sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina

Olin kirjastossa kuuntelemassa kun Kristo oli esittelemässä hiljattain ilmestynyttä Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina kirjaansa. Samalla ostin myös kyseisen kirjan itselleni. Mitään miellyttävää katseltavaa se ei ole. Sisältö koostuu suurista ja vaikuttavista kauhukuvista, jotka kuvaavat  eläinyksilöitä tuotantokoneiston rattaissa. Kirjan viimeisillä sivuilla esitellään onnellisia loppuja, eläinsuojelukeskus Tuulispäähän pelastettuja harvoja yksilöitä. Kuvien lomassa kulkee Kriston tarinat eläintehtailta, öisistä kuvausretkistä ja julkaistun materiaalin saamasta huomiosta.

Oikeutta Eläimille yhdistyksen liepeillä kehiteltiin 12 vuotta sitten uutta strategiaa. Aletaan kuvaamaan autenttista materiaalia eläinten tehotuotannosta ja turkistarhoilta vastapainoksi liha- ja maitoteollisuden vääristyneelle kuvastolle, jossa suomalainen eläintuotanto esitettiin jonkinlaisena eettisesti kestävänä onnelana. Tämä on sittemmin osoittautunut menestyksekkääksi tieksi. Useat ulkomaidenkin medioihin nousseet kohut ovat nostaneet eläintuotannon ongelmat laajan yleisön tietoon. Mutta vaikka ministerienkin pallit ovat tutisseet, niin silti eläinten olot ovat Kriston mukaan jopa huonontuneet. Tuottajilta vaaditaan yhä enemmän ja halvemmalla. Voittona voidaan pitää vegaanisen elämäntavan nousua marginaalista laajemmaksi trendiksi. Tämä ei varmaankaan olisi toteutunut ainakaan nykyisessä laajuudessaan ilman salakuvaajien julki tuomaa kuvastoa.
Juho Kerola (kuvat), Kristo Muurimaa (kuvat ja teksti): Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina. Into.

torstai 8. marraskuuta 2018

13 eläinkohtaloa näyttely

Kävin viime viikolla kirjastossa katsomassa Animalian Oulun paikallisryhmän tuottaman 13 eläinkohtaloa näyttelyn. Ensin tehtiin seinäkalenteri vuodelle 2016 ja samoista kuvista on sitten tuotettu myös kyseinen paljon kiertänyt näyttely, joka on nyt ensi kertaa esillä Kotkassa.
Kuvien yhteydessä julkaistut tekstit valottavat karulla tavalla lihantuotannon, turkistarhauksen ja eläinkokeiden ongelmia ja epäkohtia.
Eläimet eivät käytä vaatteita, eivätkä myöskään tuotantoeläimiä esittävät mallit. Strategiset paikat pysyvät kuitenkin piilossa, joten mitään 713 vilahduksia ei kuvissa nähdä. Malleina toimii Oululaisia aktiiveja ja joitakin tunnettuja henkilöitä, kuten alemmassa kuvassa oleva kirjailija Laura Gustafsson. Valokuvista vastaavat itsekin mallina oleva Ja­ni­ca Ka­ras­ti, Krista Olsson, Nina Tulilahti ja Ragnar Orav.
13 eläinkohtaloa näyttely esillä Kotkan pääkirjastossa 10. marraskuuta asti ja sen jälkeen Karhulassa Nuorisotila Kulmassa 4. joulukuuta asti.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Martan kapsäkki

Olin Karhulan kirjastossa kuuntelemassa Tarja Karellin esitystä, jossa kertoi omakustanne kirjoistaan "Kymin akka" ja "Kymin murre" esitystensä lisäksi. Tarjahan muistetaan Nukketeatteri Katinkontista ja tietysti myös Läntisen Tirpuset kisällilauluryhmästä. Tämä uusin Martan kapsäkki kiinnosti itseäni kovasti ja kirjan hankinta olikin syynä kirjastossa käymiseen. Aiemmista kirjoista olen lukenut hieman "Länskän likkaa", mutten ihan kokonaan.
Kirja kertoo Tarjan anopin, Martta Karellin o.s. Klinga (1900-1973), kuvassa istumassa potkukelkan kyydissä (kirjan kuvitusta), vaiheista tämän jäämistöstä löytyneiden kirjeiden, päiväkirjojen, muistiinpanojen, lehtileikkeiden ja dokumenttien perusteella, sekä elämästä Kymin Korkeakosken ja Kierikkalan kylissä 1880-2016.

