Pobeda on rautaa

Kuhmoisten pappilan kummitus

Koska kaikki kummitusjutut tuntuvat kiinnostavan ja niistä etsitään paljon tietoja, niin tässä yksi tositarina liki sadan vuoden takaa.
Suomen Kansanrunousarkiston sekä Työväen muistitietotoimikunnan arkistoista löytyy useita kertomuksia Kuhmoisten pappilan kummituksesta. Vaikka kertomuksissa onkin paljon poikkeamia, pystyy niistä ja löytyneistä arkistolähteistä kuitenkin helposti rekunstroimaan tapahtumien todellisen kulun.

Kuhmoisten kirkkoherran poika Eino Soriola oli tappanut venäläisen upseerin joko Heinolan rintamalla tai Kuhmoisten taistelussa. Osa kertomuksista mainitsee kaksikin surmattua venäläistä sotilasta. Arkistoista taas on löytynyt Soriolan kotiinsa isälle lähettämä kirje, jossa hän kertoo, että Vesivehmaan ja Lahden välillä tavattiin muutamia punaisia, jotka saivat meiltä pitkäaikaisen leipäkortin. Leipäkortin antamisella tarkoitetaan teloittamista.
Joka tapauksessa Soriola hakkasi surmaamaltaan venäläiseltä pään irti ja toi sen kotiinsa pistimen nokassa ja laittoi pöydälle kasvot ikkunaan päin, ennen kuin myöhemmin hävitti sen polttamalla.
Eräänä päivänä kotiin palatessaan hänelle kerrottiin, että kamarin alalasissa näkyy pään kuva. Soriola rikkoi lasin kiväärinperällä ja laittoi uuden ruudun, mutta pää ilmestyi myös siihen. Tämä herätti paikkakunnalla suurta huomiota ja juttu kulkeutui myös kauemmaksikin. Tästä on jäänyt arkistoihin erään lahtelaisen miehen kertomus.

Eräänä päivänä Kuhmoisista oli saapunut proomua vetänyt laiva. Laivamiehet kertoivat kummituksesta satamamiehille ja kun laiva oli palaamassa pyhäaamuna takaisin Kuhmoisiin päättivät miehet lähteä katsomaan tätä ihmettä. Miehet kiertelivät taloa, pappi ei ollut kotona, oli juuri kirkonmenot käynnissä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Viimein yksi miehistä rohkeni menemään sisään, löysi keittiöstä naisen ja kysyi missäs se kummitus näkyy. Nainen tuli ulos näyttämään oikean ruudun ja silloin alkoi tapahtua. Alaruutuun alkoi ilmestymään ensin partaa ja tukkaa, sitten kuva suureni ja näkyi poletit olkapäillä mistä tiedettiin tämän olleen upseeri.

Kummittelua ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään. Eino Soriola lähti Hans Kalmin johtaman Pohjan Poikien rykmentin riveissä Viron vapaussotaan, jossa hän Latvian puolella pienen Bejan kylän läheisyydessä 23. helmikuuta 1919 bolshevikkeja vastaan käydyssä taistelussa kohtasi matkansa pään. Myös isä kirkkoherra Sulo Soriola vaihtoi näihin aikoihin toisen seurakunnan palvelukseen, eikä kummittelua enää sen jälkeen ole nähty.
Ei näkynyt myöskään eräänä elokuisena hellepäivänä, kun kävin tämän entisen pappilan ikkunalaseja tiirailemassa.

