Amerikansuomalaisia "tuplajuulaisten", eli I.W.W. ammattiyhdistysliikkeen lauluja. Levyn taustoista ei nyt sen enempää, kansivihkosta ja em. HS-jutusta ja vaikka Lukupino-plokista voi tästä lukea lisää. Laitetaan siis levy vain suoraan kuunteluun.
Joe Hillillä aloitetaan ja There is Power in a Union kääntyi Suomeksi nimelle Unionissa on voima tuntemattoman amerikansuomalaisen käännöksenä ja tämä on hieno avaus levylle.
Ralph Chaplinin Solidarity Forever on aika ylittämätön Union Boysin v.1944 levytyksenä, eikä tämä Solidaarisuutta aina käännös kalpene lainkaan Kalpeanaaman esityksenä.
Olen aina luullut, että Hannes Saaren v.1928 levyttämä Maailman proletaarit nouskaa on myös Joe Hillin oma sävellys, kun en noita nuotteja osaa lukea. Tuota samaa melodiaa ovat käyttäneet myös Pierre Ström & Finn Zetterholm vuoden 1974 Världens alla slavar vakna Ruotsinnoksessaan ja amerikkalainen Magpie toissa vuonna ilmestyneellä When we stand together albumillaan. Vaan ei, mutta tässä on sitten tämä alkuperäinen Hillin oma sävellys ja myös säkeistöt jotka puuttuvat Saaren levytykseltä ja on kyllä niin tajuttoman kova biisi, että täydet 6/5 tälle.
Long Way and Short Way jatkaa loistavien biisien putkea. Tämän teksti on amerikansuomalaista alkuperää, kuten myös Oskar Merikannon sävellyksiin perustuvat Hoopon laulu ja Pontevat mahat. Nämä kaksi viimeksi mainittua poikkeavat enemmän I.W.W:n lauluperinnöstä tyyliltään ja ovat sitten mielestäni levyn heikointa antia.
Siispä laulakaa on Olli J. Pellikan Turun Ylioppilasteatterin lauluryhmälle tekemän käännöksen mukaan ja sovitus on ihan erilainen. Itse pidän enemmän siitä dixieland-sovituksesta.
Langenneen laulu on sanoitukseltaan tietysti upea ja ainutlaatuinen, sovitus ei niinkään omaan mieleeni, kuin myös Säälikää herroja, joka poikkeaa myös perinteisestä Joe Hill tyylisestä parodiasta.
Jack Londonin teksti Rikkurin synty onkin sitten levyn kovimpia biisejä ja jo tuota Karrin kaksiosaista Sisällissodan laulut radio-ohjelmaa kuunnellessa tuli ihasteltua niitä tarinoita. Vaikka tekstit olivatkin suurimmaksi osaksi tuttuja, oli niitä ilo kuunnella moneen kertaan. Tälle levylle olisi hyvin sopinut vielä parikin spokenia lisää. Tämän alustuksen jälkeinen Karvajalka jatkaa sitten taas parodisella linjalla, kuten myös kolmiosainen Kirkkopotpuri, joka on taas ihan hallelujaa-aineistoa. No Laulu papeista on ehkä vähän jo kyllästyttävä, kun sitä Enok Aaltion versiota on aiemmin niin paljon tullut kuunneltua.
Viimeisenä kuultavaan Lännen lokariin mulla on vähän sellainen hellavuolijokilainen suhtautuminen. Sen verran paljon tultu kuultua, tätä ennen mm. Hiskias Möttö & Mojakan levyltä, että lievää kyllästymistä nytten.
Levylle sinänsä voisi antaa täydet 5/5 pistettä ihan historiallisen arvonsa takia ja koska tällaista ei tosiankaan ole suuremmin tehty Suomessa vuosikymmeniin. Osa biiseistä on kuitenkin sovituksina vähän tylsiä ja sellaiset "ai saatana kun on kova" raidat on vähän turhan harvassa. Laitetaan nyt sitten 4/5. Aikas monta kertaa tämä on nyt tullut kuunneltua.