Martan isä Antti oli tullut Elimäeltä Kymiin mylläriksi. Martta aloittaa koulutiensä Puuhiomon kansakoulussa Korkeakoskella. 1915-1916 jatketaan opintietä tyttöjen kotitalouskoulussa, "kiisselikoulussa", Kotkassa. Matka 10 kilometriä suuntaansa kuljetaan talvella luistellen, kesällä laivalla tai kävellen Kyminlinnan kautta. Martta liittyy Kymin Läntisen ty:n nuoriso-osastoon. Talvella 1918 nuoriso-osaston pojat laittavat punaisen nauhan hihaansa ja liittyvät punakaartiin. Jotkut tytötkin, niin myös 17-vuotias Martta. Ensin vahdissa kartonkitehtaalla, sitten Kouvolaan varusmestarin palvelukseen. Martta joutuu Riihimäen vankileirille, jossa sairastuu tulirokkoon. Heinäkuussa ehdonalaiseen vapauteen. Lokakuussa valtiorikosoikeudessa 3 vuotta ehdonalaista
Sisällissodan jälkeen Martta jatkaa Läntisen nuoriso-osastossa ja valitaan johtokuntaan. Nimet kuvan (Kymenlaakson Museo / kirjan kuvitusta) henkilöille löytyy kirjasta. Ylhäällä vasemmalta: Eino Vesterinen, Armas Reponen, Väinö Mäkinen, Edvard Horto, Joope Horto. Keskellä Rauha Kunelius. Alhaalla Martta ja Lauri Klinga, sekä Lyyli Janhunen.

Kirjeitä Riihimäen vankileiriltä 1918-1919. Martta avioituu 1920 Vilhelm Karellin kanssa ja alkaa maatalon emännäksi. Näyttelemisestä Läntisen ty:n talolla tulee monikymmenvuotinen harrastus. Kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä Amerikasta ja Kanadasta 1916-1922. Suomi sodassa 1939-1945, Martan poikien kirjeitä rintamalta. Sitten Kymin Martoissa 1945-1962. Tarja Hovi avioituu Martan nuorimman pojan Harrin kanssa.

Hieman hajanainen teos, jota on täydennetty muista kirjoista ja vanhoista lehdistä kerätyllä aineistolla. Karhulalainen -lehdessä ollut 1980-luvulla kiinnostavia juttuja vanhoista ajoista. Mitään kovinkaan laajaa suosiota kirjalle en ennusta. Klingan ja Karellin suvuille tietysti mahtava katsaus sukujen historiaan ja Korkeakosken ja Kierikkalan kylien historiasta kiinnostuneille myös. Itse olen asunut kohta puolet elämästäni alle kahden kilometrin päässä tapahtumapaikoilta, mikä selittää osalta kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Lavia lainatakseni, jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Niin myös Martta Karell o.s. Klinga.
Kirjassa on muutamia oikein hienoja kuvia, joita nyt pari rohkenen tähän lainata. Ylhäällä Kymin punakaartia. Nimiä ei ole mainittu. Ylhäällä vasemmalla ristillä merkitty näyttää Martan ystäviin kuuluneelta Ilmari Hiltuselta. Ammuttu Korkeakoskella 5.5.1918. En ole kylläkään varma tunnistamisesta.

Tarja Karell: Martan kapsäkki. 160 sivua, sidottu kovak. Hinta Merikeskus Vellamossa 38e, suoraan tekijältä 30e.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Politische Lieder -Weltfestspiele Berlin 1973 LP

Tämän löysin viimeksi levymessuilta, kiitos AH-recordsin Arille. Olinkin etsinyt tätä aika pitkään. No Saksastahan näitä olisi tietysti saanut tilattua, mutta en ole saanut aikaiseksi ja tiesin tämän tulevan vielä joskus vastaan Suomessakin.
Suurin syy levyn himoamiseeni on tietysti, että tässähän on "Agitprop und Trio des KOM-Theaters". Kolme biisiä; Väliamerikka, Olen kommunisti ja El Pueblo unido, viimeisin yhteisesityksenä Quinteto Tiempon ja Oktoberklubin kanssa. Sinänsä ei muuten mitenkään kummoinen levy. Biisit kun on lähes kaikki muilta levyiltä tuttuja. Tässä tietty live-esityksinä Maailman nuorison ja ylioppilaiden 10. Rauhan ja ystävyyden festivaaleilta Berliinistä 1973. Fria Proteatern on paras sellaisista jotka ei ole muuten niin puhkisoitettuja. Oktoberklubia ja Inti Illimania varsinkin tullut kuunneltua kovasti paljon muutenkin. Koko biisilistan voi tsekata vaikka Discogsista. Mukavana yksityiskohtana tässä kappaleessa vielä, että kannessa olevan tarran mukaan tämän ovat omistaneet Sokka ja Packalen!

