Topin kinneri

Velomobiilit saapuivat Suomeen pian sotien jälkeen. Ensimmäiset tunnetut polkuautot Suomessa rakensivat Aulis ja Alfons Saarikivi sekä Ossi Hanhivaara vuonna 1946. Sarjakiven veljesten ensimmäinen malli tehtiin ruotsalaisten piirustusten mukaan. Ruotsissa cykelbil innostus oli alkanut 1939, kun yksityisautoilu kiellettiin polttoainepulan takia.
Suomessa Kikka -lehti ja Nuoret Talkoot aloittivat polkuautojen mainonnan vuonna 1948 ja joulukuussa joukko ruotsalaisia ajajia kävi esittelemässä ajopelejään Messuhallissa järjestetyissä sisäajoissa.

Poikien keskus ry yritti ohjata nuoria hyödyllisten ja kehittävien harrastusten pariin. Sen johtajana toiminut Sulo Karpio oli myös Joka poika -lehden päätoimittaja. Sulo Karpio myös keksi kulkuvälineelle nimen kinneri polkemiseen käytettävän polven ja kantapään välisen kinnerjänteen mukaan. Sulon poika Reino Karpio oli yhdistyksen askartelukerhon ohjaaja ja hän suunnitteli maalla ja vedessä kulkevan polkuauton, joka rakennettiin Partaharjun leirikeskuksen askartelupajassa.
Vasta vuodesta 1949 tuli kinnerien läpimurtovuosi Suomessa. Landskronalaisen Exon-tehtaan valmistamien kinnerien maine levisi Suomeen asti, ja Ruotsin mallin mukaan Suomeenkin perustettiin Exon-kerho, jonka tarkoituksena oli kilpakinnerien rakentaminen. Tekniikan maailman edeltäjä, Harrastelija - tekniikka kaikille -lehti ilmoittautui Exon-klubin äänenkannattajaksi vuoden 1948 numerossa 8. Lehdessä olikin koko aukeama täynnä kinneriasiaa.  Pohjoismaiden mestaruuskilpailut pidettiin Eläintarhan radalla 15.6.1949 2000 maksaneen katsojan silmien alla.
Koska kinnerit rakennettiin pula-aikana, käytettävissä oli niukasti niin materiaaleja kuin asiantuntemustakin. Yksinkertainen rakenne oli rimarunko, joka peitettiin vanerilla. Renkaat olivat yleensä helposti saatavilla olevia 28-tuumaisia ja sijaitsivat rungon ulkopuolella. Jarru oli yleensä vain takana, joka ei painavaa kinneriä juurikaan hidastanut.

Kinnerien aikakausi jäi Suomessa lyhyeksi, mutta niin kuin aikanaan isopyöräinen, niin myös kinnerit ovat jääneet voimakkaasti aikanaan niiden nähneiden mieliin. Ruotsissa arvioidaan olleen 1940-luvun puolivälissä noin 10 000 kinneriä. Suomessa menestys jäi tuntuvasti vaatimattomammaksi ja kohtuullisen lyhytaikaiseksi. Sitä kuvastaa se, ettei nurkkiin ole raatoja juurikaan jäänyt. Mopot tulivat 1950-luvulla polkupyörän sijalle kansan kulkuneuvoksi, hyvinvointi kasvoi, eikä jonkin verran näppäryyttä ja hitsausvälineitä edellyttänyt kinnerin tee-se-itse -rakentaminen korvannut puuttuvaa sarjatuotantoa.

Kuvien kinneri liikkui Kotkan seudulla 1950-luvulla ja jotkut vanhat kotkalaiset muistavat yhä tämän kulkupelin. Ajopelin myöhemmistä vaiheista ei valitettavasti ole mitään tietoa.

Lisää aiheesta: Velomania! - Pyörällä halki aikojen. Vapriikki, Tampereen museon julkaisuja 98. 2007.