Eripurasta eheytymiseen

Liki 30 asteen hellettä ja luvattua ukkosmyrskyä uhmaten suuntasin Orbean keulan kohti Taavettia ja siellä sijaitsevaa Kauppa-Aittaa. Ukkosrintaman alta ehdin pois ja selvisin hengissä myös Hamina-Taavetti maantieltä, joka on kyllä välillä melko ahdistava ajettava varsinkin arkipäivinä. Sinänsä maastollisesti erittäin hieno tie, tykkään muuten ajaa, mutta kapeus, mäkisyys ja mutkaisuus yhdistettynä runsaaseen rekkaliikenteeseen ei ole se turvallisin yhdistelmä. Ainoaksi haveriksi jäi törmäys ampiaiseen joka saman tien tuikkasi myrkkypiikkinsä suoraan silmien vällii. Teki muuten kipiää, onneksi ei ole allergioita.
Niin, kyseisessä "wanhan ajan" liikkeessä kun on myynnissä äskettäin ilmestynyttä Etelä-Karjalan maakuntayhdistyksen julkaisemaa Eripurasta eheytymiseen -vuosikirjaa. Samalla tarttui mukaan myös Pentti Pylkön viime vuoden lopulla ilmestynyt Vaiettu vuosi - Savitaipaleen rintama 1918 kirja. Tuohan on julkaistu sen verran matalalla profiililla, että huomasin tämän olemassaolon vasta äskettäin Kansalliskirjaston kokoelmia selaillessani ja mielenkiinto heräsi heti. Kirja sai kylläkin hieman nuivat arvostelut Etelä-Saimaassa, mutta ostin tämän silti.

Yhteistä kirjoille on se että, Pylkkö vastaa myös tämän kirjan ensimmäisestä osiosta ja tämä taitaa olla aikalailla lyhennetty versio Vaiettu vuosi -kirjasta, jota siis en ole vielä ehtinyt kuin vähän selata. Tässä käydään pikaisesti läpi Savitaipaleen, Lemin, Luumäen, Suomenniemen ja Taipalsaaren suojeluskunnat ja punakaartit, sekä punaisen ja valkoisen terrorin tällä alueella. Hyvä tiivistelmä ja ilmeisesti Pylkkö on ottanut onkeensa tuosta Marko Tikan kritiikistä, sillä Hämäläisen "punikkiperheen" kohtalosta kirjoittaessaan hän kertoo oikeutetusti sen olleen ryöstö ja murha.  Tämähän oli näitä kotkalaisen "päälahtarin" Eino Havaksen (jonka haudan muuten löysin Parikan hautausmaalta - ei, en ole käynyt tanssimassa siellä) tekosia ja tähänkin tapaukseen on siis löytynyt hieman lisätietoja, tai ainakaan itse en ollut niistä tietoinen.

Kirjan toinen osa on nimeltään Myrskyn jälkeen ja siinä Antti Vanhanen kertoo sodan jälkeisistä tapahtumista ja eheytymisestä Lappeen-Lappeenrannan alueella aikana jolloin kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat työväestön sieluista ja viimeksi mainittu yritti tulla toimeen kaupungin porvariston kanssa.

Samaa aihetta jatkaa kolmannessa osiossa Vesa Vares, mutta valtakunnallisella tasolla kuvatessaan 1920-30 -luvuilla käytyä kamppailua joka lopulta johti "talvisodan ihmeeksi" kutsuttuun ilmiöön. Kiintoisaa on myös Vareksen näkemykset äärivasemmistoon ja IKL:ään liittyviin uskomuksiin, sekä myyttinä elävään oletukseen suomalaisten saksalaismielisyydestä 1930-luvulla.

Mitään sinänsä uutta tai mullistavaa tutkimustietoa kirja ei tuo, mutta toimii erittäin hyvänä historiankertauksena itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Itä-Uudenmaan kierros

Yamma yamma, gabba gabba. Viikko sitten kävin ajelemassa Itä-Uudenmaan vähemmän koluttuja teitä reitillä Loviisa-Liljendal-Myrskylä-Artjärvi-Elimäki ja Hurukselan tietä takaisin.  Ensinnäkin ilouutisena uusien ajoreittien etsijöille; Mickelspiltomin ja Myrskylän välistä soratietä on asfaltoitu muutaman kilometrin matkalta, milloin tämä on tapahtunut on itselleni epäselvää. Tästä kun taitaa olla jo liki 10 vuotta kun edellisen kerran täällä kävin. Soratietä on jäljellä vielä vajaa 4 kilometriä ja se oli ihan kohtalainen ajettava. Ensisijaisena tarkoituksena oli käydä kuvaamassa nuo 2 punamuistomerkkiä, niiden bongailua kun nyt tulee jossain määrin harrastettua. Samalla kävin myös katsastamassa tämän Ruskeakallion rotkon.

Löysin paikan sattumalta jo pari vuotta sitten, kun päätin käydä lähempää katsomassa tielle näkyvää mielenkiintoiselta vaikuttavaa kallioseinämää. Myös maaston kuluneisuus paljasti, että täällä on oltava jotakin erityistä.