Erittäin hienot festarit muuten. Näistä löytyy YouTubesta aivan upea reilun tunnin mittainen dokumentti. Eipä käy siitä ilmi reaalisosialismin ankeus tai Stasin valvoman poliisivaltion toisinajattelijoiden vaino.
LP:ltä lohkottiin vielä single Venceremos / El Pueblo unido. Tämän olin ostanut jo aiemmin. Sinänsä tämä jäi nyt vähän turhaksi. Keräilymielessä tietysti kuuluu hyllyyn.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Hietasen punakaarti

Jatketaan Kymenlaakson museon kuvien tutkimista. Kuva Hietasen punakaartista on tullut usein vastaan. Kaikki kuvan henkilöt on myös aikoinaan tunnistettu.
Edessä vasemmalta Hjalmar Tuomioja, Anton Puhakka, Martti Valve, Vilho Holopainen, Hiskias Hokkanen ja Toivo Korjula. Keskirivissä Oskar Kelkka, Einar Strandman, Jalmari Posti, Niilo Salo, Robert Puhakka, Bruno Bromberg ja August Posti. Takana vasemmalta Kalle Tuomioja, Väinö Strandman, Oskar Nikkola, Ville Mattson, Evert Korjula, Evert Tuomioja ja Niilo Pöyhönen.

Kymijoen suistossa sijaitsevaan Hietasen saareen perustettiin ensimmäinen saha vuonna 1874 viipurilaisen yrityksen Paul Wahl & Co. toimesta. Wahlin konkurssin jälkeen saha siirtyi  W. Gutzeitin omistukseen vuonna 1909. Sahan ja lautatarhan yhteydessä oli myös työläisten asuinalue ja herrojen pytingit. Saaren asukasluku oli tuolloin 500 henkeä.
Luokkaristiriitoja kasvatti sahan isännöitsijäksi 1914 tullut ruotsalaissyntyinen majuri Hjalmar Sucksdorff, joka toimi myös Kotkan vastaavana poliisimestarina. Sucksdorff osoittautui kovan linjan mieheksi jo poliisimestarina ja Kotkan alueen sahojen omistajat tekivät hänestä palkkaneuvottelujen johtajan. Hietaseen hän hankki alaisekseen järjestyspoliisin, savolaismiehen, jolle saarelaisten ymmärtäväinen huumori antoi lisänimen "Pohkee". Isännöitsijän silmissä ei huumori tai lempeys saanut sijaa, sen hietaslaiset saivat pian kokea. Saaren väestä kitkettiin viimeisetkin hurskaat ajatukset yhtiön "isällisyydestä" työläisiään kohtaan.

Vastakkainasettelun kiristyessä syksyllä 1917, Kotkan Rykmentin järjestyskaartiin liittyi 43 Hietasen työmiestä. Marraskuun suurlakon aikana Ali Aaltosen johtama Kotkan Rykmentti lähetettiin avuksi Lahteen, jossa se riisui aseista ja vangitsi Lahden suojeluskuntalaisia. Osa kotkalaisista matkusti vielä tämän jälkeen pariksi päiväksi Viipurin avustamaan sikäläistä järjestyskaartia. Hietasen komppanian ja kuvan miehiä oli mukana näillä molemmilla retkillä. Loppuvuosi Hietasessa meni rauhallisemmin työn merkeissä, kunnes tammikuun 1918 lopulla työt loppuivat. Järjestyskaartin muututtua punakaartiksi ja vallankumouksen alettua Hietasen miehet kuvauttivat itsensä.
Minään aivan yhtenäisenä joukkona kuvan miehet eivät vuoden 1918 sotaan osallistuneen. Suuri osa kuului Kotkan I rykmentin II pataljoonan III komppaniaan. Tämä oli muonituskomppania, joka kierteli pitkin Kymenlaaksoa plutoonanpäällikkö Kaarlo Niemisen johdolla "suurilukuisena ja aseistettuna joukkona", erään kertojan mukaan heitä oli 22, aina Elimäkeä myöten inventoimassa talollisten viljavarastoja, määräten sitten talonväen viemään ylimääräiset asemalle kaupunkeihin toimitettavaksi. Samalla etsittiin myös piilotettuja aseita. Sodan loppuvaiheessa komppania siirrettiin Ahvenkosken rintamalle, jossa he antautuivat toukokuussa saksalaisille.
Hietasen komppanian miehiä osallistui myös talvella Mäntyharjun rintaman taisteluihin, kuvan miehistä Anton Puhakka oli mukana Valtolan taistelussa. Kyminlinnan taisteluun osallistui ainakin Hietasen komppanian kirjuri Salomon Halme.
Hietasen soittokunta 1900-luvun alkuvuosina. Toinen rivi kolmas oikealta Vilho Anderssin-Airola, joka lähti pian Amerikkaan. Edessä toinen vasemmalta Teodor Kaipiainen.

