Wir singen zu den X. Weltfestspielen

Tässäpä sitten esittelyssä tämän joulun paras lahjani. Kyllä mä tätä olin etsinytkin. Tuli sitten hoksattua, että saksan Ebay on ihan eri firma kuin se tavallinen ja siellähän näitä oli useampia myytävänä ihan kohtuulliseen hintaan. Joulupukille kirjoitin asiasta ja tälläinen sitten saapui aattona.

Itä-Berliinissä järjestettiin kesällä 1973 Maailman nuorison ja ylioppilaiden 10. rauhan ja ystävyyden festivaalit ja niiden kunniaksi tehtiin tämä solidaarisuus-teemainen albumi. Ilmeisesti levyn mukana on alunperin tullut jonkinlainen liite, jossa on tietoa esiintyjistä, nimittäin levyn kansissa ei ole minkäänlaista informaatiota ja etiketissäkin ainoastaan kappaleiden nimet ja tekijät. Mutta tarpeellinen informaatio toki löytyy internetin kautta. Useimmista esityksistä vastaa Oktoberklub-yhtye, joka on tunnetuin ns. FDJ-laululiikkeen, eli Vapaan Saksan nuorison ohjelmaryhmistä. Mainittakoon, että nuoriso oli ihan yhtä vapaata, kuin Saksan demokraattinen tasavalta oli demokraattinen.
Oktoberklub perustettiin tammikuussa 1966 ja se julkaisi 70-luvun loppuun mennessä 4 omaa albumia, sekä oli mukana lukemattomilla teema- ja livealbumeilla. Yhtyeen kokoonpano ei ollut kiinteä, vaan siihen kuului nelisenkymmentä jäsentä. Ryhmä vastasi myös Berliinin Poliittisten laulujen festivaalien järjestämisestä. Yhtyeen riveistä syntyi myös musiikillisesti enemmän rock ja pop-henkinen Jahrgang `49 -yhtye. Vuosiluku `49 tarkoittaa tietysti DDR:n perustamisvuotta.

Mutta itse tähän levyyn, kyllä on huippukamaa. Ennestään tältä levyltä tuttuja paloja olivat Wir treffen uns auf jeden fall, sekä Friden, Freundschaft, Solidarität, jonka Agit-Prop kvartetti levytti suomeksi nimellä Rauha, Ystävyys, Solidaarisuus. Muita Agit-Propin tunnetuksi tekemiä kappaleita ovat saksalaiset versiot DNML:n toimintamarssista, Maailman ääriin, sekä Solidaarisuuslaulu.
Musiikillisestihän tämä on pitkälti noiden kahden esimerkin mukaisesti tuollaista tyypillistä saksalaista pop-vaikutteista euroviisuhumppaa. Ainoat yleisestä linjasta poikkeavat kappaleet ovat juurikin näitä vanhempia biisejä, aiemmin mainittu Hans Eislerin säveltämä Solidaritätslied sekä Paul Dessaun säveltämä Die Junge welt ist in Berlin zu gast.

Kansankulttuuri toi näitä aikoinaan suomeenkin ja itsellänikin oli jo ennestään levyn kansi (joka on kuvassa, kun en oo tätä uutta kuvannut, siinä on noi värit vähän eri sävyillä), mutta sieltä välistä löytyi 3. Festival des politischen liedes LP. Hieno levy muuten tuokin, siinä on mm. Agit-Propin versio Kenen joukoissa seisot -kappaleesta.

Kuhmoisten joukkohaudat

Jatketaan edelleen kesälomamatkailun parissa. Tämä juttu piti tehdä, jotta saan samalla oikaistua Työväenmuseo Werstaan Punamuistomerkit -tietokannassa olevat virheet, sekä antaa lisätietoja aiheesta. Toisekseen näin saan myös julkiseen levitykseen ja Internetin ensiesitykseen nämä pari kuvaa, joidenka takia piti pyöräillä 70 kilometriä etupäässä pölyisiä sorateitä ja rämpiä pitkin ryteikköjä paarmojen syötävänä.

Joukkohauta Kuokkalan mäellä.

