100 000 kilometriä samalla pyörällä

Tänään sitten tuli maaginen hetki. Pyörän mittari pyörähti ympäri sadassa tuhannessa kilometrissä. Melkein 14 vuotta siihen meni. Mainittakoon, että omistan useampia pyöriä, etten nyt suinkaan noin vähää ole ajanut kaikkiaan, mutta tämä oli ensimmäinen pyörä jolla noihin lukemiin päästiin.

Pyörä on ollut ihan jokapäiväisessä käytössä ympäri vuoden. Paljon kaupunkiajoa, syksyllä sorateitä ja talvella maantiepyörän korvikkeena. Vähän sitä cyclo-crossiakin, eli maastoajoa polkija pitkin.

 Pyörä on siis ostettu heinäkuussa 2001 ja se maksoi 13 000 markkaa, mikä ei silloin ollut ihan halpa hinta. Alkuperäisiä yhtäjaksoisesti kiinni olleita osia ei ole enää rungon ja etuhaarukan lisäksi montaakaan jäljellä. Ainoastaan Avidin jarrulänget, Shimanon 105-sarjan etuvaihtaja, Cinellin tanko, satulatolppa sekä mittari ovat ainoat alkuperäisosat. Ohjainkannatin vaihdettiin koe-ajon jälkeen senttiä lyhyemmäksi. Myös BBB:n pulloteline on ensimmäinen minkä tähän pyörään olen hankkinut. Kaikki muut osat on vaihdettu vähintään kertaalleen.

Alkuperäinen satula oli hieman turhan pehmeä, joten ei harmittanut kun sen takasilta murtui muutaman vuoden käytön jälkeen. Tilalle hankin ET-sportista Velo carbon kevytsatulan ja se kestikin toissa talveen saakka, kunnes murtui keskeltä. Tilalle laitoin toisesta pyörästä yli jääneen Codan, jolla oli jo ennestään ajettu kymmeniä tuhansia kilometrejä parissa muussa pyörässä.

Alkuperäisillä vaihdevivuilla ajelin useamman kymppitonnin, mutta varsinkin suolatuilla teillä ajaminen ilman lokasuojia oli niille aikamoista myrkkyä, joten ne on uusittu kertaalleen. Etuvaihtaja on siis alkuperäinen ja takavaihtajakin palveli viime kesään saakka, kunnes maastossa ajaessa hyppäsi pinnojen väliin ja vaurioitui korjauskelvottomaksi. Tilalle laitoin käytetyn XT:n maastovaihtajan ja yllätys oli positiivinen kun sen jälkeen vaihteet toimivat huomattavasti paremmin kuin alkuperäisellä 105:n vaihtajalla, joka oli ilmeisesti jo ihan loppu.

Pyörässä oli alunperin Cannondalen omalla Coda merkillä varustetut kammet 48 ja 39 hampaisilla rattailla ja oli alkanut jo tehdä mieli kevyempiä compact välityksiä. Tuo käytössä oleva wattimäärä kun on alkanut vuosien varrella putoamaan. Toissa kesänä satuin löytämään metallinkeräysastiasta kovasti ehjän näköiset FSA Gossamer compact kammet 50/34 rattaineen. Kokeilun jälkeen syy hylkäämiseenkin selvisi. Vasen kampi oli aika pahasti vääntynyt sisäänpäin, mutta sain sen oikaistua ja nyt on toiminut moitteetta jo kymppitonnin verran. Sen isomman rattaan kyllä korvasin 46 piikkisellä, joka on paljon parempi vaihtoehto cyclo-crossiin. Näihin kampiinhan piti siis myös hankkia sopiva keskiö. Alkuperäiskampiin olin uusinut isomman rattaan kerran ja pienemmän kahdesti. Myös alkuperäinen keskiö oli mennyt kahdesti vaihtoon. Rataspakka taitaa olla nyt seitsemäs ja ketjuja on mennyt yli tuplasti. Myös takavaihtajan rissoja on vaihdettu useamman kerran.

