Poimintoja kevään kirjatarjonnasta

Kevään uutuuskirjoista löytyy taas monia teoksia, joidenka ilmestymistä jo malttamattomana odottelen. Romaaneja en oikeastaan ostele kovinkaan usein, syy on että harvoja tulee kuitenkaan luettua useampia kertoja, sen sijaan tietokirjallisuuteen tulee palattua useita kertoja ja onhan totuus usein tarua ihmeellisempää. Mutta aloitetaanpa katsaus Suomen historialla:

Aiemmin Haminan ja Vehkalahden historiasta kirjoittaneen Olli Korjuksen uusin kirja on nimeltään Kuusi kuolemaantuomittua ja se kertoo Suomenlinnassa syyskuussa 1918 teloitettujen miesten vaiheista ja kohtalosta. Itseasiassa en edes tiedä tai muista mistä tapuksesta on kysymys, joten sinänsäkin pidän tätä etukäteen erittäin mielenkiintoisena, varsinkin kun Korjus on erittäin pätevä historianharrastaja. Ostan ja toinen kapinavuodelta kertova kirja jonka ostan kanssa heti on Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918. Alle 15-vuotiaita lapsia kuoli, katosi ja vangittiin sisällissodassa kaikkiaan parituhatta ja näiden vaiheita Pekkalainen on selvittänyt.
Suomen historiaa jatketaan heimosotiin, joita Atso Haapanen setvii tutkimuksessaan Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Aiheestahan on aiemminkin julkaistu kirjoja, mutta itse en näitä ole vielä hankkinut.
Sari Näreen ja Jenni Kirveksen muutama vuosi sitten toimittama Ruma sota oli erittäin virkistävä tietoteos jatkosodan salatusta ja pimeämmästä puolesta. Nyt sama parivaljakko on toimittanut Luvattu maa nimisen kirjan 1920-30 lukujen nationalismista. Kiinnostaa.

Musiikkikirjoja en ole oikeastaan ostanut kovinkaan paljoa viime vuosina. Syy on pitkälti, ettei ole ilmestynyt oikein mitään itseäni kiinnostavia teoksia. Vaan nyt Like julkaisee suomeksi Alex Oggin kirjan Dead Kennedys. DK on näitä ikisuosikkejani ja on sen verran vaiherikas yhtye, että tämä on myös ostoslistalla ihan ykkösenä.

Eveliina Lundqvistin tekeillä olevasta kirjasta Salainen päiväkirja eläintiloilta kuulin jo toissasyksynä ja silloin tämä oli vielä ihan hys hys projekti, mutta hienoa, että tämä nyt sitten on saatu julkaistavaksi. Ostan ihan kannatuksenkin vuoksi. Samasta aiheesta, eli eläinten tehotuotannosta / laillisesta eläinrääkkäyksestä kertovaa Saila Kivelän ja Karri Hedbergin Sikalassa -kirjaa odotettiin ilmestyväksi ensin jo viime keväänä ja sitten syksymmällä, nyt julkaisuksi luvataan toukokuuta. Syy tähän jahkailuun on itselleni tuntematon, toivottavasti hyvä syy, eli sellainen joka edistää kirjan kiinnostavuutta. Lisää shokkiuutisia? Samaan kategoriaan voisi myös laittaa Jonathan Belcomben Eläimellinen nautinto kirjan. Tästä kun EO-liike pääsee ammentamaan faktoja oman ajattelunsa tueksi. Kaikki kolme edellämainittua ilmestyvät Into-kustannuksen kautta.

Into on kyllä oikea punavihermädättäjien toivekustantamo, esimerkkinä vielä tämän kevään julkaisuista Anna Kontulan Kirjeitä oikealle. Kontula on miusta tosi jees, tykkään.

Samalla huomaan, että viime syksynkin kirjasadosta on vielä monta kultakimpaletta poimimatta. Nimittäin hyvää rauhankirjallisuuttakin on ilmestynyt.
Erkki Löfbergin Kanta vaihteli - Sivarit kertovat kirjasta oli poimintoja Rauhan Puolesta -lehdessä syksyllä ja tämähän kertoo ajasta, jolloin sivari oli todellista sissitouhua. Haluan lukea, mutten tiedä viitsiikö itselleen ostaa. Tuskin tätä nyt toista kertaa jaksaa selata. Myös Johanna Sumuvuoren toimittama Sadankomitean 50-vuotis historiikki Rauhan ytimessä kiinnostaa kovasti.