Akseli ja Eelo Isohiiden murha

Luin ensimmäisen kerran Iitin Sääskjärven Massista kotoisin olleiden Isohiiden veljesten Akselin ja Eelon 22.4.1918 tapahtuneesta murhasta sanomalehdestä joskus vuosituhannen alkupuolella. Tolstoilaisten pasifistien kohtalo herätti silloin mielenkiintoa ja myötätuntoa. Juttu lienee liittynyt v. 2000 ilmestyneeseen Maija Salonius-Hatakan kirjaan Ei sarnaamalla, vaan elämällä. Akseli ja Eelo Isohiiden tarina tai televisiosta v. 2002 tulleeseen Tosi tarina: Tapaus Isohiiden veljekset -ohjelmaan.
Useimmissa lähteissä mainitaan kotkalaisten punaisten olleen veljesten murhan takana. Viitteeksi annetaan mainittu Salonius-Hatakan kirja, vaikka en minä ainakaan ole omasta kappaleestani löytänyt mitään mainintaa murhaajien kotkalaisuudesta. Muistini mukaan jo lukemassani sanomalehtijutussa mainittiin kotkalaisten olleen asialla. Näin ei ole, sillä löysin Kansallisarkistosta murhiin osallistuneiden VRYO-paperit.

Joukko Anjalan Ummeljoen punakaartin miehiä kävi komppanian päällikkö Matti Mäntylän käskystä vangitsemassa Isohiiden veljet kotoaan. Mukana olivat plutoonan päällikkö 30-vuotias Herman Viherkoski, tämän 19-vuotias pikkuveli Evert, joka toimi osastonpäällikkönä sekä Arvo Muuronen, Jalmar Palmgren, Aarne Nivell ja Edvard Mäkelä. Matkalla kohdattiin vielä heiniä takavarikoimassa olleet Rikhard Forström ja Yrjö Palmgren. Vangit kuljetettiin ensin Haapa-Kimolaan Tupasen taloon, jossa komppania piti kortteeria. Vangitsemisen syy ei papereista selviä. Akseli Isohiisi oli kohdannut punaisen patrullin, joka oli määrännyt hänet tulemaan seuraavana päivänä heidän joukkoonsa, mutta Akseli oli kieltäytynyt ja sanonut ettei tule koskaan kantamaan asetta kenenkään riveissä. Akseli oli myös järjestämässä rauhankokousta Kausalaan sodan lopettamiseksi. Hän oli myös käynyt Pärhässä puhumassa joidenkin vangittujen puolesta, jolloin hänet olisi jo vangittu, ellei Kausalan esikunnasta olisi tullut määräystä hänen vapauttamiseksi. Ehkä toispaikkakuntalaiset Isohiisiä tuntemattomat punaiset näkivät heidät agitaattoreina, jotka haittasivat punakaartin pakko-ottoja.

Ummeljoen komppania oli osallistunut maaliskuussa Savitaipaleen rintaman taisteluihin. Huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin saksalaisten liikehdinnän takia Iitin Sääskjärvelle Perheniemen kartanoon pariksi päiväksi ja sieltä Haapa-Kimolaan. Täällä he tekivät joitain elintarvikkeiden takavarikkoja ja mukaan tarttui myös muutakin omaisuutta. Evert Viherkoskelle ilmestyi uusi takki ja housut, villatakki, hopeinen naisten kello sekä polkupyörä. Myös Herman Viherkoski varasti polkupyörän, kiikarit, saappaat ja panamahatun. Viherkosket ja Mäntylä toimivat johtajina näillä matkoilla repien piirongit auki ja kehoittaen muitakin ottamaan mukaan mitä kukakin haluaa.

