Vihan hedelmät

Ensimmäinen varsinainen kosketukseni John Steinbeckin klassikkoteokseen Vihan hedelmät (Grapes of Wrath, 1939) tuli aika kiertotietä muutama vuosi sitten, kun löysin levymessuilta Arkiviisun LP:n Tomuinen tie - Woody Guthrien lauluja. Kyseinen platta sisältää siis Woodyn lauluja Mikko Perkoilan ja Hannu Raatikaisen suomennoksina ja siltä löytyvä Tom Joad kertoo kyseisen yli 600 sivuisen kirjan tapahtumat varsin hyvin tiivistettynä alle 6 ja puolen minuutin.
Alkuperäisversio löytyy Woodyn päätyönä pidetyltä Dust Bowl Ballads albumilta, Steinbeckin romaanin Vihan hedelmien musiikilliselta vastineelta. Dust Bowl, Pölymalja -nimeä alettiin käyttää Kansasin, Oklahoman, Teksasin, Uuden Meksikon ja Coloradon tasankojen eteläosasta, joka 30-luvun alussa käytännöllisesti katsoen tuhoutui maan syöpymisestä aiheutuneissa pölymyrskyissä.
Tämä levyhän löytyi taas samalta kauppiaalta viime keväisiltä messuilta. Useimmat levyn esityksistä, jotka siis kaikki liittyvät kyseiseen teokseen,  olivat jo ennestään tuttuja CD formaatista. Alkuperäinen vinyyli on tietysti aina hienompi ja mukana tulevassa liitteessä löytyvät myös laulujen tekstit.
Niinkuin menestyskirjoista yleensäkin, myös tästä tehtiin pian elokuva ja sehän esitettiin YLE-teemalla joulukuussa. Meinas unohtua katsoa, muttei ihan, paitsi vähän alusta. Mitäpä siitä muuta sanomaan, kuin klassikko ja tykkäsin. Oli jo aiemminkin ollut mielessä, että tämä kirja pitäisi ehdottomasti lukea. Karhulan Osto ja myyntiliikkeestä tämä sitten löytyikin reilu viikko sitten ja muut kesken olleet kirjat sai jäädä sivuun. Eipä tätä kauaa tarvinnut lukea, parhaimmillaan useampi tunti putkeen ja luonnollisesti taustamusiikkina soi Woody Guthrien tuotanto.
 Mitään juonipaljastuksia tai muuta tässä on turha kerrata, kaikki löytyy kyllä netistä. Todettakoon nyt vain lopuksi, että edelleen valitettavan ajankohtainen myös tällä Euroopan Yhdysvalloissa.
Tästä vielä linkkinä soimaan: Woody Guthrie: Tom Joad

Kasvisaskeleet

Tämän kertaisessa katsauksessa olisi Tuija Ruuskan toimittama ja Moreenin kustantama kasviskeittokirja nimeltä Kasvisaskeleet. Nimittäin tällaisen sain arvioitavakseni tai jotain siihen suuntaan.
Tuija Ruuska on pitkän linjan kasviskokki ja kasvisruokakouluttaja ja tämä on hänen kuudes kasviskeittokirjansa. Aikaisempia opuksia en ole nähnyt, joten niihin en voi verrata. Tässä on kuitenkin aloitettu opastus aivan perusasiosta alkaen tarvittavien työvälineiden ja valmistusmenetelmien esittelemisellä.

Itse reseptitkin alkavat ihan niinkin yksinkertaisista asioista kuin perunoiden ja riisin keittämisistä. Erotukseksi vanhoista kasviskeittokirjoista Kasvisaskeleet sisältää luonnollisesti myös kaikki 2010-luvun raaka-aineiden esittelyt: tofun, tempehin ja muut viime vuosituhannella varsin eksoottiset ja tuntemattomat tuotteet. Niinpä tätä kirjaa voi suositella vaihdettavaksi siihen mummonaikaiseen kasvisruokaoppaaseen sen lisäksi, että tämä on tietysti myös erinomainen hankinta kaikille kotitalouksille ihan ensimmäiseksi kasvisruokaoppaaksi. Erinäisiä kasvisruokakirjoja on ilmestynyt viime vuosina aika hurjia määriä, mutta kyllähän näitä tuntuu monet keräävän ihan keräilynkin vuoksi, vaikkei varmastikaan lähes identtiset reseptit nyt mitään uutta tietoa tarjoaisivatkaan.