Polkimia tulee vaihdeltua vähän pyörästä toiseen, Shimanon halvemman tason maastopolkimet on ihan riittävän hyviä ja kyllä parit on aika loppuun ajettu. Välillä olen käyttänyt tässä maantiepolkimiakin.

Vannejarrut syövät aikalailla vanteita varsinkin ympärivuotisessa kaupunkiajossa, joten vanteita on jarrutettu puhki pari kappaletta, luonnollisesti myös jarrupaloja on mennyt niin paljon ettei laskuissa pysy. Lisäksi kolme vannetta on muuten vaurioitunut. Vuosi sitten ostit tähän Mavicin Ksyrium Equipe valmiskiekot ja oli kyllä erinomainen ostos, varsinkin kun samalla pistin alle nuo Schwalben Sammy Slickit. Aikoinaan oikeiden cc-renkaiden valikoima oli aika heikkoa, joten olen käyttänyt Continentalin Travel Contact renkaita, joita on loppuun ajettu kaksi paria. Lisäksi tässä oli yhdessä vaiheessa jonkin aikaa jotkut sliksit, jotka ei oikein sopineet vaihtelevaan ajoon. Alkuperäiset Huchkinsonin kumit olivat 30 millisinä vähän turhan kapeat ja olemattomasti pistosuojatut, joten niillä ajelin vain 3000 kilometriä. Ne on toki vielä tallessa ja käyttökelpoiset. Nastarenkaita on ajettu loppuun yksi pari Schwalben Snow Studia yhden kappaleen ollessa vielä käyttökunnossa ja yhdet Marathon Winterit. Talvikäyttöä varten on toinen perinteisempi kiekkopari.

Etujousitus on nykyään jo aika kehnossa kunnossa pohjaten helposti terävissä iskuissa, eikä lukitus ole toiminut moneen vuoteen. Kyllä tällä vielä rauhallisemmin ajelee. Alkuperäinen ohjainlaakeri ei kestänyt kovin montaa vuotta, uudemmalla olen ajanut jo ainakin tuplasti alkuperäiseen verrattuna. Myös napojen laakereita on tullut vaihdettua useamman kerran kuten myös tankonauha.

Hardcore arkkitehtuuria

Hardcore architecture blogissa esitellään vanhojen amerikkalaisten Hardcore yhtyeiden kontaktiosoitteita Googlen Street View kuvakaappauksina. Osoitteet on poimittu vanhoista Maximum Rock`n´Roll lehdistä. Tällaiselle perinpohjaiselle  fanitukselle ja stalkkaukselle ei voi kuin nostaa hattua. Kokeilin huvikseni josko myös Suomesta saisi vastaavaa aikaiseksi ja tässäpä tuloksina muutaman 1980-luvun klassikko Suomi Hardcore/Punk bändin yhteystiedot kuvina. Osoitteet on poimittu satunnaisesti levyjen kansista sekä vanhoista zineistä. Hyvin näitä näyttää löytyvän. Ainoa puute on näiden "maalaisrocktähtien" puuttuminen. Vielä 90-luvunkin puolellakin posti meni perille pelkällä nimellä ja postitoimipaikalla, näin tästä satunnaisesta katsauksesta puuttuu muutamia totaalisen landepaikkoja.

Abortti 13

Bastards

CMX

Euthanasia

Kaaos

Laahaus

Mellakka

Painajainen

Pyhäkoulu

Sekaannus

Terveet Kädet

Tuska

Kotkan Pyöräpaja / Cruising

Jeah, jeah! Kotkan Pyöräpaja on D.I.Y., eli tee-se-itse pyöräkorjaamo, jonne kuka vain voi mennä korjaamaan omaa pyöräänsä, Työkaluja saa lainaksi talon puolesta ja paikkaa pyörittävät vapaaehtoiset toimivat neuvonantajina ja kyllä he jotain korjaustöitäkin voivat tehdä puolestasi kunhan nätisti pyytää. Ideana on kuitenkin, että jokainen opetelkoot itse nämä tärkeät toimet. Iisii hommaa fillarin rassaus, kuka vaan pystyy kunhan yrittää ja tietää jutut.