Nikolai Mäkelän kertoman mukaan komppanian päällikkö Matti Mäntylä antoi määräyksen Isohiiden veljesten viemisestä metsään ammuttaviksi. Viherkosken veljekset ja Arvo Muuronen lupautuivat leipäkortin antajiksi. Mäntylä pyysi myös Mäkelää lähtemään neljänneksi mieheksi, mutta tämän kieltäydyttyä määrättiin saattajaksi Jalmar Palmgren.
Muutaman kilometrin matkan jälkeen hevoset sidottiin tien viereen. "Metsässä on muitakin vankeja, jotka otetaan mukaan", koitti H. Viherkoski rauhoitella Isohiiden veljeksiä. Jalmar Palmgren olisi halunnut jäädä tien viereen hevosten luo, mutta hänet komennettiin kulkemaan edellä. Vähän matkan perästä Palmgren kuuli takaansa kaksi laukausta ja käännyttyään katsomaan näki hän Herman Viherkosken ja Arvo Muurosen ampuneen toisen vangeista. Tämän jälkeen Viherkosket ampuivat yhdessä myös toisenkin Isohiiden veljeksistä. Muuronen ampui browningillaan vielä yhden laukauksen. Viherkoskilla oli kiväärit. Sovittiin, että jos asiasta kysellään, niin sanotaan Kausalasta tulleen miehiä vastaan, joille Isohiidet luovutettiin. Asian oikea laita kyllä arvattiin Haapa-Kimolassa miesten tultua takaisin odotettua aikaisemmin. Jälkeenpäin Evert Viherkoski olikin nauraen kertonut Rikhard Forströmille heidän ampuneen vangit.
Sotaa oli jäljellä enää alle kaksi viikkoa. Ummeljoen komppania perääntyi monien muiden tavoin Kotkaan, jossa he antautuivat valkoisille toukokuun 4. päivänä.

Lahden vankileirillä pidetyissä kuulusteluissa Viherkosken veljekset ja Arvo Muuronen pitäytyivät sovitussa väitteessä, että vangit oli luovutettu vahingoittumattomina Kausalasta vastaan tulleille tuntemattomille miehille. Riihimäen vankileirille päätynyt Jalmar Palmgren sitä vastoin kertoi asian todellisen laidan. Valtiorikosoikeus tuomitsi Palmgrenin 9. elokuuta avunannosta valtiopetokseen, kahteen murhaan ja kolmesta ryöstöstä 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Komppanian päällikkö Matti Mäntylä sai valtiopetoksesta elinkautisen. Evert Viherkoskea kuulusteltiin Lahdessa 28. kesäkuuta. Valtiorikosoikeuteen hän ei koskaan joutunut, sillä hän karkasi Lahden vankileiriltä ja pako näyttää kestäneen pidempäänkin, sillä Evert Viherkosken nimi löytyy Valtiorikosasiain Tiedusteluosaston luettelosta C, johon on listattu vaarallisimmat yhä vapaana olevat ja kesän aikana eri vankiloista karanneet kapinalliset. Saatiinko E. Viherkoski myöhemmin siviilioikeuteen tai mikä on hänen lopullinen kohtalonsa, tähän en ole löytänyt vastausta.

Herman Viherkoski ja Arvo Muuronen olivat oikeuden edessä 18. syyskuuta. H. Viherkoski tuomittiin valtiopetoksesta ja kahdesta murhasta kuolemaan. Myös Muuronen sai kuolemantuomion valtiopetoksesta ja murhasta. Valtiorikosylioikeus vahvisti molempien tuomiot 3. lokakuuta. 
21-vuotias Toivo Arvo Muuronen ammuttiin Suomenlinnassa 26. lokakuuta 1918 kuuden muun kuolemaantuomitun kanssa. Tämä oli toiseksi viimeinen teloitus Suomenlinnassa. Marraskuussa annettu toimeenpanokielto ja joulukuun 7. päivän armahdus, jossa vielä täyttämättä jääneet kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi koitui Herman Viherkosken pelastukseksi. Vankilassa Herman ei viihtynyt, sillä hän karkasi Lappeenrannan työvankilasta 28.3.1921 ja siirtyi itärajan taakse. Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan hän asui Miikkulaisissa Inkerinmaalla ja kävi arvelujen mukaan myös salateitse Suomessa sukulaistensa luona. EK:n tietojen mukaan Herman erotettiin puolueesta syksyllä 1934. Viimeinen merkintä on, että hän olisi ollut kalastuskollektiivissa Murmanskissa vuonna 1937. Herman Viherkoski julistettiin kuolleeksi Elli-vaimon hakemuksesta 1952.