Kapinallisten hyökätessä kohti Kuhmoisten kirkonkylää maaliskuun 10. päivänä 1918 valkoeversti Hans Kalmin joukot iskivät kiertoliikkeellä punaisten selustaan. Ensimmäinen ryhmä saavutti punaisten huoltojoukot Tampereen tiellä ja toinen ryhmä saapui Harmoisten kylään Lummenne järven jäitä pitkin rantautuen Harmoistenkaivon kohdalla. Tien toisella puolella vähän matkaa rinteessä sijaitsi kunnansairaala, jossa tapahtui erittäin tunnettu joukkomurha. Tästä Harmoisten sairashuoneen verilöylystä on kirjoitettu paljon, joten siihen en sen tarkemmin tällä kertaa perehdy, muuten kuin punaisten sairaanhoitajanaisten kohtaloita selvittäen. Yleisen kertomuksen mukaan kaikki naiset ammuttiin lukuunottamatta kahta sen tähden, että osasivat ruotsia.
30-luvun lopulla kerätyn perimätiedon mukaan kuitenkin vangitut 9 naista tuotiin kirkonkylällä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa oman kylän naiset saivat selkäänsä ja muut lähetettiin edelleen Jämsään. Harmoislaisen nahkurin vaimon Fredrika Kivisaaren mukaan taas vangit tuotiin ensin Kauppilan taloon, jolloin yksi naisista yritti paeta ja tuli tässä yhteydessä ammutuksi.
Ojasta löytyneet kaksi ruumista, joita on epäilty ammutuiksi sanitääreiksi ja jotka tulivat haudatuiksi Nikulan peltoon karanneiden sijaan taas ovat luultavammin Kuhmoisten ensimmäisessä taistelussa menehtyneitä.[1] Tapaukseen liittyy paljon ristiriitaisuuksia, jotka saattavat selittyä sillä, että myös Padasjoella jäi punaisten ambulanssi valkoisten vangiksi ja nämä vangit kuljetettiin Jämsään Kuhmoisten kautta.[1]

Joukkohauta Kauppilan vainionmäellä.

J.O. Hannulan mukaan (Suomen vapaussodan historia) taistelussa kaatui kaikkiaan 100 punaista. Lukumäärä osuu todennäköisesti melko oikeaan muuten, paitsi että näistä jopa puolet on mahdollisesti haavoittuneina vangiksi jääneinä teloitettuja. Kuhmoisten seurakunnan haudattujen luettelon mukaan kapinallisia kuopattiin kaikkiaan 112 henkeä. Näistä eivät kuitenkaan ymmärtääkseni kaikki ole kyseisen päivän uhreja. Vain pieni osa heistä oli päätynyt Papinsaaren hautausmaalle. Useimmat joukkohaudat sijaitsivat Putkiston kankaalla, Kuokkalan mäellä, Kauppilan vainionmäellä ja Harmoisten sairashuoneen viereisellä Nikulan pellolla.
Porvoon hiippakunta lähestyi seurakuntaa elokuussa 1918, että myös punaisten haudoista olisi pidettävä huolta. Kuhmoisten kirkkoneuvosto taipui ajatukselle vasta puolitoista vuotta myöhemmin ja tarvittavien varojen myöntämiseen meni vielä vuosi aikaa. Joukkohaudat aidattiin ja niille pystytettiin lohkaistut luonnonkivet, joihin hakattiin risti ja V: 1918. Aitaukset uusittiin 1938.

Toukokuussa 1948 SDP:n kunnallistoimikunta anoi kunnalta avustusta vainajien siirtämiseksi kirkkomaahan. Kirkkovaltuuston hyväksyessä maksaa puolet kuluista ja Hämeen lääninhallitukselta saatujen lupien hankkimisen jälkeen työhön päästiin loppuvuodesta 1949.
Kuhmoisten saha ja metsätyöläisten ammattiosasto sai anomuksensa jälkeen sekä kunnalta, että seurakunnalta 50 000 markan avustuksen muistomerkin pystyttämistä varten ja se paljastettiin heinäkuussa 1954.

Punaisten hauta ja muistomerkki Pappilansaaressa.