Kuten kiinnostaa myös Jesus Manuel Mertinezin Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet. Tätä on kovasti kehuttu. Tämäkin näitä Into-kustannuksen julkaisuja.

Ja taas mennään sotaan, sillä Robert Gerwarthin ja John Hornen Sodasta rauhaan - Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923 vaikuttaa kovasti mielenkiintoiselta.
Myös Ruokolahden tapahtumista kertova Anna-Liisa Tarvaisen omakustanteena julkaisema August, punikin poika olisi ostoslistalla, samaten kuin myös Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella 1918. Näistä kahdesta itseasiassa kuulin vasta äskettäin, muuten oisin varmaankin jo ehtinyt tilaamaan. Useimpiin edellämainituista kirjoista palaamme varmasti kevään aikana, unohtamatta KOM-kirjaa. Tääkin on pitänyt ostaa tai ainakin käydä kirjastossa katsomassa jo aikaa sitten. Ja sitten kun kirjastossa näkee miten hieno se on, niin kuitenkin pitää ostaa itselle.

KUSTANTAMOT SAAVAT LÄHETTÄÄ MINULLE KIRJOJA ARVIOITAVAKSI / ESITELTÄVÄKSI.

Yhteyttä saa esim. tpertt[miukumauku]gmail dot com

Korian sillat

Tässäpä eräs nähtävyys, jonka ohi kiireinen matkailija saattaa kulkea ohi mitään huomaamatta. Mutta kun malttaa pysähtyä ja laskeutua portaita alas joen rantaan, aukeaa eteen komea näkymä.

Komeimpana tietysti kunniavanhus, vuonna 1870 valmistunut ristikkosilta. Sillan keskijänne on valettu Englannissa keittoraudasta ja se on suomen viimeinen keittorautasilta ja muilta osiltaan suomen vanhin terässilta.
Silta on pariinkin kertaan ollut vähällä tuhoutua. Ensimmäinen kerta tapahtui myöhään sunnuntai-iltana 27. tammikuuta 1918, kun suojeluskuntalaiset yrittivät räjäyttää sillan. Tarkoitus oli näin estää punakaartin Pietarista saapuvaa asejunaa pääsemästä pidemmälle. Vartioinnista huolimatta he onnistuivat viemään räjähdyspanoksen sillalle, mutta vain sen kannelle. Räjähdys oli kova ja kuului Kouvolaan asti, mutta se jäi tuloksiltaan kuitenkin vaatimattomaksi. Silta oli kuitenkin vaurioitunut sen verran, että sitä piti korjata ennen kuin juna voitiin laskea yli. Työhön määrätty ratainsinööri Adolf Backberg teki korjauksen niin maan perusteellisen hyvin, että siihen meni useita päiviä, eikä senkään jälkeen junaa saanut ajaa sillalle, vaan vaunut oli työnnettävä yksi kerrallaan ylitse. Tämä hidastelu vaikutti ratkaisevasti punaisten asetoimitusten saapumista Savoon, jossa valkoisten puolustus oli vielä täysin järjestämättä.
Toisen kerran silta oli vähällä tuhoutua toisessa maailmansodassa, jossa onneksi suutariksi jäänyt neuvostovalmisteinen 500 kiloinen lentopommi meni läpi sillan kannen suurempaa tuhoa aiheuttamatta.

Vanhan rautatiesilan viereen valmistui uusi kaksiraiteinen rautatiesilta syksyllä 1925, jonka jälkeen vanha silta muutettiin maantiesillaksi. Tämä uusi rautatiesiltahan on Korian maamerkki ja komeimmillaan Kallioniemestä katsottuna. Valitettavasti siltä suunnalta ei "arkistossani" ole yhtään kuvaa. Täältä löydät kuitenkin muutaman hienomman kuvan samasta kohteesta.

Vanha silta palveli maantiesiltana niinkin pitkälle, kuin vuoteen 1985 asti, jolloin valmistui uusi maantiesilta. Vanha olikin yksisuuntaisena auttamattoman vanhanaikainen ja se on nykyään jalkakäytävänä. Tämä nykyinen maantiesiltakin on melko mielenkiintoinen kohde ainakin huimapäisten urban exploring harrastajien keskuudessa. Graffiteista näkee, että melko henkensä kaupalla siellä on korkeuksissa kiipeilty. Jossain täällä sijaitsee myös geokätkö.