Ensimmäisellä käynnillä havaitsin, ettei rotkoon ole menemistä kuivin jaloin. Päätin odotella kuivempia kelejä. Sittemmin löysin tästä kohteesta mainintaa geokätköilijöiden sivulta, samalla selvisi myös paikan nimi. Tältä näyttää siis rotkon suuaukolla. Ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen on vinkkelikulma ja mitä sitten seuraa jäi mieltä kiihoittavaksi mysteeriksi.

Nyt siis toinen käynti paikalla. Tämä ei varmaankaan kuivu koskaan, joten kengät pois ja kahlaamaan. Vesi näytti melko matalalta, mutta upottavan mutapohjan takia vettä oli syvimmillään melkein polviin asti. Lisäksi pohjalla olevat liukkaat puunrungot tekevät liikkumisesta hieman haastavaa. Toisaalta rotko on erittäin kapea, paikoin vain noin metrin verran, että seinistä on hyvä ottaa tukea. Juurikin rotkon kapeus suhteessa korkeuteen ja sen pituus tekee tästä erityisen hienon paikan.

 Kulman takaa paljastui taas toinenkin kymmenmetrinen pätkä.

Jonka jälkeen selvisi,että onkaloon olisi ollut toinenkin sisäänkäynti. Tosin suurten kivien välinen rako oli kyllä hyvin ahtaan näköinen ja olisi vaatinut aikamoista kiipeilyä. Eikä täältäkään olisi päässyt kuivana sisään rotkon viimeiseen osaan, joka on muita ylempänä ja täysin kuiva. Tämän perällä oli myös se geokätkö.

Nämä sinänsä varsin ala-arvoiset kuvat eivät tee kunniaa paikan jylhyydelle ja mittasuhteille, joten hienojen (suomalaisten) luontokohteiden ystäville tutustumisen arvoinen paikka.

Myrskylässä ei ollut punakaartia, eikä kunnan alueella taisteltu. Paikallisia punaisia liityi kuitenkin Loviisan ja Lahden punakaarteihin n. 30 henkeä vapaaehtoisesti ja 70 pakko-ottojen kautta, mikä sittemmin muodostui kaksinkertaiseksi tragediaksi. Ensin rauhaa rakastavia työläisiä pakotettiin sotimaan ja kapinan jälkeen lahdattiin tutkimatta pärstäkertoimen mukaan tai tapettiin nälkään keskitysleireillä. Valkoinen terrori koitui useiden myrskyläläisten kohtaloksi Orimattilan taistelun jälkeen. Vanha sananlasku yksi suomalainen vastaa kymmentä ulkomaalaista ei siellä pitänyt alkuunkaan paikkaansa kun vastassa oli saksalainen rautakorko. Saksalaisten tappiot Orimattilan taistelussa 13.4. 1918 olivat 1 kaatunut ja 1 haavoittunut, suomalaisten 95-130 surmansa saanutta. Näistä myrskyläläisiä oli 26 miestä, joista pääosa on merkitty pakolla otetuiksi. Lisäksi huhtikuun lopulla teloitettin Myrskylän Kankilassa 6 Pernajan punaista ja yksi paikallinen näyttää surmatun paikkakunnalla vielä 11. kesäkuuta. Lisäksi 2 valkoisiin lukeutuvaa jotui ryöstömurhan uhreiksi paikkakunnalla 10.4. Tästä itselläni ei ole tietoa olivatko syyt poliittiset.

V. 1946 pystytetty muistomerkki sijaitsee erittäin edustavalla paikalla kirkon vieressä, mistä johtuen epäilen, ettei siihen ole haudattu ketään. Lisätietoja asiasta vastaanotetaan.

Artjärven punamuistomerkistä itselläni ei ole muita tietoja kuin mitä netistä ennestäänkin löytyy. Siinä on teksti "Elimme taistelimme Suomen työväenluokan puolesta", sekä surmansa saaneiden nimiluettelo. Tähän haudattiin omaisten toimesta Vuorenmäen taistelussa kuolleita artjärveläisiä. Lisäksi syksyllä 1966 tähän siirrettiin myrskyläläiset Johan Harju ja Lennard Koskinen, iittiläinen Mauno Salpala sekä kaksi tuntemattomaksi jäänyttä. Nämä olivat olleet aiemmin haudattuna jossakin metsässä. Varat muistomerkkiin saatiin yleisellä keräyksellä ja se valmistui 1969.