Resepteistä lähes kaikki ovat 100% vegaanisia lukuunottamatta muutamia, joihin lisätään juustoa tai voita. Näissäkin on useimmiten mainittu vaihtoehtona margariini ja soijajuusto. Itse veganismia ei kuitenkaan kirjassa mainita sanallakaan - margariineista kun vain harvat ovat vegaanisia. Näin ollen varsinaisissa vegaanikirjoissa olisi hyvä olla erikseen aina mainittu miten voi varmistua margariinin ja muidenkin aineiden sopivuudesta tiukoillekin vegaaneille.

Kirjan kuvat ovat erittäin korkeatasoisia ja yleisten raaka-aine ja ateriakuvien lisäksi niissä esiintyy joukko kokkailevaa ja aterioivaa "punk-nuorisoa". Ei nyt kuitenkaan sitä "hurjinta" sorttia, joten kirjan voi hyvin hankkia lahjaksi vaikka mummollesi. Aika normaalia nyky-ajan nuorisoahan tuo. Iloiset ilmeet ja yleinen positiivisuus tietysti plussaa, niin kuin kasvisruokailuun pitää kuuluakin.

Luettua

Marraskuu oli aika hyvä divarilöytöjen osalta kirjoista puhuttaessa. Mukavampi olisi kyllä kirjoittaa uutuuskirjoista, vaan kun en ainuttakaan ole hankkinut vähään aikaan ja kun maailma on täynnä hyviä käytettyjä kirjoja, joita en ole aiemmin lukenut, niin miksenpä sitten esittelisi näitä jo unohdettuja (?) "klassikoita".

Taisto Sinisalon vuonna 1978 tekemä muistelmateos Niin muuttuu maailma sisältää varsin kiintoisaa paikallishistoriaa, joka on tämän kirjan kohdalla mielestäni mielenkiintoisinta luettavaa. Esimerkiksi Kesärannan metsissä on ollut sodanvastustajien korsu. Olisi mukavaa löytää sen paikka, vaan voi olla aika mahdotonta. Kaikennäköisiä epämääräisiä kuoppia siellä kyllä on, mitä tullut usein siellä maastopyöräiltyä.
Lisäksi Sinisalo muistelee mm. Tsekkoslovakian tapahtumia, 60-luvun uusvasemmistolaisuutta, "johon sisältyi kaikkea arveluttavaa" (lue neuvosto-kriitisyyttä), ulkomaan matkojaan mm. Yhdysvaltoihin ja Kuubaan, uusfasismia, eli Kursiivin tuhopolttoa ja monia muita kiinnostavia ja hauskojakin tapahtumia.
Kalevi Seilosen toimittama kirja on varsin viihdyttävä ja helppolukuinen ja ainakin tämän perusteella sain Tasista kuvan yllättävänkin hauskana miehenä, vaikka tietysti poliittista pysähtyneisyyttä ei voi ainakaan näin jälkikäteen muuta kuin kritisoida. Maailma muuttui, Sinisalo pysyi kuolemaansa saakka samana änkyränä.
Kuvakannet tästä ostamastani kirjasta valitettavasti puuttuvat, mutta omistuskirjoitus löytyy.

Olen joskus ihmetellyt miksei Rohkeesti, hehkuvin rinnoin - Suomen luokkasodan veteraanit muistelevat- teosta ole lainattu kovinkaan paljoa historiantutkimuksessa. Tämän luettuani en ihmettele enää yhtään. Vähäisestäkään objektiivisuudesta ei tämän Petroskoissa v.1978 julkaistun kirjan kohdalla ei voi puhua. Sisältönä on parinkymmenen veteraanin muistelmia, joista osa on varsinaisia pienoiselämänkertoja. Kaikki muistelmat on julkaistu alunperin Neuvosto-Karjalassa ilmestyneessä Punalippu-lehdessä vuosina 1958-1975. Laadullisesti tekstit ovat varsin korkeatasoisia ja siten myös erittäin viihdyttäviä. Todennäköisesti joku ammattikirjailija on niitä muokannut varsin runsaasti, mikä entisestään vähentää tapahtumien todenperäisyyden uskottavuutta. Tai onhan tässä tietysti kerrottu paljonkin tapahtumista, joista löytyy yhdenmukaista tietoa luetettavistakin lähteistä. Ehkä eniten tökkii kaikki se, mistä ei kerrota yhtään mitään - nuoren Neuvosto-Venäjän vaikeuksista, Stalinin terrorista jne.
Näiden lisäksi sivuilta löytyy useita ylevähenkisiä runoja, joista tunnetuimmista mainittakoon Otto-Wille Kuusisen Torpeedo. Näin niin kuin viihteenä kuitenkin hyvä kirja.