Sillan alkupäässä on Vapaussodan ja itsenäisyyden Kymenlaakson perinneyhdistyksen pystyttämä muistolaatta, jossa on teksti; "Keväällä 1918 tällä paikalla surmattiin 45 maamme itsenäisyyttä ajanutta kansalaistamme."

En kyllä ymmärrä mistä luku 45 on peräisin, koska Mirja Turusen kokoaman luettelon mukaan punaisen terrorin uhreina surmattiin Korialla "vain" 36 suojeluskuntalaista tai näiden kanssa yhteistyötä tehneeksi katsottua. Näistäkin on itseasiassa suuri osa surmattu muualla kuin sillalla. Ainakin pari teloituspaikkaa oli joen rannassa Korian varuskunnan lähellä. Paikalla oli jonkinlainen niemi, missä ainakin yksi joukkomurha tapahtui, mutta sitä ei ilmeisestikään enää ole.

Sillalla kuitenkin murhattiin 28. huhtikuuta ainakin Kymiyhtiön johtaja kauppaneuvos Gustaf Björkenheim sekä tämän seuraksi lähtenyt lääkäri Kaarlo Hjelt.
Gustaf Björkenheim oli edistyksellinen mies, jolla oli myös ymmärrystä ja sympatioita työväenliikettä kohtaan. Kovana bisnesmiehenä hän ymmärsi, että myös venäjän loppumattomilla markkinoilla olisi menekkiä paperille, joten hän piti tehtaat toiminnassa koko sodan ajan. Tämä taas närästi osaa porvaristosta niin paljon, että arvelujen mukaan hän olisi ollut sodan jälkeen pahoissa vaikeuksissa yhteistoiminnasta punaisten kanssa. Marttyyri kuolemallaan hän kuitenkin lunasti itsensä itsenäisyyden puolesta henkensä antaneeksi sankariksi.

Wir singen zu den X. Weltfestspielen

Tässäpä sitten esittelyssä tämän joulun paras lahjani. Kyllä mä tätä olin etsinytkin. Tuli sitten hoksattua, että saksan Ebay on ihan eri firma kuin se tavallinen ja siellähän näitä oli useampia myytävänä ihan kohtuulliseen hintaan. Joulupukille kirjoitin asiasta ja tälläinen sitten saapui aattona.

Itä-Berliinissä järjestettiin kesällä 1973 Maailman nuorison ja ylioppilaiden 10. rauhan ja ystävyyden festivaalit ja niiden kunniaksi tehtiin tämä solidaarisuus-teemainen albumi. Ilmeisesti levyn mukana on alunperin tullut jonkinlainen liite, jossa on tietoa esiintyjistä, nimittäin levyn kansissa ei ole minkäänlaista informaatiota ja etiketissäkin ainoastaan kappaleiden nimet ja tekijät. Mutta tarpeellinen informaatio toki löytyy internetin kautta. Useimmista esityksistä vastaa Oktoberklub-yhtye, joka on tunnetuin ns. FDJ-laululiikkeen, eli Vapaan Saksan nuorison ohjelmaryhmistä. Mainittakoon, että nuoriso oli ihan yhtä vapaata, kuin Saksan demokraattinen tasavalta oli demokraattinen.
Oktoberklub perustettiin tammikuussa 1966 ja se julkaisi 70-luvun loppuun mennessä 4 omaa albumia, sekä oli mukana lukemattomilla teema- ja livealbumeilla. Yhtyeen kokoonpano ei ollut kiinteä, vaan siihen kuului nelisenkymmentä jäsentä. Ryhmä vastasi myös Berliinin Poliittisten laulujen festivaalien järjestämisestä. Yhtyeen riveistä syntyi myös musiikillisesti enemmän rock ja pop-henkinen Jahrgang `49 -yhtye. Vuosiluku `49 tarkoittaa tietysti DDR:n perustamisvuotta.

Mutta itse tähän levyyn, kyllä on huippukamaa. Ennestään tältä levyltä tuttuja paloja olivat Wir treffen uns auf jeden fall, sekä Friden, Freundschaft, Solidarität, jonka Agit-Prop kvartetti levytti suomeksi nimellä Rauha, Ystävyys, Solidaarisuus. Muita Agit-Propin tunnetuksi tekemiä kappaleita ovat saksalaiset versiot DNML:n toimintamarssista, Maailman ääriin, sekä Solidaarisuuslaulu.
Musiikillisestihän tämä on pitkälti noiden kahden esimerkin mukaisesti tuollaista tyypillistä saksalaista pop-vaikutteista euroviisuhumppaa. Ainoat yleisestä linjasta poikkeavat kappaleet ovat juurikin näitä vanhempia biisejä, aiemmin mainittu Hans Eislerin säveltämä Solidaritätslied sekä Paul Dessaun säveltämä Die Junge welt ist in Berlin zu gast.