Liikennepoliittista kiukuttelua

Seiskatien reunaan Mokran suoran ja Siltakylän välille on rakenteilla ihan uusi kevyenliikenteen väylä. Nyt vasta! Tämähän valmistuu jokseenkin samaan aikaan kuin liikenne siirtyy uudelle moottoritielle. Sen jälkeen saakin ajella uudella kelvillä vaikka vieressä menee leveä, suora ja liikenteeltä lähes tyhjä entinen valtaväylä. Näemmä on joku periaate, että jokaista moottoritiekilometriä kohden pitää rakentaa myös tietty määrä kevyenliikenteen väylää. Tämä johtaa sitten näemmä tähän, että niitä rakennetaan paikkoihin joissa ne ovat käytännössä täysin tarpeettomia. Täydellistä resurssien haaskausta ja turhaa maaäidin raiskausta. Mieleen tulee useampiakin paikkoja joissa tämä olisi ollut liikenteellisesti ja turvallisuudenkin nimissä parempi rakennuskohde.

Toisaalta taas jo rakennettujakaan väyliä ei saada viimeisteltyä loppuun. Purolan läntisen liittymän kohdalle on valmistunut myös uusi kelvi jo yli vuosi sitten. Mutta jäänyt juuri ratkaisesvasti keskeneräisesksi, ellei sitten satu olemaan liikkeellä maastopyörällä.

Tässä vielä toinenkin kohta samalta alueelta. Purolan suunnastakaan ei pääse asfaltille ilman läskipyörää ja toisekseen jos ihan tarkkoja ollaan, niin eikös myös tuo liikennemerkki kiellä ajamasta sen takana näkyvälle asfaltille.

Tässä ei ole kyse mistään metsäautotiestä, vaan uudesta kevyenliikenteen väylän linjauksesta Heinlahden liittymän kohdalla. Koskakohan tämäkin saadaan valmiiksi? Erittäin jyrkkä mutka toimii samalla myös tehokkaana näköesteenä mutkan takaa kaahaville mopopojille. Toisaalta kunhan se moottoritie valmistuu, niin sitten onkin huomattavasti joutuisampaa ja turvallisempaa ajella ajoradan reunaa kiertoliittymän kautta.

Tältä taas näyttää entinen valtamaantie. Petäjäsuon metsissä on vielä muutamassa paikassa näkyvissä alkuperäisen alisen Viipurintien linjauksia. Vasemmalla olevat kivet ovat siis tien reunakiviä. Oikeassa reunassa saniaisten seasta löytyy tien toinen laita. Keskellä olleet hiekat on kerätty pois 1930-luvulla valmistuneen nykyisen Sutelantien tarpeisiin. Se taas palveli valtatienä aina 1970-luvun puoliväliin asti.

Olen muuten ajanut aikoinaan kerran tai pari tällä aaltopeltisitikalla.

Kokemusta voi luonnehtia joko kammottavaksi tai mielenkiintoiseksi.

Kuvaa kabiinista. Hyväntuulentielläkin alkoi jo vauhti pelottamaan.

Takaosastossa kuljetettiin väkeä työmaalle. Nuo reunassa näkyvät "penkit" toimivat siis istuinpaikkoina. Taisi olla joskus lähemmäs kymmenenkin neitiä kyydissä haravat käsissä. Huipputurvallista ja silloin varmaan ihan lainmukaistakin???
Alueella olisi hieman lisääkin UE-kohteita, mutta nyt käydessäni oli niin märkää, ettei huvittanut pidempää kahlata pitkässä ruohikossa ojien keskellä. Kengät sain läpimäräksi lyhyemmälläkin matkalla.