Pajalla on myös paljon lahjoituksena saatuja romupyöriä ja varaosia, joita saa kuka tahansa ottaa omaan käyttöönsä, eikä maksa yhtään mitään. Mitä näit tsekkasin, niin aika hirveetä kuraa. Parhaat tietty ehditty viemään? Mut tosiaan ilmatteeksi saa täältä itelleen pyörän varata ja tulla laittamaan ajokuntoon asiantuntijoiden avustamana. Mitään erikoistyökaluja täällä ei (ainakaan vielä) oikein ole, että mie en kyllä sillain näitä palveluja tartte kun on omatkin "pajat".

Tänään oli sitten ohjelmassa pihakirppis ja pop up ravintola, ravintolapäivän merkeissä. Porukkaa istui pihalla ihan kohtuullisesti, kaljaa kiskottiin ja tupakka kärys. Ite tulin paikalle kun ohjelmassa luvattiin olevan kruisailua kaupungilla päivän päätteeksi ja miulle kun tuli heti mieleen kriittinen pyöräretki tyyppinen tapahtuma. No ei se sitten ihan sitä ollut.

Siitä dokailujengistä lähes kaikki sitten häipyi ennen ajeluita, mutta onneksi sentään krisailemaankin riitti jokunen osallistuja, ettei mennyt ihan pelleilyksi. Kyllä ois ollu komeeta ajella kunnon letkassa. Ois varmaan pitänyt tää ajelu hoitaa vähän aikaisemmin, vaikka niin, että kesken tapahtumaa oltais käyty heittää puolen tunnin kaupunkikierros ja sit takas pajalle.

Yhdeksän meitä sitten lopulta oli ajelulla. Toni double decker pyörällään johti joukkoa.

Lopuksi mentiin Isopuistoon piknikille, joillain oli vielä bissee jäljellä.

Määkin pääsin kuvaan, oon tossa melko lailla keskellä. (Kuva: Kotkan Pyöräpaja)

Kymijoki-trilogia

Pari postausta sitten tuli harmiteltua kun The Studetsin 7" vinyylille ei päätynyt mainio Kymijoki-trilogia, vaan nyt sitten sekin on viimein julkaistu ja vieläpä tällaisesssa kätevässä c-kasetti formaatissa. Kasettihan on paljon vinyyliä monikäyttöisempi äänitemuoto. Kulkee hyvin mukana vaikka housujen taskussa ja kannettavalla nauhurilla tätä voi kuunnella vaikka Santalahden biitsillä ja lujaa, niin kuin kesällä -83 Kaltsan kaa Pellen Nämä päivät, nämä yöt kassua. C30, C60, C90 Go!

Ahtaajalla avataan, Oi! Oi! ja Saareen matkataan toisella raidalla. Sitten kuljetaan Ladalla Metsolaan ja muistellaan Kummun Ossia - Muistatsie vuoden -80. Ossi oli tuttu näky katukuvassa 80-luvulla kun Kotkansaarella kouluja kävin. Nuokkui Pekkasen puistossa tai Keskuskadun alkupäässä puistonpenkillä. Ohi mennessä kuului epämääräistä örinää ja KTP on rautaa, joskus käytiin jututtamassa. Nautitaan Viinaa ja viinereitä Ramojen tahtiin, vaan miksei possoja? Luukkanen on lomalla biisin päähänkilöhän on 80-luvulla Karhuvuoressa ja Kotkansaarella kovasti huomiota herättänyt hahmo, Wattien näköinen ongelmanuori / joutomies, joka 90-luvun alkupuolella puukotti ryyppykaverinsa hengiltä yhden kaljapullon takia. Muistaakseni 9 vuotta sai kakkua. Viimisen kerran näin Turussa -90 A-Panimo festareiden ekana päivänä dokailemassa keikkapaikan ulkopuolella, ei tullut sisälle, sen jälkeen en ole nähnyt enkä kaivannut. Vikana biisinä Kairoon. Syy, miksei näitä "parempia" biisejä päätynyt tuolle virallisemmalle vinyylijulkaisulle on varmaan tekijänoikeudellinen, sävelet kun ovat kovasti tutulta kuulostavia.