Kansankulttuuri toi näitä aikoinaan suomeenkin ja itsellänikin oli jo ennestään levyn kansi (joka on kuvassa, kun en oo tätä uutta kuvannut, siinä on noi värit vähän eri sävyillä), mutta sieltä välistä löytyi 3. Festival des politischen liedes LP. Hieno levy muuten tuokin, siinä on mm. Agit-Propin versio Kenen joukoissa seisot -kappaleesta.

Kuhmoisten joukkohaudat

Jatketaan edelleen kesälomamatkailun parissa. Tämä juttu piti tehdä, jotta saan samalla oikaistua Työväenmuseo Werstaan Punamuistomerkit -tietokannassa olevat virheet, sekä antaa lisätietoja aiheesta. Toisekseen näin saan myös julkiseen levitykseen ja Internetin ensiesitykseen nämä pari kuvaa, joidenka takia piti pyöräillä 70 kilometriä etupäässä pölyisiä sorateitä ja rämpiä pitkin ryteikköjä paarmojen syötävänä.

Joukkohauta Kuokkalan mäellä.

Kapinallisten hyökätessä kohti Kuhmoisten kirkonkylää maaliskuun 10. päivänä 1918 valkoeversti Hans Kalmin joukot iskivät kiertoliikkeellä punaisten selustaan. Ensimmäinen ryhmä saavutti punaisten huoltojoukot Tampereen tiellä ja toinen ryhmä saapui Harmoisten kylään Lummenne järven jäitä pitkin rantautuen Harmoistenkaivon kohdalla. Tien toisella puolella vähän matkaa rinteessä sijaitsi kunnansairaala, jossa tapahtui erittäin tunnettu joukkomurha. Tästä Harmoisten sairashuoneen verilöylystä on kirjoitettu paljon, joten siihen en sen tarkemmin tällä kertaa perehdy, muuten kuin punaisten sairaanhoitajanaisten kohtaloita selvittäen. Yleisen kertomuksen mukaan kaikki naiset ammuttiin lukuunottamatta kahta sen tähden, että osasivat ruotsia.
30-luvun lopulla kerätyn perimätiedon mukaan kuitenkin vangitut 9 naista tuotiin kirkonkylällä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa oman kylän naiset saivat selkäänsä ja muut lähetettiin edelleen Jämsään. Harmoislaisen nahkurin vaimon Fredrika Kivisaaren mukaan taas vangit tuotiin ensin Kauppilan taloon, jolloin yksi naisista yritti paeta ja tuli tässä yhteydessä ammutuksi.
Ojasta löytyneet kaksi ruumista, joita on epäilty ammutuiksi sanitääreiksi ja jotka tulivat haudatuiksi Nikulan peltoon karanneiden sijaan taas ovat luultavammin Kuhmoisten ensimmäisessä taistelussa menehtyneitä.[1] Tapaukseen liittyy paljon ristiriitaisuuksia, jotka saattavat selittyä sillä, että myös Padasjoella jäi punaisten ambulanssi valkoisten vangiksi ja nämä vangit kuljetettiin Jämsään Kuhmoisten kautta.[1]

Joukkohauta Kauppilan vainionmäellä.

J.O. Hannulan mukaan (Suomen vapaussodan historia) taistelussa kaatui kaikkiaan 100 punaista. Lukumäärä osuu todennäköisesti melko oikeaan muuten, paitsi että näistä jopa puolet on mahdollisesti haavoittuneina vangiksi jääneinä teloitettuja. Kuhmoisten seurakunnan haudattujen luettelon mukaan kapinallisia kuopattiin kaikkiaan 112 henkeä. Näistä eivät kuitenkaan ymmärtääkseni kaikki ole kyseisen päivän uhreja. Vain pieni osa heistä oli päätynyt Papinsaaren hautausmaalle. Useimmat joukkohaudat sijaitsivat Putkiston kankaalla, Kuokkalan mäellä, Kauppilan vainionmäellä ja Harmoisten sairashuoneen viereisellä Nikulan pellolla.
Porvoon hiippakunta lähestyi seurakuntaa elokuussa 1918, että myös punaisten haudoista olisi pidettävä huolta. Kuhmoisten kirkkoneuvosto taipui ajatukselle vasta puolitoista vuotta myöhemmin ja tarvittavien varojen myöntämiseen meni vielä vuosi aikaa. Joukkohaudat aidattiin ja niille pystytettiin lohkaistut luonnonkivet, joihin hakattiin risti ja V: 1918. Aitaukset uusittiin 1938.