Kunnansairaalan viereisellä Nikulan pellolla oleva hautakivi on hävitetty upottamalla se peltoon ojan perkaamisen yhteydessä.[2] Myöskään sairaalaa ei enää ole olemassa. Se vaihtoi omistajaa 60-luvun loppupuolella ja paljastuttuaan korjauskelvottomaksi purettiin pois tontille nousseen uudisrakennuksen tieltä.[3] Itse sairaalatoiminnot oli siirretty kirkonkylälle jo 30-luvulla. Sen sijaan Harmoisten kylän pohjoislaidalla oleva Kauppilan vainionmäen joukkohauta on edelleen löydettävissä. Täällä maanomistaja on esimerkillisesti kylän historiaa kunniottaen pystyttänyt kaatuneen kiven uudestaan hautakuopan reunalle. Alue on muutenkin siistissä kunnossa. Myös Kuokkalan mäen joukkohauta on edelleen olemassa ja se sijaitsee keskellä metsää ollen erittäin hankalasti löydettävissä.

Vapaussodan muistomerkki Putkiston kankaalla.

Putkiston kankaalla on 1978 pystytetty vapaussodan muistomerkki, jossa olevassa laatassa on teksti Vapauden puolesta. Paljastustilaisuuden järjestäjät hoksasivat vasta jälkikäteen tehneensä emämunauksen, kun eivät olleet älynneet kutsua Jyväskylässä asunutta Hans Kalmia juhlallisuuksiin. Kelleen ei tullut mieleenkään, että hän oli vielä tuolloin elossa.
Punaisten hauta sijaitsi tien toisella puolella olevan sähkölaitoksen takana.[4] Hautakiveä ei enää löydy, enkä ole kuullut sen kohtalosta mitään.

[1] Jalli: Kalma koukkaa kahtia.
[2] Harmoisten kylällä liikkuva vahvistamaton huhu.
[3] Tiedonanto kyläkirjan laatijalta.  
[4] Tiedonanto paikkakuntalaiselta, joka muistaa haudan lapsuudestaan.

Kaikki muut lähteet: Ossi Viita, Kuhmoisten historia II 1917-1973. Metsäpitäjä maakuntien rajalla.

Päivitys 16.8. 2017. Koska joku oli linkittänyt tämän tekstin lähdetiedoksi Wikipediaan, eikä Wikin valvoja ollut hyväksynyt tätä riittävän luotettavaksi, niin lisäsin lähdeviitteet. Samalla myös tarkensin muutamaa kohtaa ja tein parit lisäykset, koska olin saanut uutta tietoa aiheesta.

Tampereella nääs.

Jottei menisi aivan kirjallisuusblogiksi, niin seuraavaksi jotain aivan tavattoman mielenkiintoista. Nimittäin nyt katsellaan valokuvia kesälomamatkaltani. Kävin nääs niinkin eksoottisessa paikassa kuin Tampereella. Könnöndeilillä tehtiin matkaa, ei nyt sentään ihan kotoa asti, vaan meidän "tiluksilta". Pari sataa kilometriä tuli mittariin ja aikaa pysähdyksineen kymmenisen tuntia, ei muista enää. Pakolliset pysähdykset esikaupungissa oli tietysti Messukylässä ja Kalevankankaalla. Ensimmäinen bongattava kohde keskikaupungilla löytyy Vellamonkadulta.

Tässä sitä sitten pönötetään tavara-aseman seinustalla. Tämä arvorakennushan meinataan uhrata yksityisautoilun alttarille. Täällä meilläpäin autoista puuttuvat vinkkarit (mitä tekstaripalstaa olen lukenut, ei tosiaankaan pitäisi), Tampereella taas ei ole kääntyviä etupyöriä. Niinpä tämä 1905 valmistunut tavara-asema halutaan jyrätä matalaksi, jotta kadussa oleva hurja shikaani saadaan oikaistuksi.
Tämä kyseinen kuva, itselaukaisimella otettu - siksi vinossa, on juuri siltä paikalta joka on myös Paha maisema -kirjassa. Huomasin vasta jälkikäteen, että se vanhempi tunnettu kuvasarja on ilmeisesti ratapihan puolelta täysin vastakkaiselta kulmalta. Siinä kun näkyy jo purettua peltimakasiinia . Olisin halunnut käydä myös sen kuvaamassa / bongaamassa. Sinne radanvarteen oli kyllä pääsy estetty aidoin ja lukituin portein. Tai kyllä tämä koko alue on aidattu, mutta tässä päädyssä oli onneksi lukitsematon portti.
     