B-puoliskolta löytyy live Roihuvuoresta, nauhoitettu 30.8.2013. Osittain samoja biisilöitä. Saundit ei oo ihan huippua, vaan kyllä sitä paljon paskempiakin suhinoita on tullut diggailtua. 30 vuotta sitten.
Kandee hankkia. Rajoitettu painos 40 kpl. ja saattaa vielä yksi olla myymättä.

Kaksi olympiavoittajaa Savitaipaleen rintamalta.

Ollut vähän hiljaista tämä bloggailu viime kuukausina ja nytkin tulee vähän täytejuttua. Tuli siis nuo tekstit kirjoitetua toisaallekin, vaan kopioidaan nyt myös tänne. Alkaa vaa ikävän sotaisalta tämä blogi näyttämään, vaikka oikeesti oon hippi.

Kaarlo Koskelo oli ainoa punaisten riveissä kansalaissodassa taistellut olympiavoittaja. Koskelo, alkuperäiseltä nimeltään Karl Ääpälä syntyi kotkassa 1888. Tukholman olympialaisissa 1912 hän otti yllättäen kultaa kreikkalais-roomalaisen painin 60-kiloisten sarjassa. Koskelon urheilu-ura jäi kuitenkin lyhyeksi tähdenlennoksi ja sisällissodan aikana hän toimi Kotkan punakaartin johdossa. Hän esiintyi puhujana ainakin Kotkassa 10. helmikuuta 1918 järjetetyissä kaatuneiden punaisten hautajaisissa. Talven aikana hän kävi myös Mäntyharjun rintamalla, jota on muistellut Punaisen Ristin kenttäsairaalassa työskennellyt Mauno Vannas: Näyttämölle ilmaantui lyhyeksi ajaksi uusi tulokas, terveen näköinen tilapäisen jalkavamman takia ontuva mies, Koskelo. Kuultuani nimen, muistin sen esiintyvän olympialaisten kisain painikilpailujen voittajien luettelossa. Mies kuulukin olevan sama. Mitä tietä hänen ansioitumisensa muuten oli tapahtunut, en tiedä, mutta minne hän tuli siellä hurrattiin. Soturina hän kaikesta päättäen oli punakaartilaisten parhaita, ihmisenä Savon rintamalla olevista aatetovereistaan paras. (...) Koskelo piti lukuisia rintamakokouksia kiihottaen punakaartilaisia taisteluun, mutta aina hän voimakkaasti painotti inhimillisyyden vaatimuksia. Ilman tulosta ei hänen toimintansa ollut, se oli helposti huomattavissa. Muun muassa julkaistiin silloin keskisen rintaman esikunnan julistus, missä paikalla ampumisen uhalla kiellettiin haavoittuneiden rääkkäys ja ruumiiden ryöstö. Koskelo hävisi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Minne, ei ole tiedossani. Kerrottiin, että hänestä tehtiin joku Savitaipaleen rintaman päällikkö. Koskelo siirtyi Savitaipaleelle rintamäjärjestäjäksi.