Tärkeimmät lähteet:
Valtiorikosylioikeuden aktit 17304, 17305, 6932 ja 18477
Maija Salonius-Hatakka: Ei saarnaamalla, vaan elämällä
Kuvat Akseli ja Eelo Isohiiden surmapaikalta huhtikuussa 2014

Kotkan Ladun maastopyöräilyreitti

Toissa syksynä jo tuli katseltua Kotkan Ladun maastopyöräilyreitin merkintöjä. Viime kesänä sitten saatiin opaskyltit pystyyn ja lisää merkintöjä. Virallisesti reitti avataan vasta kesällä 2020, vaan kirjoitellaan tästä jo hyvissä ajoin. Onhan reitillä järjestetty jo useampia ohjattuja pyöräilyjä. Itse olen ajellut ihan vain yksikseni sen tarkemmin opasteita seuraamatta. 

Reitti alkaa siis Petäjasuon Petäjäpirtiltä. Oranssit merkinnät tarkoittavat pyöräreittiä ja siniset ovat vaeltajille ja polkujuoksijoille. Tästä voimalinjan alta se lähtee kohti metsää.

Reitille on tehty joitain uusia rakennelmia. Tämä kapulasilta yli pahan kosteikon on varsin tervetullut lisä. Seuraavassa tai pyörän asennosta katsoen edellisessä suunnassa on aika paha kivikko, josta ei oikein pääse ilman jalkautumista. Joku vuosi sitten se vielä onnistui, mutta valitettavasti joku moottoripyöräilijä on rällännyt polun pilalle.

Korkiakallio taitaa olla reitin korkein kohta. Kilometriopasteita on muutamassa kohdin.

Puisia opaskylttejä on myös satunnaisesti reitillä. Muuten suunnistetaan puissa ja kivissä olevien oranssien täplien mukaan. Reitti on kuljettavissa kumpaan suuntaan tahansa opasteiden puolesta.

Heinsuon teollisuusalueen lähellä Kukkasaarenkossa on yksi hyvä "uusi" maastopyöräilypolku. Aiemmin tämä ei ole ollut oikein hyvin ajettava, mutta merkintöjen ansiosta liikenne on lisääntynyt sen verran, että nyt polku on hyvässä pyöräilykunnossa. Tässä lähellä on myös hienoja lohkareluolia, jotka löytyvät sinisellä merkityn vaellusreitin varrelta.

Suurirahkan yli on mennyt pitkospuut jo useamman vuoden ajan. Yksi vinkkeli on sen verran ahdas, ettei pyörä siihen taivu, mutta muuten on hyvin ajettavissa.

Lähempää Kurittulaa on reitin kääntöpaikka. Takaisin ei tarvi tulla samaa polkua. Tästä pohjoiseen on myös paljon hyviä polkuja. Mitenkään orjallisesti merkintöjen mukaan ei kannata ajella, mutta niistä saa hyviä vinkkejä ja siten voi itse kehittää mieluisan vakiolenkin. Osa reitistöstä on talvisin hiihtolatua, mutta jalankulkijoita on alueella myös sen verran, että läpi talven voi pyöräillä, jos on vähän pidempään satamatta uutta lunta. Tällainen lumitilanne oli 6. helmikuuta 2020. Lunta ei paikoitellen juuri yhtään. Ei ole samanlaista talvea omalle kohdalle sattunut.

Reitistön kartta löytyy täältä.