Kyllikki Kaloisen toimittamaa Syrjäntaan taistelu opusta olen lueskellut kaikkein ahkerimmin viime aikoina ja samalla tutkiskellut kaikkea aiheeseen liittyvää tietoa uudemmista selvityksistä ja vertaillut näitä keskenään. Tämä 1986 ilmestynyt kirja sisältää Sampo Ahton sekä Leo Häppölän varsin perusteelliset selvitykset kyseisestä taistelusta. Ensin mainittu perehtyy asiaan hieman laajemmalla aikavälillä, kun taas jälkimmäinen käsittelee ainoastaan 28.-29.4. 1918 tapahtumia. Kumpikin selostus on varsin asiantunteva ja objektiivinen, vaikka Häppölän tekstistä paistaakin välillä vahva vapaussota-ideologia.
Kyllikki Kaloinen käsittelee omassa osiossaan eri vuosikymmeniltä löytyneitä kuvauksia tapahtumista eri näkökulmilta. Lisäksi mukaan on otettu varsin paljon kirjan tekoaikaan kerättyä omakohtaista muistitietoa paikkakunnan asukkailta, joista useimmat olivat lapsia tapahtuma-aikaan. Erittäin asiantunteva kirja, josta on itselleni ollut paljon iloa.

Lauri Viidan romaanin Moreeni ostin aika pitkälle tämän Punainen Pispala sivun ansiosta. Tässä kun kerrotaan fiktioituna tarinana muunmuassa edellä mainitulta sivulta löytyvä Rantasen sisarusten kohtalo.
Kirja on nyt luennan alla ja vähän nihkeästi lähtenyt alku sujumaan. Siis lukemiseni kohdalla. Ehkä hieman vanhahtava ja taiteellisempi ulosanti ei ole ihan niin helppolukuista kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jos näitä nyt sopii keskenään verrata.

Tommolan veripelto ja muita kohteita

Tässä se sitten on. Nimittäin Tommolan veripelto. Aiemmassa jutussani mainitsin paikan nimeltä ja heti liikenteen lähteiden mukaan tuli vierailuja hakusanoilla Tommolan veripelto ja nimenomaan kuvahakuja. Piti sitten katsoa minkälaisia kuvia paikasta löytyy, niin ei ollut ainoatakaan kuvaa. Pelkästään näitä tämän sivuston kuvia, jotka eivät liity mitenkään aiheeseen. Ei ole tämän kummempi. Puolen hehtaarin joutomaa keskellä asuinaluetta. Eteläisellä reunalla kulkee vilkasliikenteinen pääkatu, itäisellä naapuritontilla ihan parinkymmenen metrin päässä kohoaa korkea kerrostalo, jonka parvekkeilta on suora näkymä itse "pääkallopaikalle". Pohjoisnaapurissa sijainneet vanhat talot, jotka näkyvät vielä street viewissä on purettu ja tilalle noussut moderni uudenaikainen rakennus jonka piha lanattu ilmeisen äskettäin tasaiseksi hiekkapohjaksi. Itse veripellon tontin toisella reunalla on vanhat portinpielet, toisella betonitolppia ja vähän verkkoaidan riekaleita. Onkohan tämä ollut joskus sen puretun talon puutarhaa? Pari kuolemaa tekevää omenapuuta löytyy vaahteroiden keskeltä. Tontin korkeimmassa kohdassa on laakea kivi, joka voisi olla paikalla sijainneen Tommolan riihen kulmakivi. Tarinan mukaan siellä säilytettiin teloitusta odottavia vankeja. Paikan nähtävyys on ikivanha koivu, jota vasten perimätiedon mukaan vankeja ammuttiin. Sisällissodan jälkeen puhuttiin, että se on saanut "alkunsa lahtarin verestä". Nyt tämä koivuvanhus on jo nähnyt viimeisen vuotensa. Myrsky on katkaissut rungon viiden metrin korkeudelta ja suuri alaoksakin roikkuu enää muutamien säikeiden varassa kuolleesta rungosta.

Aivan puun läheisyydestä löytyy syvä teräväreunainen kuoppa ja vähän kauempana on toinen suurempi ja matalampi kaivanto. Tänne ammuttiin ja haudattiin punaisen terrorin uhreina tiettävästi 43 valkoista. Perimätieto kertoo teloituspaikkoja olleen kaksi, sen toisen sanotaan sijainneen lähistöllä nykyään olevien vanhusten talojen paikalla. Uhrit kaivettiin maasta heti valkoisten voiton jälkeen toukokuun alussa ja samoihin kuoppiin kerrotaan ammutun ruumita siirtämässä olleita punaisia.