Hietasen miehiä päätyi lähinnä Lahden ja Riihimäen vankileireille. Valtiorikosoikeuksissa muonitus- eli takavarikoimisosastoon kuuluneet saivat myös tuomioita ryöstöstä valtiopetoksen avunannon lisäksi. Kovimmat rangaistukset kuvan miehistä saivat Oskar Nikkola 11 vuotta, Hjalmar Tuomioja, Hiskias Hokkanen ja August Posti 9 vuotta sekä Anton Puhakka ja Einar Strandman 8 vuotta vankeutta. Ehdollisella selvisivät Oskar Kelkka, Niilo Salo, Martti Valve ja Vilho Holopainen. Ville Mattsonilta löytyy vankikortti Lahdesta, muttei VRO-papereita. Bruno Bromberg on ainoa, jolta ei löydy vankikorttia tai VRO-aktia. Nimi tosin saattaa olla väärinkin kirjoitettu, sillä muonitusosastoon on mainittu kuuluneen Bruno Rönbergin sekä Trönbergin, joilla nimillä en myöskään ole löytänyt sopivaa henkilöä. Mitään sakilaisia kuvassa ei ole. Kaikki löytämäni miehet nauttivat kansalaisluottamusta puhdasmaineisina. Tutkijalautakuntaan kuulunut Hietasen sahan työnjohtaja Emil Vakkari ja konttoristi W. Hovi mm. lähettivät paljon puoltavia kirjelmiä valtiorikosoikeuksille. Suojeluskuntakin antoi useita positiivisia lausuntoja, mm. Anton Puhakka ja Jalmari Posti tunnettiin suojeluskunnassa kaikin puolin kunnollisiksi miehiksi.

Kotiin jäivät palaamatta Hennalassa kuolleet Kalle Tuomioja ja Robert Puhakka sekä Riihimäellä menehtynyt Evert Korjula. Muita menehtyneitä hietaslaisia olivat ammutuksi tulleet Ismael Hägglund, Elin Heino, Juho Manner ja Hugo Pajari. Hennalassa kuoli lisäksi myös Adolf Strandman ja Ville Holopainen. Antti Tupsu kuoli kotiin päästyään.

Vankileirikuolemia olisi saattanut tulla enemmänkin, mutta pelastajiksi tulivat entiset urheilukumppanit Hillon veljekset, jotka olivat Wahlin konkurssin jälkeen ryhtyneet itsenäisiksi yrittäjiksi ja perustaneet sahan Kausalaan. Juho Hillo toimi Sysmän Sotilaspiirin suojeluskuntien päällikkönä, joten vaikutusvaltaa lienee ollut riittävästi. He hakivat Hennalasta tuttuja miehiä töihin. Näin pelastuivat ainakin Halmeen veljekset ja parikymmentä muuta hietaslaista sahatyöläistä.

Lähteet:
Ahti Kansa, Esko Salmela: Sahan väkeä
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Valtiorikosylioikeuden ja valtiorikosoikeuksien arkisto. KA
Kuvat: Kymenlaakson Museo

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kymenlaakson museon kuvakokoelmat