Seuraavana kohteena oli sitten Näsilinna. Tuossa seinustalla katsellessa itään päin Mustanlahden kallioita huomasin, että kylläpä ovat puut ja pensaat kovasti kasvaneet. Eihän tuossa ennen ollut mitään näköesteitä Lapinniemen suuntaan. Pelkkää avaruutta. Tai tietysti huhtikuussa pensaisto on vielä ihan erilaista kuin näin heinäkuun alussa.

Pensaikon taakse mennessä sain kuitenkin näköyhteyden tuohon rautatiesiltaan. Seuraava suunta oli sitten kohti Pispalaa. Tuli todettua, että kovasti jyrkkiä katuja sielläpäin ja tietysti bongattua haulitorni sekä kaupungin uudempaa nähtävyyttä edustava Vastavirta-klubi. Taisi olla suljettuna, tai ainakin terassi oli tyhjänä asiakkaista. Muutama punkkarin-retku tuli vastaan. Nuorempaa väkeä.

Varsinaisena kohteena oli tietysti legendaarinen Pispalan VPK-talo. Tämähän esiintyy yhtenä tapahtumapaikkana Lauri Viidan Moreenissa: Palokunnan talon pihassa oli joukko kiväärimiehiä ja kolme aseetonta kävelytettiin juuri rakennuksesta ulos, kun Elina astui sisään. - Näkemiin Elina! sanoi Lempi. Saattaja painoi oven kiinni. Nyt vasta Elina hiukan selviytyi hämäännyksestään ja yritti rientää Lempin luo, mutta hänet työnnnettiin rajusti takaisin. Mitä tämä merkitsi. Elinalla oli kauhea tunne. Hän ei tiennyt sille mitään nimeä, niin, hän ei tietänyt mitään, mitä se oli. Ihmisten kasvot olivat tänä päivänä niin kummalliset, jäykät, kuin säikähtäneet. Mikähän Armastakin oli mahtanut vaivata? Mihin he olivat menneet, ei, mihin heitä oli viety?
- Mitäs te täältä haette?
- Käskettiin tulla siivoamaan.
- Kuka käski?
- Tuomari.
- Mikä helvetin tuomari.
- En minä tiedä, mutta Rantalassa se oli.
- Jaha, menkääs nyt tekin vähäksi aikaa tuonne perähuoneeseen!
[ - ] Ovi aukeni.
- Onko täällä se siivooja? Hakekaa keittiöstä ämpärillinen vettä ja jokin harja tai luuta ja tulkaa ulos, siellä on hiukan siivottavaa.
Elina haki ja meni. Hän ei vieläkään tietänyt, mitä hän ymmärsi, mutta jotakin hirmuista se oli. Nyt hän tuli ulos. Mihin päin? Joku viittasi: tuonne! Elina lähti sinne päin, katsoi seinustalle, katsoi ja näki. Silloin hän tiesi mitä ymmärsi - ja lakkasi ymmärtämästä.

Viidasta puheenollen; samalla kun kävin Pispalanharjun korkeimmalla kohdalla katsomassa yhtä muistomerkkiä, huomasin viereisen talon seinässsä olevan muistolaatan kertovan paikan olevan Lauri Viidan synnyinkoti. Komeassa paikassa onnistunut syntymään, keskellä kansallismaisemaa.

Poispäin ajelin pohjoista reittiä, Suinulassa piti käydä, mutta kun karttaa ei ollut mukana (aivan turhaa painoa), niin onnistuin ajamaan ohi oikeasta risteyksestä. Joku toinen kerta sitten. No Orivedellä pysähdyin tietysti hautausmaan bongaamassa ja viimeisenä kohteena Länkipohjassa kuvassa olevalla paikalla jossa Lapuan lumiaura kohtasi matkansa pään.

Tässä vielä toinenkin kohde Länkipohjasta: Uotilan talon piha. Tämän paikan olen myös halunnut nähdä jo useamman vuoden ajan. Tarkalleen ottaen täällä kävin itseasiassa muutamaa päivää ennen Tampereen reissua. Pieni sadekuuro sattui juuri kohdalle - taivaskin itki.

Catharine Grant: Eläinten oikeudet

Oletus, ettei eläimillä olisi oikeuksia, ja harhaluulo, ettei niiden kohtelulla olisi moraalista merkitystä, on kerrassaan raivostuttava esimerkki länsimaisesta julmuudesta ja raakuudesta. Universaali myötätunto on ainoa tae moraalisuudesta.
Arthur Schopenhauer (1788-1860), filosofi.