Tappion häämöttäessä hän pakeni ilmeisesti viime hetkillä meriteitse Venäjälle saaden sieltä mukaansa venäjän kieltä taitaneen Paavo Väinö Domanderin, joka oli nuorena ollut töissä Pietarissa. Tämä oli osallistunut Helsingissä porvarien omistaman kirjapainon valtaukseen ja paennut ilmeisesti kansanvaltuuskunnan mukana ennen rautatieyhteyden katkeamista. Yhdessä miehet lähtivät matkaamaan Amerikkaan. Siperian Tomskissa he joutuivat koltsakkien, eli Venäjän valkoisten vangitsemiksi. He onnistuivat kuitenkin pakenemaan ja suuntasivat Kiinaan, ensin Harbinin kaupunkiin ja edelleen Shanghaihin, jossa miehet pestautuivat kirjapainoon töihin ansaitakseen rahaa Amerikan matkaa varten. Domander kuitenkin sairastui ja kuoli koleraan kesällä 1919 ja Koskelo matkusti yksin Amerikkaan, jonne hän sai pian myös perheensä.

Vuonna 1952 Kaarlo Koskelo kävi Suomessa olympialaisten kutsuvieraana. Kotkassa käydessään hän oli seuraamassa jalkapallo-ottelua, jonka väliajalla hänet esiteltiin yleisölle. Hän tapasi myös Adam Malmin, toisen mestaripainijan, joka myös oli ollut punakaartissa, sekä kotkalaisen "päälahtarin" Eino Havaksen, joka tuli hieromaan sovintoa ja kutsui painijat mökilleen Pyhtään Kärsäjärvelle. Malmin lesken muistaman mukaan Havas oli oikein mukava ja nauravainen entisten kapinallisten seurassa. Koskelo kuoli seuraavana vuonna Yhdysvalloissa liikemiehenä. Hän oli perustanut saunakylpylän Oregonin Asturiaan.
Koskelon lesken kuoltua heidän poikansa toi vanhoja palkintoja Suomeen. Olympialaisten kultamitali, Tukholman kisoissa se oli viimeistä kertaa oikeastikin täyttä kultaa, lahjoitettiin Kotkan sos. dem. työväenyhdistykselle. Samalla tuli myös kuitattua vanhat velat. Koskelon kerrotaan ottaneensa Venäjälle paetessaan mukaansa punakaartin miehistön palkkarahat.

Myös Jonni Myyrä osallistui Tukholman olympialaisiin, keihäänheittäjänä, tosin tuolloin ei vielä menestystä herunut. Sisällissodan syttyessä hän kuului edellisenä suksynä perustettuun Savitaipaleen suojeluskuntaan. Talven ja alkukevään tapahtumista ei suuremmin löydy tietoa, mutta huhtikuun lopulla alkaneessa Savitaipaleen valtauksessa hän oli mukana opastamassa toispaikkakuntalaisia.
Myyrä toimi Kallion komppanian oppaana näiden lähestyessä kirkonkylää Rikosillan suunnasta. Kallion komppania koostui reserviläisistä, joista useimmat olivat ensimmäistä kertaa taistelussa. Hermostuneet miehet kyselivät kuinka kaukana vihollinen on. Myyrä arveli etäisyydeksi 150 metriä, joista ensimmäiset kymmenet metrit olivat aivan aukeaa kangasta, mutta vastasi kuitenkin 300 metriä.
Myyrän antamiin tietoihin luottaen Kallion komppanian miehet laskeutuivat Mustanlammin ourun pohjalle saaden heti vastaansa edestä 50-70 metrin päästä, että sivultapäin murhaavan kuularuisku- ja kivääritulen. Eteen ei päässyt, yritys päätyi täydelliseen teurastukseen. Yli kaksikymmentä vapaussoturia poistui riveistä kaatuneina ja haavoittuneina, myös komppanianpäällikkö Kallio.