Toukokuussa 1948 SDP:n kunnallistoimikunta anoi kunnalta avustusta vainajien siirtämiseksi kirkkomaahan. Kirkkovaltuuston hyväksyessä maksaa puolet kuluista ja Hämeen lääninhallitukselta saatujen lupien hankkimisen jälkeen työhön päästiin loppuvuodesta 1949.
Kuhmoisten saha ja metsätyöläisten ammattiosasto sai anomuksensa jälkeen sekä kunnalta, että seurakunnalta 50 000 markan avustuksen muistomerkin pystyttämistä varten ja se paljastettiin heinäkuussa 1954.

Punaisten hauta ja muistomerkki Pappilansaaressa.

Kunnansairaalan viereisellä Nikulan pellolla oleva hautakivi on hävitetty upottamalla se peltoon ojan perkaamisen yhteydessä.[2] Myöskään sairaalaa ei enää ole olemassa. Se vaihtoi omistajaa 60-luvun loppupuolella ja paljastuttuaan korjauskelvottomaksi purettiin pois tontille nousseen uudisrakennuksen tieltä.[3] Itse sairaalatoiminnot oli siirretty kirkonkylälle jo 30-luvulla. Sen sijaan Harmoisten kylän pohjoislaidalla oleva Kauppilan vainionmäen joukkohauta on edelleen löydettävissä. Täällä maanomistaja on esimerkillisesti kylän historiaa kunniottaen pystyttänyt kaatuneen kiven uudestaan hautakuopan reunalle. Alue on muutenkin siistissä kunnossa. Myös Kuokkalan mäen joukkohauta on edelleen olemassa ja se sijaitsee keskellä metsää ollen erittäin hankalasti löydettävissä.

Vapaussodan muistomerkki Putkiston kankaalla.

Putkiston kankaalla on 1978 pystytetty vapaussodan muistomerkki, jossa olevassa laatassa on teksti Vapauden puolesta. Paljastustilaisuuden järjestäjät hoksasivat vasta jälkikäteen tehneensä emämunauksen, kun eivät olleet älynneet kutsua Jyväskylässä asunutta Hans Kalmia juhlallisuuksiin. Kelleen ei tullut mieleenkään, että hän oli vielä tuolloin elossa.
Punaisten hauta sijaitsi tien toisella puolella olevan sähkölaitoksen takana.[4] Hautakiveä ei enää löydy, enkä ole kuullut sen kohtalosta mitään.

[1] Jalli: Kalma koukkaa kahtia.
[2] Harmoisten kylällä liikkuva vahvistamaton huhu.
[3] Tiedonanto kyläkirjan laatijalta.  
[4] Tiedonanto paikkakuntalaiselta, joka muistaa haudan lapsuudestaan.

Kaikki muut lähteet: Ossi Viita, Kuhmoisten historia II 1917-1973. Metsäpitäjä maakuntien rajalla.

Päivitys 16.8. 2017. Koska joku oli linkittänyt tämän tekstin lähdetiedoksi Wikipediaan, eikä Wikin valvoja ollut hyväksynyt tätä riittävän luotettavaksi, niin lisäsin lähdeviitteet. Samalla myös tarkensin muutamaa kohtaa ja tein parit lisäykset, koska olin saanut uutta tietoa aiheesta.

Tampereella nääs.

Jottei menisi aivan kirjallisuusblogiksi, niin seuraavaksi jotain aivan tavattoman mielenkiintoista. Nimittäin nyt katsellaan valokuvia kesälomamatkaltani. Kävin nääs niinkin eksoottisessa paikassa kuin Tampereella. Könnöndeilillä tehtiin matkaa, ei nyt sentään ihan kotoa asti, vaan meidän "tiluksilta". Pari sataa kilometriä tuli mittariin ja aikaa pysähdyksineen kymmenisen tuntia, ei muista enää. Pakolliset pysähdykset esikaupungissa oli tietysti Messukylässä ja Kalevankankaalla. Ensimmäinen bongattava kohde keskikaupungilla löytyy Vellamonkadulta.