Työläisnuorison muistoalbumissa (1920) on nimimerkki Tyko W:n kertomus haudan tyhjentämisestä, josta ohessa lyhyt lainaus: Viimeisenä haudassa oli suuri, raskas miehen ruumis. Suurella vaivalla sain sen niin ylös, että toverini haudan reunalla ylettyi siihen ja sai vainajan kädet käsiinsä. Ruumis oli alaston ja oli sitä ammuttu otsaan, jolloin kuula mennessään oli vienyt takaraivon pois, niin että vainajan kallo oli aivan tyhjä. Sitten kun toverini oli saanut siitä kiinni, nostimme ruumiin niin että se selällään ollen tuli rintakehästään riippumaan haudan syrjälle, jalat hautaan päin, jolloin meidän, saadaksemme se kokonaan ylös, täytyi korjata otteitamme. Niin tuli ruumis olemaan hetken aikaa omalla painollaan rutistamassa rintakehäänsä. Vainajan rinta oli jäänyt täyteen ilmaa ja nyt, kun rinta pusertui jäätynyttä haudansyrjää vasten, työntyi sieltä ilma ulos, pannen vainajan äänijänteet toimimaan . Ruumis huusi kammottavalla, todella haudantakaisella äänellä muutaman sekunnin ajan surkeasti, u-u-u-u-uu. Jos aika olisi ollut yö ja pimeä, olisi vaikutus varmaankin ollut hirveä, niin kolkko oli tuo ääni.
 

Punaista terroria seurasi välittömästi valkoisten saavuttua valkoinen terrori. Pikaoikeudenkäynnit ja mielivaltaiset teloitukset koituivat 123:n punaisena pidetyn välittömäksi kuolemaksi. Varuskunnan kasarmeista tehtiin vankileiri, jossa oli vankeja enimmillään noin 3700. Sieltä heitä vietiin pikaoikeuksien päätösten jälkeen teloitettavaksi kasarmialueen takana olevaan metsään ja ammuttiin entisen savon radan penkkaa vasten.
Kevättalvella 1923 varuskunnan veripelloksi kutsutun joukkohaudan vainajat kaivettiin ylös ja siirrettiin läheisen hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. " Maa yhtä savea ja liejua. Miehet kaivoivat sieltä aina yhden miehen tarpeet kerrallaan ja nostivat laatikkoon." Silminnäkijänä ollut Veikko Koistinen muisteli tapahtumaa 73 vuotta myöhemmin ja kertoi nähneensä kaivutyömaalla yhden omaisen, jonka tunnisti Stenholmin mammaksi, jonka kaksi poikaa oli ammuttu sinne."Mamma pyysi kaivajia, että nostapa talikolla vähän tuota ruumiin osaa ja tuota, mutta ei se omiaan tunnistanut. Kaikki oli yhtenä liemenä. Parhaiten erottuivat vaatteen riekaleet."

 Tämä rakennus löytyi aivan varuskunta-alueen reunalta, kaikkein lähimpänä veripeltoa. Tiedossani ei ole, onko ikkunoissa olevat kalterit tarkoitettu pitämään ei toivottu aines ulko- vai sisäpuolella. Mielessään voi kuvitella tämän olleen tyrmänä, jossa kuolemaantumitut viettivät viimeisen yönsä. Tai no itseasiassa arvelen tämän olevan entinen ammusvarasto. Syrjäinen sijainti viittaisi ainakin siihen. Amerikkalaistyyliset seinämaalaukset ovat myöhemmätä ajalta.

Nykypäivän kauhuja tarjoaa nähtäväksi tämä kanojen keskitysleiri. Valvontakamerat löytyy, piikkilangat sentään puuttuu. Huomaa myös luukuin peitetyt ikkunat. Mainoskyltissä onnellinen kana loikoilee vihreällä nurmikolla. Näettekö te missään vapaana pitkin ruohoa kirmaavia kanoja!

Lopuksi vähän iloisempiin tunnelmiin. Samalla matkalla kävin kuvaamassa myös tämän. Vähänkö pähee hippie-folkkari! Mää tiedän kuka menee aina ihan pähkinöiksi tällaisista kuvista.

OE-päivä

Oikeutta Eläimille yhdistys järjesti eläintenviikon huipentumana Helsingissä tapahtuman, johon kuului luentoja ja keskusteluja kiintoisista aiheista kuten eläinoikeusfilosofiasta ja tuotantoeläinten luontaisesta käyttäytymisestä. Itselleni sattui juuri sopivasti vapaapäivä, joten pääsin pitkästä aikaa osallistumaan tämänkaltaiseen tapahtumaan. Ensin piti kyllä kierrellä divareita, joten pahasti myöhässä paikalle saavuttuani Kristo olikin jo hyvää vauhtia perehdyttämässä kuulijoita eläinoikeusfilosofian saloihin.

