tiistai 30. kesäkuuta 2020

Katariinan kuolemankivi



Itä ja länsi -lehden numerossa 7/1927 on kuva ns. Katariinan kuolemankivestä. Teksti kuuluu: "Kivi joka puhuu. Tämän kiven juurella saivat monet työläiset suurena teloitusvuonna 1918 henkensä antaa. Nyttemmin on tämä kivi hajoitettu ja sen paikalle pystytetty asuintaloja. Silloin kun se vielä oli pystyssä kävivät Kotkan työläiset usein sen luona verestyttämässä luokkasodan muistoja. Vähän matkan päässä tästä kivestä on eräs pensaikko, jossa niinikään ammuttiin kymmeniä punaisia, Kotkan laajentuessa häviävät vähitellen kaupungin ympäristöstä ne luonnon muistomerkit jotka vuoden 1918 tapahtumista kertovat niin paljon. Mutta ikuisesti tulee murhattujen taistelijoiden muisto elämään Kotkan työläisten sydämissä".

Kalevi Lindström muistelee näitä tapahtumia äitinsä kertomana, kuinka "...kulkureitin varrella äidit panivat kätensä ristiin, kun valkoiset vuonna 1918 saattoivat punaisia joukkoja Katariinaan. Kun ne tulivat tänne, mammat alkoivat rukoilla. Sitten kuului rätinää ja kaikki alkoivat jatkaa töitään. Sitten nähtin, kun hevonen veti poispäin kärryjä, joista tippui verta".

Työväen Arkiston tietojen mukaan kiven räjäyttivät valkoiset myöhemmin, koska se oli merkitty ja kuvattu. Tämä tieto ei aivan pidä paikkaansa. Mäenrinne kaavoitettiin tonteiksi viisi vuotta myöhemmin ja myös tästä Katajatie 23:n tontista syntyi vuokrasopimus. Tontin vuokrannut Hjalmar Nöjd louhi kuolemankiven talonsa perusrakenteisiin ja niin muisto hävisi.

Pertti Niitamo kuvaili kuolemankiveä pyramidin muotoiseksi kiveksi, jonka itäinen kylki oli tasainen kuin seinä. Kahden metrin korkeudessa oli risti ja sen alla vuosiluku 1918. Kiven rosoista pintaa pidettiin todisteena siitä, että sitä vasten oli teloitettu ihmisiä.

Leena-Riitta Salminen kirjoittaa kuolemankivestä kirjassaan Hellahuone puutarhakaupungissa - Kotkan Katariinan kaupunginosan historia (Kymenlaakson museo, 2020)
"Sisällissodan tragedian jäljiltä on tallennettu koskettava tarina, jonka mukaa Nöjdin tontilta löytyi 27 hattua. Hattujen uskottiin kuuluneen teloitetuille. Piha-alueella kasvoi koivu, jonka taakse teloitettavat pojat yrittivät piiloutua. Pommituksissa 1942 koivu vaurioitui ja sen jälkeen Elisa Niitamon muistin mukaan koivusta kuului valittavaa ääntä. Joka kevät siitä valui mahlaa, joka värjäsi kiviä punaiseksi. Koivu kaatui 1970-luvula ja silloin löytyi koivun vierestä pahka, joka löytäjän mielestä muistutti sydäntä. Seuraavana kesänä paikalle ilmestyi pensas, jota kukaan ei ole siihen istuttanut. Pensaassa oli syksyisin suuret, karpalon kokoiset verenpunaiset marjat".