Catharine Grant on kanadalainen poliittisen retoriikan tohtoriksi väitellyt kirjailija, historioitsija ja järjestöaktiivi. Tässä vastikään suomeksi ilmestyneessä Eläinten Oikeudet -kirjassa hän kertoo jokseenkin kaiken mitä ikinä pitää tietää eläinten hyväksikäytöstä.
Kirja on jaettu kaikkiaan kahdeksaan lukuun, joista ensimmäisessä käsitellään eläinoikeusliikkeen alkuperää ja historiaa. Kuten etukäteen arvasin, ei tarvitse mennä kuin sivuille 21-22 asti, kun jo esitellään Peter Singerin ja Tom Reganin eläinoikeusfilosofioiden eroja. Mitään akateemista lässytystä kirja ei silti ole, vaan asiat esitetään varsin kansantajuisesti. Myös radikaalin eläinoikeusliikkeen, Animal Liberation Frontin, toimintaa käsitellään varsin neutraalisti ilman ylimääräistä moralisointia.

Seuraavissa luvuissa käsitellään mm. eläinten oikeuksia eri kulttuureissa, uskonnoissa ja yhteiskuntaluokissa, käydään lävitse kaikki perinteiset ruoantuotantoon ja eläinperäisiin vaatteisiin ja muihin hyödykkeisiin liittyvät ongelmat, esitellään eläinten kohtelua viihdeteollisuudessa sekä katsotaan kriittisesti lemmikkieläinten pitämistä. Itseasiassa kirjassa on esitelty tiivistetyssä muodossa ihan kaikki, mitä sinun pitää ikinä tietää. En ainakaan itse keksinyt mitään aihetta, jota kirjassa ei olisi käsitelty. Tämä kirja tekee kaikki muut esitteet ja opukset tarpeettomiksi. Tai no tietysti tiettyihin osa-alueisiin syventymällä voi vielä esitellä mikrotietoa.

Kirjan lopusta löytyy sitten vielä lyhyesti ne perinteiset "mitä sinä voit tehdä" informaatiot, sekä Elisa Aaltolan Eläinoikeudet Suomessa osio, joka ei nimestään huolimatta keskity suomalaiseen eläinoikeusliikkeeseen paria sivua enempää, vaan siinä kerrotaan lyhyesti kotimaisesta tehotuotannosta ja muusta eläinten hyväksikäytöstä. Itse Grantin osuushan on enemmän painottunut Kanadan ja Pohjois-Amerikan tilanteeseen.

Itselleni kirja ei tuonut varsinaisesti mitään uutta informaatiota, tullut näitä juttuja seurattua jo 80-luvun loppupuolelta lähtien, mutta nuoremmalle polvelle tai varttuneemmalla iällä asiasta kiinnostuneille ehdottoman hyvä opus ja kyllähän tämä on sellainen kirja ja aihe, joka pitäisi sisällyttää jo peruskoulun oppimäärään. Tai no en minä näistä nykyajan oppimääristä kyllä tiedä yhtään mitään.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Lauantai-iltana 19. tammikuuta kolmisenkymmentä punakaartilaista lähti tutkimaan Pietisen puuseppätehdasta, jossa vihjeen mukaan sijaitsi suojeluskunnan salainen tukikohta ja asevarasto. Punaisten saapuessa tehtaalle paikalla oli 7 miestä, jotka piileskelivät yläkertaan johtavien portaiden päässä aseet ja käsipommit valmiina. Viilari August Andersonin noustessa portaita ylös valkoiset avasivat tulen varoittamatta ampuen Andersonia päälakeen. Tapahtumaa seuranneessa tulitaistelussa rakennukseen jäi valkoisilta yksi kaatunut ja yksi haavoittunut. Punaisista kuoli Andersonin lisäksi iäkkäämpi sekatyömies Antti Tenhunen. Lisäksi seuraavana aamuna löytyi maantieltä kaksi pahasti rusikoitua ruumista: Torsten Åberg ja Onni Naukkarinen, jotka olivat jääneet kiinni suojeluskunnan tiedustelijoina. Viipuri -keskeisen tulkinnan mukaan suomen sisällissota oli alkanut.