Ruokailu olikin sitten seuraavana vuorossa ja täytyy todeta, että ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli riittävästi. Toisenkin lautasellisen kehtasin santsata, eikä koko lysti edes maksanut yhtään mitään. Suurin harmitus vain kun joutuu taas todeta kuinka itse on aikas surkea kokkailija kun kerrankin tällaisia herkkuja eteensä saa niin huomaa oman puutteellisuutensa ruoanlaittajana.

Seuraava esitelmä oli nimeltään Viidakoista häkkiin, tasangoilta parviin - Tuotantoeläinten luontainen käyttäytyminen ja luennoitsijana toiminut Eee kertoili kokemuksistaan eläinteollisuuden parissa. Hän on ollut töissä parillakin etelä-Suomalaisella sikatilalla, pihattotilalla sekä broilerikasvattomossa ja saimme nähdä näitä kuuluisiksi tulleita suurta järkytystä herättäneita sikatehtaat-videoita asiantuntevan selostuksen kera.

**** ja ***** (nimet poistettu toisen asianosaisen toiveesta) kertasivat seuraavana menneitä kampanjoita ja toimintaa OE:n 17-vuotisesta historiasta kuvien kera sekä kertoivat Helsingin osaston nykytilasta. Viime aikoina on kampanjoitu eläinten vankilaa eli Korkeasaarta vastaan. Tästä aiheesta on vastikään ilmestynyt oma esite ja ainakin omasta mielestäni tämän jakelu Mustikkamaalla esimerkiksi eläintarhaan matkaaville lapsiperheille vaatii aikamoista pokkaa. Loppusyksyn tapahtumina mainittakoon vaikkapa Vegaaniruoka tutuksi -kokkailua, Vegucated -leffailta, OE:n tukibileet Club Darksidessa sekä valtakunnallinen eläinoikeustapaaminen pääkaupunkiseudulla. Itse en näihin valitettavasti pääse osallistumaan. Myös kokouksia pidetään entiseen tapaan joka toinen viikko "joita **** ja ***** jaksavat vetää urhoollisesti vuodesta toiseen 1-2 kiinnostuneelle". (Se on ihan okei, että toimii OE:ssa. Ei siinä ole mitään hävettävää! Edit. huom.)

Viimeisenä keskusteluna oli miten minusta tuli minä, eli "kolme kovan linjan sankaria" kertoi kuinka heistä tuli eläinoikeusaktivisteja. Kristo kera pienen punaisen kirjan toimi haastattelijana. Kaikki kolme olivat keskenään melko erilaisia ja he ovat edistäneet asiaansa jokainen omalla tavallaan. Heistä Beryl on ajanut eläinoikeusasiaa paljolti kuvataiteen keinoin sekä ahkeralla kirjoittelulla monien lehtien palstoille ja hänen nimensä onkin tullut viime vuosina hyvinkin tutuksi mm. Helsingin Sanomien yleisönosastosta. Omana käänteentekevänä herääämisenään hän kertoi olleen Jokapäiväinen leipämme -elokuvan näkemisen. Jari taas on varmasti tullut monille tutuksi turuilta ja toreilta OE:n esitepöydän takaa. Yhtenä vuotena oli ollut oikein kilpailu siitä kuka on ahkerin pöydänpitäjä ja vaikka Jari uhrasikin aikaansa satoja tunteja tuli silti tappio vieläkin kovemmalle EO-sankarille ja palkintona ollut vegaaniherkkukori meni muihin suihin. Kolmantena mukana ollut Saila on tullut tunnetuksi turkistarhoille ja sikaloihin tehtyjen salakuvausvideoiden kuvaajana. Asiasta käydyt oikeudenkäynnit ovat herättäneet sen verran kiinnostusta, että kustantaja olisi halukas julkaisemaan niistä kirjan. Mahdollinen tuleva teos on vielä melko alkutekijöissä. Odotamme mielenkiinnolla.

Antoisa tapahtumaa. Porukkaa oli paikalla noin 20-30 henkeä. Yhteensä kävijöitä lienee ollut nelisenkymmentä, ruokailun ollessa se kaikkein suosituin ohjelmanumero. Suurin osa kävijöistä lienee ollut vakiokasvoja, mutta tiettävästi ihan uusiakin näkyi mukana, joidenka herättely onkin tällaisten tapahtumien tärkeimpiä tehtäviä. Tietysti myös tällaisten itseni kaltaisten "veteraanien" uudelleenaktivointia unohtamatta.