Kymenlaakson museo on avannut Flickr-sivustolle kokoelman vanhoja kuvia kaikkien vapaasti käytettäväksi. Ensimmäisenä teemana on Kymenlaakso 100 vuotta sitten. Aikajana on hieman liukuva, vanhimmat ovat vuosisadan alkupuolelta, tuoreimmat muistomerkkikuvat noin 50 vuoden takaa. Paljon tuttuja kuvia, mutta myös joitain joita en ole ennen nähnytkään. Suurin osa kuvista on Kotkasta tai Kymistä, mutta myös pohjoisesta Kymenlaaksosta ja Suomenlahden saarilta on joitakin otoksia. Tässä muutama oma suosikkini kuvista.
Hurukselan tien tekijöitä vuonna 1917. Valokuvaamon taustakangas on tuttu parista muustakin kuvasta. Lavastus lumisine vaatteinen on upea. Hurukselan kylätietä rakensi loppuvuodesta 1917 Kymin työttömyystoimikunnan hätäaputöinä satoja työttömiä miehiä naisten ollessa risusavotassa. Seuraavana vuonna tien rakentamiseen saatiin 50 000 markan valtionapu.
Pojat palanneet "murikkarintamalta", eli maaseudulla käyty kerjuulla. Kovat on olleet ajat. Hieno ja tunteikas kuva.
Punakaartilainen Kymin Tiutisesta. Katsoin ensin, että tämä on sama kuva kuin Elina Väätäisen tutkimuksesta Tiutisen työväestöstä löytyvä kuva punakaartilaistytöstä. Hyvä että tarkistin. Aivan sama asento ja tausta, mutta kuitenkin eri henkilö. Onhan tämäkin tyttö?
Tässä kuvassa on Kymin läntisen nuoriso-osaston johto- ja huvitoimikunta 1918. Kuvan henkilöistä on tunnistettu edessä vasemmalla oleva Lauri Klinga, jonka takana hänen sisarensa Martta, myöhempi Karell. Osaston puheenjohtajana toimi Emil Lehvä, kirjurina Eino Valta ja rahastonhoitajana William Lukkari. Nämä tiedot löysin Eteenpäin-lehden uutisesta edelliseltä vuodelta. Kuinka kävi kapinassa? Eino Valta oli ensin Savitaipaleen rintamalla plutoonanpäällikkönä ja sairastuttuaan palasi kotiinsa Kalliokoskelle, jossa toimi varusmestarina ja esikunnan jäsenenä. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Valta tunnettiin paikkakunnalla hiljaisena, rauhallisena ja työteliäänä. Valtiorikosoikeus tuomitsi hänet neljän vuoden ehdottomaan vankeuteen, jonka ylioikeus vahvisti. Myös Lehvä, Lukkari ja Martta Klinga joutuivat valtiorikosoikeuteen. He selvisivät ehdollisilla tuomioilla. Heidän papereita ei ole vielä digitoitu.
Muisto veljeshaudalta 10.6.1928 kertoo kuvan yhteyteen kirjoitetu teksti. Paikkahan on Tampsankangas. Samasta tilaisuudesta on useampiakin kuvia.