Maitojunalla kotiin

Piffillä oli keskustelu maitojunalla kotiin palaamisesta, mistä tulikin mieleen hauska juttu vuosien takaa. Aikoinaan nauratti kovasti kun eräs maahanmuuttokriitikko tuli maitojunalla armeijasta takaisin. Tällä tyypillä oli siis erittäin nuiva suhtautuminen sivareita, aseistakieltäytyjiä ja hippejä kohtaan. Yhtä paskaa kaikki ja yleistä pilkan aihetta. Kerran paikallislehdessä oli juttua tästä heidän maahanmuuttokriitikko -jengistään. Muistan edelleenkin sieltä kommentit "aseiden käsittely kiinnostaa" ja "kyllä sissi kestää", pojilta kun kyseltiin edessä olevasta varusmiespalveluksesta. No niin tämä tarinamme sankari sitten lähti ajallaan armeijaan. Vaan siellä oli sitten varmaankin joku punamädättäjä kapiaisena, tai en tiedä oliko näin, mutta kovasti asiaa epäilen. Niinpä hänet sitten laitettiin ns. akkojen hommiin, eli keittiökomppaniaan. Eihän hän ollut koskaan mitään ruokaa ollut tehnyt ja oli ihan pihalla asioista ja tämä kävi sitten sen verran psyyken päälle, että miesten koulu jäi kesken ja maitojunalla tultiin kotiin. Asiasta koitti iloa vielä muutamaa vuotta myöhemminkin. Jossain radioproggiksessa oli päästetty ääneen stadilaisia maahanmuuttokriitikoita ja nämä mainitsivat armeijasta puhuttaessa erittäin halventavaan sävyyn, että Kotkassa on maahanmuuttokriitikoita jotka eivät ole edes käyneet armeijaa. Tiesin heti keitä tarkoittavat. Tämä tarinan henkilö ei siis ollut edes ainoa rintamakarkuri ja siipiveikko tästä heidän jengistään. Vielä hauskana tapauksena mainittakoon, että samalla tyypillä oli kasetilla Kohu-63:n Puhtaat sellaisena versiona josta puuttui se alun puheosuus. Kuten Kuolleet Kekkoset lauloivat biisissään Maahanmuutokriitikkopunkit painukaa hiiteen: "Todellisessa kolmannessa valtakunnassa te olette ensimmäisiä häviäjiä."

Pelle Miljoonan patsas

Tänään paljastettiin Haminassa muusikko ja kirjailija Pelle Miljoonan kunniaksi pystytetty patsas. Hanke sai alkunsa 7 vuotta sitten silloisen kaupunginvaltuutetun Jarmo Tammilehdon (vas.) aloitteesta, jossa haminalaissyntyisen Pellen Miljoonan elämäntyötä pitäisi muistaa hänen synnyinkaupungissaan. Asiaa on viety hiljalleen eteenpäin kaupungin kulttuurisihteerin Sari Kinnusen tartuttua asiaan. Samalla päädyttiin myös muistopatsaaseen. Pronssisen patsaan työsti Pellen nuoruudenkaveri taiteilija Heimo Suntio.

Kaupungin henkiseksi johtajaksi itseään nimittävä pakinoitsija Jari Nenonen aloitti ohjelman hauskuuttamalla yleisöä jutuillaan. Seuraavana oli puheenvuorossa kuvassa kädet puuskassa seisoskeleva taiteilija Suntio, joka kertoi lyhyesti patsaan synnystä.

Juhlallisuuksien jälkeen Pelle esitti vanhojen haminalaisten soittokavereidensa kanssa muutaman biisin, joista huomionarvoisin oli ihka uusi Viipuri-evakkoaiheinen Onnen avain, jonka julkaisukeikka tämä myös oli.

Patsas on kooltaan melko pieni merelle soittava rumpalipoika ja kyllä siitä Pellen hyvin tunnistaa.

Singlenkin kävin tietysti heti ostamassa. Pelle oli vaan jo ehtinyt sotkea kannet.
Tämä uustuuslevy on äänitetty Haminan puistotalolla haitaristi Pepe Husun ja Pellen vanhojen koulukavereiden kanssa. Tyylillisesti tämä on enemmän sitä folk-osastoa. Bonuksena 5 muuta biisiä, jotka on poimittu levyiltä Avara maa, Goa Baba, Arambol ja Seta Samulin sirkus.

Pelle Miljoonaan ja Haminaan vielä liittyen; olettehan te tämän nähneet?