Rahat meni ja sain hulluna hyviä levyjä...

Eli taas on kannettu kaikki rahat levykauppiaille. Tässä muutamia poimintoja helmistä tai muuten vain kiinnostavista löydöistä viimekuukausilta.

1962 alkoi ilmestyä uusia yhteiskunnallisia lauluja tukeva aikakauslehti Broadside. Lehteä toimitivat aviopari Agnes "Sis" Cunnigham ja Gordon Friesen. Lehden sivuilta tuttuja lauluja päätyi luonnollisesti pian äänilevyille yhteistyössä Folkways recordsin kanssa. Arvaatte varmaankin, että keräilyn kohteisiini kuuluvat nämä kyseiset Broadside-Folkways -levytykset. Irwin Silber kuului lehden vakioavustajiin ja vuonna 1970 hän perusti yhdessä Barbara Danen kanssa äärivasemmistolaisen Paredon levymerkin. Kuten aiemmin olen kertonutkin, niin viisivuotissuunnitelmanani on löytää kaikki julkaistut (50) LP:t. Näiden kahden löydön ansiosta puutelista on kutistunut yhdeksään nimikkeeseen.

Barbara Danen & Chambers Brothersin LP:n löytyminen on yksi suurimpia iloja. Avausraitana kuultava versio Malvina Reynoldsin hitistä It isn`t nice on kyllä niin upea tulkinta. Olin tuota juutuupistakin ehtinyt kunnella kymmeniä kertoja ja edelleen vinyyliltäkin ahkerassa voimasoitossa. Myös Songs of the spanish Civil War vol.2 LP:n löytyminen oli suuri ilon aihe. Tuon ensimmäisen osan löysin reilu vuosi sitten, mutta laitoin sen silti tähän. Näissähän on näitä historiallisia levytyksiä, Ernst Busch hyvin edustettuna kummallakin kokoelmalla.

"Woody Guthrie jumankauta number one" Näin sanoi P.Miljoona muistelmissaan ja mitäpä tuohon on lisäämistä. Woodyn henkilökuvaa on kuitenkin myöhemmin huomattavasti romantisoitu. Itse hän väitti itseään radikaaleimmaksi, taistelevimmaksi ja ajankohtaisimmaksi kaikista kansanlaulajista, ja Sing Out-lehdessä hän sanoi liittyneensä kommunistiseen puolueeseen jo vuonna 1936. Kitaraansa hän oli kirjoittanut sanat "This machine kills fascists". Todellisuus on karumpi: 1940-luvulla Guthrien tiedetään useasti jättäneen jäsenanomuksensa puolueelle, joka aina hylkäsi sen. Guthrien vaikutus amerikkalaiseen kansanlauluun on kuitenkin suurempi kuin kenenkään toisen henkilön; mm Bob Dylan aloitti uransa Woodyn innoittamana.

Kuten myös Phil Ochs. Näiden kahden LP:n myötä hyllyssäni onkin sitten kaikki Philin studio-LP:t. Vielä puutuisi In Concert ja Gunfight at Carnegie Hall livet. Tuo Greatest Hits on nimestään huolimatta ihan oma kokonaisuus, ei siis mikään kokoelma ja se jäi Philin viimeiseksi varsinaiseksi studiolevyksi, jos postuumisti vasta 1986 ilmestynyttä vanhoista nauhoituksista koottua a Toast to Toast who are Gone levyä ei lasketa mukaan. Ballads of Sacco & Vanzetti LP:llä on mukana Woody Guthrien lisäksi myös "kulttuurimarxisti" Pete Seeger, jonka Rainbow Race kappaleen norjalainen versio on tullut viimeksi tunnetuksi Anders Breivikin "suosikkilauluna". Kyllä on hienoja biisejä kummatkin, tämä alkuperäinen ja se norjalainen Barn av Regnbuen

Itä-Berliinin poliittisen laulun festivaaleja järjestettiin vuosittain vuodesta 1970 aina 1980-luvulle asti ja niiden satoa julkaistiin näillä live tallenteilla. Tasollisesti nämä ovat ehkä hieman hajanaisia. Mukana on sekä puhkikaluttuja itsestäänselvyyksiä, että myös erinäisiä saksalaisia trubadureja, joita ei oikein jaksa kuunnella, varsinkin kun tuo saksan kielen taitoni on korkeajännitys tasoa. Mutta näiden lisäksi myös paljon aivan loistavaa materiaalia, kuten vaikkapa Oktoberklubin Die Ölkonzerne, siis tämä mistä Kenen joukoissa seisot -elokuvassa on pätkä Arkiviisun käännöksenä - Standar Oil und Shell und Esso strumpf strumpf stumpf... Tuo nelos osan kansi on kyllä aika koominen - mustavalkoisessa ankeassa kuvassa rähjäisen ja likaisen näköinen rakennus vierellään ruma uudenaikainen talo. Kadun reunassa Trabantia, Wartburgia ja joku naurettava yksipaikkainen lava-auto. Osuva kuva harppi-Saksasta.