Tässä sitä sitten pönötetään tavara-aseman seinustalla. Tämä arvorakennushan meinataan uhrata yksityisautoilun alttarille. Täällä meilläpäin autoista puuttuvat vinkkarit (mitä tekstaripalstaa olen lukenut, ei tosiaankaan pitäisi), Tampereella taas ei ole kääntyviä etupyöriä. Niinpä tämä 1905 valmistunut tavara-asema halutaan jyrätä matalaksi, jotta kadussa oleva hurja shikaani saadaan oikaistuksi.
Tämä kyseinen kuva, itselaukaisimella otettu - siksi vinossa, on juuri siltä paikalta joka on myös Paha maisema -kirjassa. Huomasin vasta jälkikäteen, että se vanhempi tunnettu kuvasarja on ilmeisesti ratapihan puolelta täysin vastakkaiselta kulmalta. Siinä kun näkyy jo purettua peltimakasiinia . Olisin halunnut käydä myös sen kuvaamassa / bongaamassa. Sinne radanvarteen oli kyllä pääsy estetty aidoin ja lukituin portein. Tai kyllä tämä koko alue on aidattu, mutta tässä päädyssä oli onneksi lukitsematon portti.
     

Seuraavana kohteena oli sitten Näsilinna. Tuossa seinustalla katsellessa itään päin Mustanlahden kallioita huomasin, että kylläpä ovat puut ja pensaat kovasti kasvaneet. Eihän tuossa ennen ollut mitään näköesteitä Lapinniemen suuntaan. Pelkkää avaruutta. Tai tietysti huhtikuussa pensaisto on vielä ihan erilaista kuin näin heinäkuun alussa.

Pensaikon taakse mennessä sain kuitenkin näköyhteyden tuohon rautatiesiltaan. Seuraava suunta oli sitten kohti Pispalaa. Tuli todettua, että kovasti jyrkkiä katuja sielläpäin ja tietysti bongattua haulitorni sekä kaupungin uudempaa nähtävyyttä edustava Vastavirta-klubi. Taisi olla suljettuna, tai ainakin terassi oli tyhjänä asiakkaista. Muutama punkkarin-retku tuli vastaan. Nuorempaa väkeä.

Varsinaisena kohteena oli tietysti legendaarinen Pispalan VPK-talo. Tämähän esiintyy yhtenä tapahtumapaikkana Lauri Viidan Moreenissa: Palokunnan talon pihassa oli joukko kiväärimiehiä ja kolme aseetonta kävelytettiin juuri rakennuksesta ulos, kun Elina astui sisään. - Näkemiin Elina! sanoi Lempi. Saattaja painoi oven kiinni. Nyt vasta Elina hiukan selviytyi hämäännyksestään ja yritti rientää Lempin luo, mutta hänet työnnnettiin rajusti takaisin. Mitä tämä merkitsi. Elinalla oli kauhea tunne. Hän ei tiennyt sille mitään nimeä, niin, hän ei tietänyt mitään, mitä se oli. Ihmisten kasvot olivat tänä päivänä niin kummalliset, jäykät, kuin säikähtäneet. Mikähän Armastakin oli mahtanut vaivata? Mihin he olivat menneet, ei, mihin heitä oli viety?
- Mitäs te täältä haette?
- Käskettiin tulla siivoamaan.
- Kuka käski?
- Tuomari.
- Mikä helvetin tuomari.
- En minä tiedä, mutta Rantalassa se oli.
- Jaha, menkääs nyt tekin vähäksi aikaa tuonne perähuoneeseen!
[ - ] Ovi aukeni.
- Onko täällä se siivooja? Hakekaa keittiöstä ämpärillinen vettä ja jokin harja tai luuta ja tulkaa ulos, siellä on hiukan siivottavaa.
Elina haki ja meni. Hän ei vieläkään tietänyt, mitä hän ymmärsi, mutta jotakin hirmuista se oli. Nyt hän tuli ulos. Mihin päin? Joku viittasi: tuonne! Elina lähti sinne päin, katsoi seinustalle, katsoi ja näki. Silloin hän tiesi mitä ymmärsi - ja lakkasi ymmärtämästä.

Viidasta puheenollen; samalla kun kävin Pispalanharjun korkeimmalla kohdalla katsomassa yhtä muistomerkkiä, huomasin viereisen talon seinässsä olevan muistolaatan kertovan paikan olevan Lauri Viidan synnyinkoti. Komeassa paikassa onnistunut syntymään, keskellä kansallismaisemaa.