Viipuri 1918 on Teemu Keskisarjan (s.1971) 12. tietokirja. Aiemmin hän on kirjoittanut mm. eläimiinsekaantujista, sarjamurhaajasta, Stockmannin hulluista päivistä, Raatteen tien taistelusta sekä puuuteollisuusmies G.A. Serlachiuksesta. Tässä uusimmassa teoksessaan hän kertoo mitä Viipurissa ja sen ympäristössä tapahtui talvella ja keväällä 1918. Yli 400 sivuun mahtuukin sitten varmasti jokseenkin kaikki merkittävä tieto mitä arkistoista, muistelmista, päiväkirjoista ja aiemmista tutkimuksista on löydettävissä. Vaikka tarinoihin on todennäköisesti sekoitumut hieman folklorea, on kirja silti hyvinkin uskottava ja ehdottoman tasapuolinen. Keskisarjalle on myönnetty WSOY:n kirjallisuussäätiön palkinto tutkimustiedon sujuvasta ja lukijaystävällisestä popularisoinnnista. Niinpä tämä kirja on erittäin helppolukuinen ja viihdyttävä lukukokemus. Itseäni miellytti erityisesti suomenruotsalaisen Arbetet -lehden toimittajan Gunnar Mörnin päiväkirjaan perustuva kertomus, osittain siksi kun tämä oli itselleni ennestään täysin tuntematon tapaus, mutta erityisesti koska Keskisarja kirjoittaa hänen vaiheistaan niin jännittävästi, aivan kuin dekkaria lukisi.

29. toukokuuta kello 15 iltapäivällä Viipurin linnan luoteispuolella sijaitsevien vallien välissä suoritettiin suomen historian pahin yksittäinen joukkomurha. Parisataa kaupungilta tavattua "venäläistä" johdettiin paikkaan jossa linnoitusalueen vallit muodostavat vinkkelikulman. Sotilaat levittäytyivät yläpuolelle ja aloittivat viitisen minuuttia kestäneen ammuskelun, kunnes lopulta maassa oli verinen kiemurteleva ihmismassa josta kuului rukouksia ja valitushuutoja. Lopuksi sotamiehet ampuivat vielä varmuuden vuoksi makaavien takaraivoihin "armon" laukaukset.
Punakaartin kanssa veljeilleet venäläiset olivat pitkälti paenneet ennen kaupungin valtausta viimeisillä laivoilla pahimmin haavoittuneita lukuunottamatta. Niinpä murhatut olivat pääasiassa kapinaan täysin syyttömiä tavallisia työläisiä, kauppiaita ja liike-elämästä elantonsa ansainneita, sekä punavaltaa ja bolsevikkeja kammoksuneita upseereita ja ylempiä sotilasvirkamiehiä. Näistä monet olivat toimineet punavallan aikana aktiivisesti maanalaisessa vastarintaliikkeessä ja olleet jopa suojeluskunnan jäseniä.
Kaikkiaan "venäläisiä" murhattiin Viipurissa arvion mukaan 360-420. Lainausmerkeissä siksi, että useat olivat kansallisuuksiltaan ihan muita. Venäläisinä kuoli mm. yli 20 puolalaista, lukuisia baltteja, tataareja, pari juutalaista ja  italialainen, jolla ei ollut mitään tekemistä punakaartin kanssa, vaan tuli pidätetyksi työmatkallaan. Eräs saksalaisperäinen säätyläisrouvakin toivotti valkoiset tervetulleeksi kukkasin ja syleilyin, kuullakseen pian naapureiltaan oman poikansa makaavan vallien välissä ryssänä ammuttuna. Koululaisiakin ammuttiin parikymmentä, näistä nuorin oli vain 12 vuotias.

Rata Rautuun

Syksyn sisällissota trilogia avataan Heikki Ylikankaan uutuuskirjalla Rata Rautuun. Ne kaksi muutahan ovat Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 ja Samu Nyströmin Helsinki 1914-1918 ja niihin palataan ihan lähitulevaisuudessa.

Ylikankaan 1993 ilmestynyt Tie Tampereelle herätti ilmestyessän ankaraakin kritiikkiä poikkeavilla tulkinnoillaan "Vappaussorasta". Sittemmin nämä aikoinaan erityisesti Pohjanmaalla kiukkua herättäneet tulkinnat ovat osoittautuneet hyvinkin oikeiksi ainakin kaikkien vakavasti otettavien tutkijoiden keskuudessa. Ja palkittiinhan teos myös sen vuotisella Tieto-Finlandialla.