torstai 9. elokuuta 2018

Äijänvuoren maastopyöräilykeskus

Äijänvuorelle olisi nytten ilmestynyt merkitty maastopyöräilyreitti. Itse ajelin täällä paljonkin noin 15 vuotta sitten ja silloin olin itsekin suunnitellut hyvän kisaradan, joka oli olemassa vain omassa päässäni. Tämän radan suunnittelijat ovat päätyneet aika paljon samoihin pätkiin. Merkitty reitti alkaa lammen pohjoisesta päädystä läheltä jousiammuntarataa.
Reitti on merkitty puihin valkoisilla fillarinkuvilla. Lisäksi joissain kivissä ja muutamissa puissa on valkoinen nuoli osoittamassa kääntymäsuuntaa. Ohuimpiin puihin on maalattu ainoastaan valkoinen nauha ympäri.
Ensimmäinen mysteerikohta tulee eteen jo noin sadan metrin ajon jälkeen. Heikko polku johtaa metsään, jossa näkyy puissa merkintöjä. Polku loppuu kuitenkin kiviesteisiin. Välistä ei sovi ilman kampien kolinaa ja tämän jälkeen on edessä kymmenisen metriä melko koskematonta sammalta. Tästäkö on todella tarkoitus ajaa ja lisätä samalla maaston kulumista, kun seuraavalle polulle pääsee helposti kiertämällä vasemmalta kallion kautta. Tämä on joko huonosti merkitty tai huonosti suunniteltu osuus.
Juurakkohelvettipätkän, joka kuului myös itse suunnittelemaan reittiini, jälkeen käännytään vasemmalle kohti Äijänvuoren "äijää". Sen takaa on jyrkkä kalliokimpama ylös vuoren päälle. Aikoinaan Cannondalella sen usein pääsin ajamalla ylös. Nyt en uskaltanut edes yrittää. Pitoa toki Spessussa riittää, mutta kun nuo jalat ei ole enää samat kuin +10 vuotta sitten.
Vuoren laelle on tullut joku vuosi sitten näkötorni. Kyltin mukaan tornin tasanteen korkeus on 54 metriä merenpinnasta. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni alueen korkein huippu. Vähän pohjoisemmasta löytyy entinen kolmiomittaustornin paikka, joka lienee vähän korkeampi.
Tästä pyöräilyreitti jatkuu kallioista alamäkeä kaakkoon kääntyen hieman ennen pururataa vasemmalle. Suoraanhan tässä tuli ensimmäisellä kerralla lasketeltua.
Seuraava polku on edelleen alkuosaa lukuunottamatta samaa, joka kuului omaankin reittiini. Tästä pätkästä olen aina tykännyt. Kuvassa näkyvät puiset rakennelmat ovat peräisin DH-miesten tekemästä trail-radasta. Se oli kyllä huh-huh. Lehdessäkin oli silloin paheksuvaa juttua näistä ilman lupaa tehdyistä rakennelmista. En koeajanut. Korkeutta taisi olla enimmillään yli 2 metriä ja rakennelmien tukevuus sellainen, ettei jalkaisinkaan uskaltanut kulkea.
Ylänkökadun lähellä on vähän turhan jyrkkä kalliokinkama. Tähän pyörä hyytyy aika tehokkaasti ja reitin hahmottaminen on hieman hankalaa. Tämä ei ole oikein hyvä, kiertämällä olisi ollut helpompi kulkea muidenkin kuin kisakuskien. Ennen IVAK-luolia reitti kääntyy vasemmalle takaisinpäin ja tässä on suurin ero omaan reittiini, joka kulki urheilukentän päädyn kautta kohti tanssilavan parkkipaikkaa ja siitä takaisin ylös.  
Entäs tämä sitten? Merkit näyttävät metsään, mutta puunrunko tukkii polun. Onkos joku jo sabotuinut rataa, vai onko hidaste tarkoituksellinen? No ei ole enää, sillä katsoin aihelliseksi poistaa sen. Täältä reitti pudottaa "DH-rataa", jossa Juho murskasi kyynärpäänsä, pitkin takaisin jousiammuntaradalle ja noin kolmen kilometrin kierros on päättynyt.

Hieman mielipidettä radasta. Suureksi osin hyvä ja sama jonka olisin itsekin suunnitellut. Alueen pohjoisosassa olisi ollut mahdollisuutta tehdä pienoinen lisäkierros. Tietysti jos siellä on eri maanomistaja, niin sitten pois jäännin ymmärtää. Muutamassa kohdassa reitti on myös tehty isoimpien polkujen ulkopuolelle, joka lisää turhaan luonnon kulumista. Pahin puute on, että kisareitiksi tämä ei oikein sovellu ilman erityisjärjestelyjä, sillä mielestäni lähtö ja maali pitäisi olla hiihtomajan luona. Nyt reitti leikkaantuu mikäli ajetaan useampi kuin yksi kierros ja käydään aina kierrosten välillä kiertämässä lampi majan kautta. Pienillä muutoksilla reitistä olisi saatu viitisen kilometriä pitkä, mikä olisi ollut hyvä pituus mahdollista kilpailua ajatellen.
Kun nimenä on komeasti maastopyöräilykeskus, niin onhan tänne tulossa muutakin. Hiihtomajan ja lentopallokentän väliin tulee pump-track rata. Tämä on vielä alkutekijöissään.
Äijänvuorella on muuten pidetty yhden kerran maastopyöräilykilpailukin. Kuoppala järjesti ja reitti oli hänen suunnittelema. Aika pitkälti pururataa ja joitan kalliopätkiä. Tanssilavan parkkipaikalla ainakin käytiin. En minä enää muista tästä reitistä paljoakaan. Vuosi taisi olla 2005. Kait tuon pokaalinkyljestä voisi tarkistaa. Kuvassa numerolla yksi edellisen vuoden voittaja ja numerolla kaksi kakkonen. Tuo edellinen skaba käytiin Honkalan hiihtomaan ympäristössä. Äijänvuoren kisassa järjestys oli päinvastainen. Kattelus veti reikä päässä viimeisessä jyrkässä laskussa ohi, enkä enää ehtinyt saamaan kiinni.