Poispäin ajelin pohjoista reittiä, Suinulassa piti käydä, mutta kun karttaa ei ollut mukana (aivan turhaa painoa), niin onnistuin ajamaan ohi oikeasta risteyksestä. Joku toinen kerta sitten. No Orivedellä pysähdyin tietysti hautausmaan bongaamassa ja viimeisenä kohteena Länkipohjassa kuvassa olevalla paikalla jossa Lapuan lumiaura kohtasi matkansa pään.

Tässä vielä toinenkin kohde Länkipohjasta: Uotilan talon piha. Tämän paikan olen myös halunnut nähdä jo useamman vuoden ajan. Tarkalleen ottaen täällä kävin itseasiassa muutamaa päivää ennen Tampereen reissua. Pieni sadekuuro sattui juuri kohdalle - taivaskin itki.

Catharine Grant: Eläinten oikeudet

Oletus, ettei eläimillä olisi oikeuksia, ja harhaluulo, ettei niiden kohtelulla olisi moraalista merkitystä, on kerrassaan raivostuttava esimerkki länsimaisesta julmuudesta ja raakuudesta. Universaali myötätunto on ainoa tae moraalisuudesta.
Arthur Schopenhauer (1788-1860), filosofi.

Catharine Grant on kanadalainen poliittisen retoriikan tohtoriksi väitellyt kirjailija, historioitsija ja järjestöaktiivi. Tässä vastikään suomeksi ilmestyneessä Eläinten Oikeudet -kirjassa hän kertoo jokseenkin kaiken mitä ikinä pitää tietää eläinten hyväksikäytöstä.
Kirja on jaettu kaikkiaan kahdeksaan lukuun, joista ensimmäisessä käsitellään eläinoikeusliikkeen alkuperää ja historiaa. Kuten etukäteen arvasin, ei tarvitse mennä kuin sivuille 21-22 asti, kun jo esitellään Peter Singerin ja Tom Reganin eläinoikeusfilosofioiden eroja. Mitään akateemista lässytystä kirja ei silti ole, vaan asiat esitetään varsin kansantajuisesti. Myös radikaalin eläinoikeusliikkeen, Animal Liberation Frontin, toimintaa käsitellään varsin neutraalisti ilman ylimääräistä moralisointia.

Seuraavissa luvuissa käsitellään mm. eläinten oikeuksia eri kulttuureissa, uskonnoissa ja yhteiskuntaluokissa, käydään lävitse kaikki perinteiset ruoantuotantoon ja eläinperäisiin vaatteisiin ja muihin hyödykkeisiin liittyvät ongelmat, esitellään eläinten kohtelua viihdeteollisuudessa sekä katsotaan kriittisesti lemmikkieläinten pitämistä. Itseasiassa kirjassa on esitelty tiivistetyssä muodossa ihan kaikki, mitä sinun pitää ikinä tietää. En ainakaan itse keksinyt mitään aihetta, jota kirjassa ei olisi käsitelty. Tämä kirja tekee kaikki muut esitteet ja opukset tarpeettomiksi. Tai no tietysti tiettyihin osa-alueisiin syventymällä voi vielä esitellä mikrotietoa.

Kirjan lopusta löytyy sitten vielä lyhyesti ne perinteiset "mitä sinä voit tehdä" informaatiot, sekä Elisa Aaltolan Eläinoikeudet Suomessa osio, joka ei nimestään huolimatta keskity suomalaiseen eläinoikeusliikkeeseen paria sivua enempää, vaan siinä kerrotaan lyhyesti kotimaisesta tehotuotannosta ja muusta eläinten hyväksikäytöstä. Itse Grantin osuushan on enemmän painottunut Kanadan ja Pohjois-Amerikan tilanteeseen.

Itselleni kirja ei tuonut varsinaisesti mitään uutta informaatiota, tullut näitä juttuja seurattua jo 80-luvun loppupuolelta lähtien, mutta nuoremmalle polvelle tai varttuneemmalla iällä asiasta kiinnostuneille ehdottoman hyvä opus ja kyllähän tämä on sellainen kirja ja aihe, joka pitäisi sisällyttää jo peruskoulun oppimäärään. Tai no en minä näistä nykyajan oppimääristä kyllä tiedä yhtään mitään.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Lauantai-iltana 19. tammikuuta kolmisenkymmentä punakaartilaista lähti tutkimaan Pietisen puuseppätehdasta, jossa vihjeen mukaan sijaitsi suojeluskunnan salainen tukikohta ja asevarasto. Punaisten saapuessa tehtaalle paikalla oli 7 miestä, jotka piileskelivät yläkertaan johtavien portaiden päässä aseet ja käsipommit valmiina. Viilari August Andersonin noustessa portaita ylös valkoiset avasivat tulen varoittamatta ampuen Andersonia päälakeen. Tapahtumaa seuranneessa tulitaistelussa rakennukseen jäi valkoisilta yksi kaatunut ja yksi haavoittunut. Punaisista kuoli Andersonin lisäksi iäkkäämpi sekatyömies Antti Tenhunen. Lisäksi seuraavana aamuna löytyi maantieltä kaksi pahasti rusikoitua ruumista: Torsten Åberg ja Onni Naukkarinen, jotka olivat jääneet kiinni suojeluskunnan tiedustelijoina. Viipuri -keskeisen tulkinnan mukaan suomen sisällissota oli alkanut.