Nigaraguan oikeistodiktatuuri päätyi 1979 vasemmistolaisten Sandinistien voittoon ja suomalaisilla sosialidemokraateilla olikin aikoinaan läheiset välit Nicarguaan mm. laajan kehitysyhteistyön merkeissä. Ehkäpä tätä kautta tai aktiivisen Suomi-Nicaragua -seuran ansiosta näitä paikallisia julkaisuja (kuvassa 2 ylintä) on aikoinaan rantautunut pohjolan perukoillekin. Varsinkin tuo Aprin in Managua tupla-live on ollut erittäin ahkerassa kuntelussa. Tasoltaan tämä on aivan ensiluokkaista materiaalia. Esittäjätkin ovat vähemmän kuultuja nimiä kuten nigaracuan kuuluisimmat muusikot Luis Enrique Mejía & Carlos Mejía Godoy (jonka oma LP alhalla oikealla), Amparo Ochoa, Mercedes Sosa, Silvio Rodriguez, Chico Buarque ja monet muut latinomestarit. Levymessuilta löysin lauantaina viimeinkin tansanialaisen Longfellow Mugarulan LP:n ja nyt sitten Eteenpäin! kokoelmani on vihdoin täydellinen. Ihan hyvä levykin kaiken lisäksi.

The Mobin uudelleenjulkaistu Let the tribe increase on näitä anarkopunkin klassikoita ja tämä on olut erittäin taajassa kuntelussa. Upeat avautuvat kannet ja parit bonusraidat. Fluxin live on yhtyeen alkupään tuotantoa ja vähän turhan monotonista mökää. Suositan ennemmin hienon Strive to survive LP:n hankkimista. Dead Kennedyksen live-bootleg Funland at the Rheinterasse on kyllä laadullisesti aika ala-arvoista kuraa. En suosittele kuin korkeintaan keräilijöille. Ei mitään oleellista tai ennenkuulematonta. Alternative on näitä vähän b-sarjan anarkobändejä jolla on kuitenkin muutamia hyviä biisejä. Tässä niitä löytyy demoversioina.

Lopuksi muutama kotimainen uutuuslevy. Tai itseasiassa ainoastaan Punk Lurexin uutta LP:tä voi pitää ainoana uutuutena ja tätähän on kovasti hehkutettu ja kehuttu. Itselleni tämä oli kyllä aikalailla pettymys. En tiedä miksi, mutta ei vaan kuulosta yhtä hyvältä kuin ne kaikki vanhat Punk Lurex OK -levyt. Tietty tarttuvuus vaan puuttuu. Kyllä Suojasen poistuminen yhtyeen riveistä on selvästi jättänyt aikamoisen puutteen yhtyeen riveihin. Piti oikein katsoa vanhoista levyistö, että kumpi ne parhaat biisit on tehnyt. No aika tasan kyllä mennyt... Svartin uudellenjulkaisuista ostin Mana Manan ja Mustan Paraatin LP:t, kumpaakaan kun ei itselläni aiemmin ollut. Jo oli aikakin pitää heti todeta. Kyllä nää on levysoittimessa taajaan pyörineetkin. hyvää kannatta odottaa, eli Murheen laakson saamista viimein vinyylille. Jossain vaiheessa harmitti enemmänkin kun jäi CD aikoinaan ostamatta, enää ei yhtään. Viimeisenä vielä mainitaan Marionetin demonauha joka on sitten 30:n vuoden jälkeen saatu vinyylille 300 kappaleen painoksena. Mistään unohdetusta klassikosta ei kuitenkaan ole kysymys. Palvele valtioo tuli aikoinaan tutuksi propagandan kokoelmalta ja se löytyy tietysti myös tältä. Se onkin jokseenkin ainoa hyvä biisi koko levyllä. No tuon pienen painosmäärän ja sen, että tämä on julkaistu Ranskassa takia ihan kannattava ostos. siis jos tän haluaa joskus myydä, niin rahat saa varmasti helposti takaisin.