Tässä uusimmassa kirjassaan Ylikangas paneutuu Karjalan kannaksen, erityisesti Raudun tapahtumiin. Nykyisin hyvinkin tuntemattomat Raudun taistelut 3-4. huhtikuuta olivat sisällissodan verisimpiä, ylittäen jopa Kalevankankaan taistelut. Noin 2200 punaista, venäläistä ja siviiliä, joukossa runsaasti naisia ja lapsia, oli jäänyt saarrostukseen pienelle aluelle Raudun asemalle. Suojeluskuntalaiset ja jääkärit aloittivat hyökkäyksen alueelle aamuvarhaisella 4. huhtikuuta jatkaen pitkälle puoleenyöhön. Punaiset ottivat hyvien asemiensa ansiosta torjuntavoiton, mutta ammusten ja elintarvikkeiden loppumisen uhka pakotti heidät varhain seuraavana aamuna uhkarohkeaan ulosmurtautumiseen kohti Venäjää. Näistä viitisensataa onnistui pakoretkellään, useimpien kohtaloksi tuli silpoutuminen kuularuiskujen ristitulessa Kylmäojannotkossa, joka sai myöhemmin uuden nimen Kuolemanlaakso. Antautuneistakin suurin osa teloitettiin tutkimatta. 99 venäläistä päätyi Joensuun Siilaisilla sijaitsevaan joukkohautaan tekemättä eroa sotilaiden  tai siviilien välillä.

Kirjassa käydään lävitse myös tapahtumiin keskeisesti osallistuneiden henkilöiden myöhemmät vaiheet ja ainakin näin jälkikäteen "Raudun taistelun suurimpana sankarina" tai "päälahtarina" pidetystä Georg Elfvengrenistä jää aika tympeä mielikuva. Elfvengrenin elämä päättyi Moskovassa, jossa hänet teloitettiin 1927. Tsaarilaisena monarkistina hän siis oli liittynyt venäjän vastavallankumouksellisiin. Punaisen puolen pahin roisto Heikki Kaljunen taasen katosi itäiseen yöhön vasta 11 vuotta myöhemmin.

Raudun tapahtumista on aiemmin julkaistu vain joitain vapaussota-historiikkejä 20-30 luvuilla ja niiden sisältämää varsin yksipuolista aineistoa Ylikangas oikoo tässä teoksessa erinomaisella asiantuntemuksella. Esimerkiksi Wikipedian tämän hetkinen artikkeli Raudun taistelusta lienee peräisin alkuaan jostain Vapaussoturi -lehdestä tai 20-luvun kirjasta.

Kirjoittajana Ylikangas ei ole aivan samaa tasoa ammattimaisten kirjailijoiden tai toimittajien kanssa, mutta erittäin asiantunteva ja kriittinen ote lähdeaineistoon korvaa tämän puutteen. Ja vaikka teksti onkin ensialkuun hieman pitkästyttävää, niin loppua kohti tapahtumien edetessä ei suuremmin malta jättää kirjaa käsistä.

Itseäni jäi ainoastaan kaivelemaan, että mitä näissä tapahtumapaikoissa on nykyään. Onko Kuolemanlaaksossa oleva joukkohauta edelleen löydettävissä ja onko sinne pystytetty koskaan mitään muistomerkkiä. Ja missä se tarkalleen ottaen sijaitsee nykykartalla. Entä Rautuun pystytetyt vapaussodan muistomerkit, ihan varmastihan ainakin yksi tällainen on aikoinaan laitettu, joka kylään ja kaupunkiinhan jonkinlainen muistomerkki pystytettiin (kts. Aapo Roselius: Isänmaallinen kevät). Vieläkö se on olemassa. Monenlaisia sotahistoriallisia retkiähän tuonne itärajan taakse on järjestetty, mutta nämä tuntuvat olevan ihan kaikki vain viime sotien tapahtumiin keskittyviä.