Viipuri 1918 on Teemu Keskisarjan (s.1971) 12. tietokirja. Aiemmin hän on kirjoittanut mm. eläimiinsekaantujista, sarjamurhaajasta, Stockmannin hulluista päivistä, Raatteen tien taistelusta sekä puuuteollisuusmies G.A. Serlachiuksesta. Tässä uusimmassa teoksessaan hän kertoo mitä Viipurissa ja sen ympäristössä tapahtui talvella ja keväällä 1918. Yli 400 sivuun mahtuukin sitten varmasti jokseenkin kaikki merkittävä tieto mitä arkistoista, muistelmista, päiväkirjoista ja aiemmista tutkimuksista on löydettävissä. Vaikka tarinoihin on todennäköisesti sekoitumut hieman folklorea, on kirja silti hyvinkin uskottava ja ehdottoman tasapuolinen. Keskisarjalle on myönnetty WSOY:n kirjallisuussäätiön palkinto tutkimustiedon sujuvasta ja lukijaystävällisestä popularisoinnnista. Niinpä tämä kirja on erittäin helppolukuinen ja viihdyttävä lukukokemus. Itseäni miellytti erityisesti suomenruotsalaisen Arbetet -lehden toimittajan Gunnar Mörnin päiväkirjaan perustuva kertomus, osittain siksi kun tämä oli itselleni ennestään täysin tuntematon tapaus, mutta erityisesti koska Keskisarja kirjoittaa hänen vaiheistaan niin jännittävästi, aivan kuin dekkaria lukisi.

29. toukokuuta kello 15 iltapäivällä Viipurin linnan luoteispuolella sijaitsevien vallien välissä suoritettiin suomen historian pahin yksittäinen joukkomurha. Parisataa kaupungilta tavattua "venäläistä" johdettiin paikkaan jossa linnoitusalueen vallit muodostavat vinkkelikulman. Sotilaat levittäytyivät yläpuolelle ja aloittivat viitisen minuuttia kestäneen ammuskelun, kunnes lopulta maassa oli verinen kiemurteleva ihmismassa josta kuului rukouksia ja valitushuutoja. Lopuksi sotamiehet ampuivat vielä varmuuden vuoksi makaavien takaraivoihin "armon" laukaukset.
Punakaartin kanssa veljeilleet venäläiset olivat pitkälti paenneet ennen kaupungin valtausta viimeisillä laivoilla pahimmin haavoittuneita lukuunottamatta. Niinpä murhatut olivat pääasiassa kapinaan täysin syyttömiä tavallisia työläisiä, kauppiaita ja liike-elämästä elantonsa ansainneita, sekä punavaltaa ja bolsevikkeja kammoksuneita upseereita ja ylempiä sotilasvirkamiehiä. Näistä monet olivat toimineet punavallan aikana aktiivisesti maanalaisessa vastarintaliikkeessä ja olleet jopa suojeluskunnan jäseniä.
Kaikkiaan "venäläisiä" murhattiin Viipurissa arvion mukaan 360-420. Lainausmerkeissä siksi, että useat olivat kansallisuuksiltaan ihan muita. Venäläisinä kuoli mm. yli 20 puolalaista, lukuisia baltteja, tataareja, pari juutalaista ja  italialainen, jolla ei ollut mitään tekemistä punakaartin kanssa, vaan tuli pidätetyksi työmatkallaan. Eräs saksalaisperäinen säätyläisrouvakin toivotti valkoiset tervetulleeksi kukkasin ja syleilyin, kuullakseen pian naapureiltaan oman poikansa makaavan vallien välissä ryssänä ammuttuna. Koululaisiakin ammuttiin parikymmentä, näistä nuorin oli vain 12 vuotias.