Saman iltapäivänä Myyrä toimi taas oppaana, tällä kertaa Kyminlaakson 1. komppanialle. Omissa muistelmissaan Myyrä antaa itsestään kuvan urheana sankarina, joka punaisten kuulasadetta halveksuen antoi tiukkoja ohjeita ja käskyjä opastettaville sotilailleen, jotka hänen esimerkistään huolimatta jättivät taisteluasemansa. Komppaniaan kuuluneen sotilaan Pentti Vesanderin kertomus antaa Myyrän toiminnasta aivan toisenlaisen tiedon: "Meidän joukkomme siirrettiin äärimmäiseksi vasemmalle siivelle, vaikkakaan emme sinne ensiyritämällä päässeetkään. Sillä oppaanamme toiminut Jonni Myyrä Savitaipaleelta sai jonkinlaisen kohtauksen tahi säikähti lähellemme osunutta granaattia ja lähti juoksemaan vinosti vasemmalle suunnastamme viitaten meitä tulemaan perässään. Huusimme ja kiljuimme häntä pysähtymään, mutta hän vain painui eteenpäin kuin riivattu - ja me perässä. Lopulta tapasimme itsemme taistelukuormaston luota, missä myös esikunta majaili. Kapt Förberg, saatuaan selville äkillisen ilmestymisemme syyn, lähetti meidät samaa kyytiä takaisin, mutta uuden oppaan kera. Se juoksu kaiveli meitä hieman ja takaisin lompsiessamme tuli juoksusta ja oppaastamme lausuttua yhtä ja toistakin..."

Jonni Myyrä oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana heittänyt ensimmäisen kerran maailmanennätyksen ja Antwerpenin olympialaisissa hän oli ehdoton ennakkosuosikki, johtaenkin Suomen komeaan neloisvoittoon. Seuraavissa Pariisin kisoissa 1924 tuli jälleen kultaa.
Koskelon tavoin myös Myyrä päätyi maanpakolaiseksi Amerikkaan. Myyrän bisnekset eivät oikein sujuneet ja hän päätyi kavaltamaan suuret summat rahaa kunnan kassasta. Nämä rahat hän kyllä sai maksettua ottamalla pankkilainaa, mutta velkaantunut mies matkusti Pariisin kisoista ensin Japaniin ja sieltä Yhdysvaltoihin, jossa menestyksekäs ura keihään ja kiekonheittäjänä jatkui.

Kirjalliset lähteet:
Hannu Eklund: Kotkan urheilun historia
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Mauno Vannas: Silmä silmästä
Pentti Pylkkö: Vaiettu vuosi
Demokraatti 21.10. 1919

Studets / Bombshelter 7"

Tämä vuosi on kyllä ollut moneen vuoteen heikoin mitä tulee hankittujen äänilevyjen määrää. Koko vuoden hankinnat pystyy laskemaan varmaan neljän käden sormilla. Siispä mitään katsausta vuoden parhaimmista hankinnoista ei ole luvassa ja tätä esiteltyäkään ei varsinaisesti tarvinnut ostaa.

Kyseessä siis kovasti odotettu The Studets / Bombshelter: Split 7"EP. Studets ei valitettavasti taltioinut vinyylille hienoa ja toivottua Kymijoki-trilogiaa, vaan kolme uutta(?) viisua ja näissä ei valitettavasti ole sitä samaa kotiseutuhenkeä. Tiettyä Olotila-Pax Americana-Piippospunk -henkeä löytyy, mutta lähinnä vain musiikillisesti. Aatteellinen pohja puuttuu ja Studetsin Jaxen onkin luonnehtinut yhtyettä Sliippari/77 -henkiseksi meiningiksi. Sliippareita en kyllä oikein löydä ja kaikki 3 biisiä kaahataan sen verran nopealla Hardcore -meiningillä läpi, etten nyt oikein X-Ray Spex -tyyliseen 77-punk meininkiin vertaisi. Nämä mielleyhtymät tulevat siis saksofonista ja (osittaisesta) naislaulusta. Sinänsä pienoinen pettymys. Aiemmat nauhoitukset ovat kuulostaneet paremmilta. Erityisesti se Kymijoki-trilogia.