Meriläinen vs. Kanto

Kirjallisessa katsauksessa tällä kertaa kaksi samasta aihepiiristä ammentavaa, mutta keskenään kuitenkin melko erilaista naisnäkökulmaa tarjoavaa sisällissota-aiheista romaania.
Rosa Meriläisen debyyttiromaani Nainen punainen on loppukesän satoa, kun taas Anneli Kannon Veriruusut on ilmestynyt jo vuonna 2008, mutta luin sen ensikertaa vasta viime talvena. Veriruusuja voisi nimittää jopa kulttiklassikoksi. Varsinkin vasemmistolaisen työväestön keskuudessa se on saavuttanut varauksetonta suosiota ja onpa siitä tehty jopa teatterisovitus porilaisten harrastelijoiden toimesta.
Myös Nainen punainen on saanut ilmestyessään kohtuullisesti palstatilaa, mutta tähän lienee vaikuttanut kirjallisia ansioita enemmän Meriläisen asema julkisuuden henkilönä.

Rosa Meriläisen romaanin päähenkilönä on Tampereen punakaartin naiskomppanian päällikkö Helmi Johansson ja kirjan ensimmäinen puolisko käsitteleekin naiskomppania toimintaa Tampereella keväällä 1918. Sieltä matka jatkuu pakolaisena Venäjälle ja Muurmannin legioonaan. Helmi Johansson ja hänen miesystävänsä Juhani Särkelä ovat täysin fiktiivisiä hahmoja. Näiden lisäksi kirjassa esiintyy muutamia todellisia henkilöitä mm. Aarne Orjatsalo, Verneri Lehtimäki ja Oskari Tokoi. Näiden roolit on poimittu varsin pikkutarkasti historiasta. Välillä tulee jopa mieleen, että Meriläinen on tarkoituksellisesti kopionut tekstiä saadakseen kirjansa helpommin täysimittaiseksi. Esimerkiksi vaikkapa juoneen sinänsä mitenkään kuulumattomien Hugo Salmelan lasten kohtaloiden selvittäminen. Toisaalta vähemmän historiaa tunteville nämä voivat olla varsinkin mielenkiintoisia asioita. En nyt turhia juonipaljastuksia ala kertomaan. Tarkempaa tietoa sisällöstä löytyy kyllä useammastakin arvostelusta.

Anneli Kannon dokumentaarisessa teoksessa on kaksi erillistä tarinaa sekä Valkeakosken että Tampereen naiskomppanioiden vaiheista, eivätkä ne ennakko-odotuksista huolimatta leikkaa edes sorakuopan reunalla. Kumpikin tarina on hyvin pitkälti dokumenttaarinen ja Kanto onkin tehnyt erinomaista taustatutkimusta kirjaansa varten. Vaikka päähenkilöt, joidenka määrä on huomattavasti laveampi Meriläiseen verrattuna, ovatkin fiktiivisiä, niin monissa tapauksissa on esikuvana ollut joku historiallinen tapahtuma. Ainakin itse tunsin aina suurta tyydytystä, kun pystyin yhdistämään jonkun kerrotun tapahtuman todelliseen tapahtumaan. Myös Veriruusuissa esiintyy paljon historiallisia henkilöitä, mutta nämä ovat enemmän sivuroolissa tai vain niminä taustalla.

Meriläisen teosta ei voi pitää vähäisessäkään määrin luokkasotakirjana. Päinvastoin, kaikkine moralisointeineen se on ideologialtaan varsin noskelainen. Sen sijaan feminismiä hän on ujuttanut varsin runsaasti Helmi Johansonin ajatusmaailmaan, ei kuitenkaan mitenkään kiihkeän ryppyotsaisesti, vaan tervettä itseironiaa käyttäen. Myös Veriruusuja voi pitää feministisenä. Ei niin, että se olisi itsetarkoituksellisesti liimattua, vaan koska sitähän se perinteisten sukupuoliroolien murtaminen vuonna 1918 yksinkertaisesti oli. Veriruusuja voi myös pitää varsin hyvin luokkasotakirjana. Sitä se ei ole aivan perinteisessä muodossa, mikä on tietysti näin nykypäivänä järkevämpää, vaan koska se paljastaa selvemmin luokkasodan lähtökohdat, tehdastyöläisten surkean aseman ja tyttöjen kokeman seksuaalisen väkivallan, eikä se sorru samanlaiseen jälkiviisaaseen moralisointiin kuin Nainen punainen.

Veriruusut on maineensa veroinen klassikko ja taidanpa ottaa sen taas uudemman kerran luettavaksi. Myös Nainen punainen on ihan kelpo romaani, jonka jaksoi lukea hyvin läpi vähäisintäkään myötähäpeää tuntematta. Koskettavuudessa se ei kuitenkaan yllä Veriruusujen tasolle.