Katalonia, Katalonia

Kuukauden kirjaklassikkona tällä kertaa esittelyssä George Orwellin Katalonia, Katalonia. Tämähän lienee Orwellin kirjoista se kolmanneksi tunnetuin heti Vuonna 1984:n ja Eläinten vallankumouksen jälkeen. Kirja ilmestyi alunperin 1938 ja suomenkielinen ensipainos 1953. Toinen ja viimeinen (?) painos ilmestyi 1991, eli tästä johtuen tätä ei nykyään löydä kovinkaan helposti. Itse tätä etsiskelin pidempäänkin ja sitten löytyi ihan lähidivarista "tiskin alta".

Kirjahan on dokumentaarinen kertomus Orwellin kokemuksista Espanjan sisällissodassa, johon hän osallistui vapaaehtoisena Marxilaisen POUM:n riveissä. Kirja on toisaalta vauhdikas seikkailukertomus, että syväluotaava katsaus Espanjan poliittisiin kuvioihin, ongelmiin ja kommunistien petokseen joita Orwell ruotii ankaran kriittisesti. Alun toiveikkuus ja optimismi vaihtuu pian sodan mielettömyyden tuomiin pettymyksiin ja turhautuneisuuteen. Espanjaan lähdetiin reippain mielin toiveena saada tapettua mahdollisimman paljon fasisteja, mutta asemasota märissä ja kylmissä juoksuhaudoissa karistaa pian kaiken vallankumousromantiikan. Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu -sananlasku käy myös tässä tapauksessa lähes toteen kun fasistin luoti napsahtaa omaan kaulaan.

Taustamusiikiksi kirjaa lukiessa sopii loistavasti parikin Espanjan sisällissodan lauluja, tietysti tasavaltalaisten, sisältävää äänitetä.

Saksalainen Ernst Busch osallistui itsekin sotaan, ei aseellisena taistelijana Orwellin tavoin, vaan propandistina laulamalla Barcelonan, Madridin ja Valencian radioissa sekä Madridin rintamalla. Laulut ovat jääneet historiaan Buschin ja Erich Weinertin toimittamassa Kansainvälisten prikaatien laulukirjassa sekä Barcelonassa levytetyssä kokoelmassa Six songs for demogracy, jonka äänitys ja puristus tehtiin kesäkuussa 1938 kirjaimellisesti sodan keskellä. Joihinkin levyihin oli liitettävä anteeeksipyyntö sen johdosta, että pommitusten aiheuttama sähkökatko aiheutti korjaamattomia jälkiä levyn tekniseen asuun. Tämä nyt esiteltävä Spanien 1936-1939 CD ei kuitenkaan sisällä näitä alkuperäisiä levytyksiä, vaan Ernst Buschin 1960-luvulla DDR:ssä levyttämiä uusia versioita vanhoista klassikoista. Kappaleita levyllä on kaikkiaan 22 ja mukana tulevassa bookletissa löytyy sanoitukset, historiaa ja kuvia. Tekstit ovat valitettavasti vain saksaksi. Tästä voitte laittaa soimaan näytteeksi Ballade der XI. brigaden.

Toisena levynä kuunnellaan uudempaa tuotantoa oleva Spain in my Heart - Songs of the spanish Civil War CD. Tämä on ilmestynyt 2003 Appleseed Recordsin toimesta ja tuotanto on kyllä aivan ensiluokaisen loistavaa. Tätä on tullut kuunneltua todellakin ahkerasti. Esiintyjät eivät ole avausraidasta vastanneita Pete Seegeriä ja Arlo Guthrieta lukuunottamatta juurikaan tunnettuja, mutta tämä ei himmennä tippaakaan sitä rautaista ammattitaitoa jolla nämä esiintyjä, mainitakseni vaikka Michele Greenin, Laurie Lewisin, Aoife Clancyn sekä Guardabarranco -yhtyeen, puhaltavat eloa näihin komeisiin ja iskeviin teksteihin ja kauniisiin melodioihin. Tyylilajit vaihtelevat perinteisestä amerikkalaisesta country-folkista irlantilais-balladeihin ja espanjalaiseen flamencoon. Myös tämän levyn mukana on paksu liite josta löytyy komeiden kuvien lisäksi tekstit ja tietoja esiintyjistä.
Levyä voi kuunnella myös Spotifyssä tai Youtubessa, josta koko levy löytyy komeasti kuvitettuina.

Laitentaanpas loppuun vielä yksi mielenkiintoinen linkki: Espanjan sisällissodan veteraani Jules Päiviö kuollut.