Toisella puolella oleva Bombshelter oli itselleni ennestään täysin tuntematon nimi, enkä edelleenkään tiedä yhtyeestä mitään. Ei ole informaatiota kansissa, enkä ole mukana tulevan kontaktilipareen nettiosoitteitakaan viitsinyt tutkailla.
Musa on sitä ihan samaa keskinkertaista Punk/HC -meininkiä, jota 90-luvulla levytettiin ihan tarpeeksi, tuli aikoinaan hankittua lähes kaikki vuosina n. 1986-1997 julkaistut Suomi-punk -levyt. Ei jaksa näitä enää.

Kuusi kuolemaantuomittua

Tietokirjailija Olli Korjus vieraili joku aika sitten Kotkan pääkirjastolla kertomassa viime talvena ilmestyneestä kirjastaan Kuusi kuolemaantuomittua ja veti Einon kammarin tulvilleen kiinnostuneita, etupäässä iäkkäämpiä kuulijoita. Itseäni nuoremmat olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja vielä erityishuomiona, että SKP:n jäsenten osuus kuulijoista oli melko huomattava puolueen parlamenttaariseen kannatukseen verrattuna. Jenkeissä sikäläinen sisällissota tuntuu olevan huomattavasti kiinnostavampi etelän, eli hävinneen puolen jiihaa-osavaltioissa, kun taas täällä meillä aihe herättä enemmän intohimoja vasemmiston keskuudessa mitenkään erityisemmin yleistämättä. Illan keskustelun aikana kävi myös ilmi, että monet olivat entisten punavankien suoria jälkeläisiä, kuten myös itse kirjailija.

Kirjahan syntyi kun Korjus etsi Kansallisarkistosta aineistoa edelliseen Hamina 1918 kirjaansa, sekä tutkiessaan Kotkaan liittyviä ihmiskohtaloita, suunnitelmissa kun on ollut myös tehdä Kotkan tapahtumista yksilötasolle menevä tutkimus.
Yhden kuolemaantuomitun Kustaa Salmisen vaimolleen Lainalle kuolemansellistä lähettämät kirjeet veivät hänet kuitenkin mukanaan. Salminenhan oli tämä henkilö, jonka aiheuttamassa räjähdysonnettomuudessa menehtyi Tampereen puolustuksen ylipäällikkö Hugo Salmela.
Kirjan muut henkilöt ovat Nestor Gylden Tammelasta, Erkki Urbanus Raide Viljakkalasta, Kalle Vihtori Sjögren Nurmijärven Klaukkalasta, Martti Juho Vesa Ulvilan Kaasmarkusta ja August Gunnar Mörn Turusta. Viimeksimainitun kohtaloahan selvitetään varsin kattavasti myös vuosi sitten ilmestyneessä Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 kirjassa ja nämä kummatkin kirja täydentävät hienosti toisiaan.

Itsehän tämän ostin ja luin melko tuoreeltaan viime keväänä ja eipä tästä ole muuta kuin kehuttavaa. Erittäin laaja henkilöhakemisto on tehty Korjuksen mukaan palvelemaan sukututkijoita. Aiemmin näitä kapinallisia on Korjuksen mukaan pidetty sukujen mustina lampaina, eikä heidän kohtaloitaan ole suuremmin muisteltu. Nyt kuitenkin uudempi polvi on Korjuksen näkemyksen mukaan myös kiinnostunut näistä aiemmin vaietuista ihmiskohtaloista.

Kiinostavin kysymys yleisöltä oli tietysti, että vieläkö jaksat tehdä sen kirjan Kotkan vuoden 1918 tapahtumista. Vielä 75-vuotias Korjus ei tähän urakkaan lupautunut. Toivotaan Ollille pitkää ikää ja terveitä vuosia. Kyllä nämä Hamina 1918 ja Kuusi kuolemaantuomittua ovat kumpikin niin hienoja teoksia, että toivoisin hartaasti vielä kolmatta kirjaa.