keskiviikko 14. elokuuta 2019

Varustamo Cup 2019

Varustamo cupin kolmas osakilpailu ajettiin tänään Laajakoskentiellä Rantapyörän vastatessa järjestelyistä. Matka oli 10 kilometriä. Ensimmäinen osakilpailu oli kesäkuussa Konnunsuolla, toinen heinäkuussa Kouvolan Takamaalla ja viimeinen kilpailu käydään 29.8. Lappeenrannan Muukossa.
Stenkka kiinnittämässä kilpailunumeroa. Mikään massatapahtuma kyseessä ei ole, kuskeja oli tällä erää mukana 13 ja kahteen edelliseen osakilpailuun osallistui yhteensä 23 eri ajajaa.
Hetki ennen lähtöä. M80 sarjan osanottaja ensimmäisenä lähtövuorossa.
Leevi kellotti nopeimman ajan ja uuden reittiennätyksen 13;21. Oma aikani oli 16;18, eikä se riittänyt mihinkään. Taakse jäivät sentään M80, M60 ja naistensarjan osanottajat. Viralliset tulokset löytynevät myöhemmin ainakin KoPyn sivuilta. Vielä niitä ei ole.
Keskinopeuteni oli 37.3. Omaa reittiennätystäni en muista, mutta hieman päälle 42:n keskinopeudella olen tämän ajanut. Aikaa tästä taitaa olla noin kymmenisen vuotta. Silloin lähtö ja maali olivat tuossa mäen päällä, eli reitti oli jotain sata metriä pidempi.
Tällä vanhalla sotaratsulla ajan edelleen tempoa. Ikää tuli maaliskuun viimeisenä päivänä 20 vuotta. Ajettuja kilometrejä tuli tänään täyteen 77 777. Tullut tällä ajettua tänä kesänä jo enemmän kuin kertaakaan Orbean ostamisen jälkeen. Pitää ne maagiset sata tonnia saada täyteen joskus ensi vuosikymmenellä. Myllykosken Chipollini ajoi omalla Cannondalellaan 98 000 kilometriä, kunnes runko antoi periksi. Vähän isompi mies kyseessä, että kait tämä sen 100 000 kestää kevyemmällä kuljettajalla?

Vielä pitää erikseen mainita, että harvinaista herkkua tullut nyt Kymenlaaksoon. Eli ihan uusia asfaltoituja reittejä. Nimittäin soratie Sippolasta Kaipiaisiin (375) on nyt peruskorjattu ja asfaltoitu koko matkalta. Tämä on muuten erittäin hieno reitti! Aiemmin siinä oli välissä vajaan kymmenen kilometrin soraosuus, joka siis nyt asfalttia. Pari kertaa sen olen aikoinaan ajanut maantiepyörällä.
Toinen uusi reitti on Muhniemi-Ummeljoki väli Korvenkylän kautta. Tässä oli ennen noin viiden kilometrin soraosuus. Tätä on tullut ajettua aiemmin enemmänkin lähemmän sijainnin takia. Talvella cyclo-cross pyörällä ja satunnaisesti kesällä maantiepyörällä. Pohjoisesta kun tulee siihen Anjalan risteykseen, vähän ennen Kaukasuon risteystä, niin on aika pahasti kirraava mutka. Enemmän alamäkeä ja kun sattui vielä kova pohjoistuuli, niin tuli huomioitua.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Punaisen Sotilaan Laulukirja

Löysin Valtiorikosoikeuksien arkistosta Elviira Willman-Elorannan toimittaman Punaisen Sotilaan Laulukirjan. Tämähän on todellinen antikvaarinen harvinaisuus. Ensimmäinen Neuvosto-Venäjällä julkaistu suomalainen emigranttilaulukirja, ilmestynyt alkuvuodesta 1919 SKP:n Keskuskomitean kustantamana. Lapualaisvuosina ja ehkä sitä ennenkin tällaisten hallussapidosta saattoi saada passituksen "Tammisaaren Yliopistoon" ja kirjat takavarikoitiin ja tuhottiin armotta. Vuodesta 1937 alkaen taas Neuvostoliitossa suomenkielinen kirjallisuus katsottiin vastavallankumoukselliseksi, joten laulukirjojakin hävitettiin kirjastoista. Tämä vihko sisältää 12 Elviira W-E:n omaa laulua, joista tunnetuin on Veriruusut, sekä muutamia muita tunnettuja työväenlauluja.  Laulukirja löytyy kokonaan skannattuna täältä.
1875 syntynyt Elviira Willman oli viime vuosisadan alun merkittävimpiä naiskirjailijoita Suomessa. Suurlakon aikoihin Elviira elähtyi sosialistisiin aatteisiin ja avioitui seuraavana vuonna Työmies-lehden toimittajan Voitto Elorannan kanssa. Kansalaissodan jälkeen pariskunta pakeni Pietariin, jossa he osallistuivat Suomen Kommunistisen Puolueen toimintaan. Tämä päättyi tunnetuin seurauksin kun Voitto Eloranta teloitettiin epäiltynä osallisuudesta ns. Kuusisen klubin murhiin. Myös Elviira Willman vangittiin ja teloitettiin Moskovassa huhtikuussa 1925. Elviiran tuotannosta voisin suositella Vallankumouksen vyöryssä novellia, joka löytyy myös skannattuna  Doriasta.

Tämän kirjasen päätyminen Valtiorikosoikeuksien arkistoon on myös kertomisen arvoinen tarina.
Kivennavalta kotoisin ollut Sofia Juvakka (s.16.5.1900) toimi punakaartin sanitäärinä Kuusaan rintamalla. Kansalaissodan lopulla Sofia pakeni Pietariin, josta hän palasi huhtikuussa 1919 takaisin Suomeen Suomen ja Venäjän vaihdettua keskenään kansalaisia Rajajoella. Sofia vangittiin ja takavarikkoon päätyi Pietarin Kommunistiklubilta saadun Laulukirjan lisäksi yllä oleva valokuva.
Muut henkilöt kuvassa ovat Ale Koivu Valkeasaaresta, Tassu Myyryläinen, Emil Huttunen sekä Lempi Ylander Rajajoelta. Lisäksi myös Aino Sorsa on kirjoittanut nimensä kuvan taakse. Heidän henkilöllisyyksien identifiointi ei ole ihan helppoa. Sotasurmat tuntee antrealaisen 1871 syntyneen Eemil Huttusen, joka kaatui huhtikuussa 1918 Antreassa. Pitäisin kuvan Emiliä ehkä vähän nuorempana, mutta parempi jättää arvioinnit muille. Karjala-tietokannasta löytyy muitakin mahdollisia ehdokkaita. Antreasta kotoisin ollut ja 1917 Viipurin maaseurakuntaan kirjansa muuttanut Lempi Ylander voisi 1898 syntyneenä olla kuvassa, mutta ei tätäkään varmana voi pitää. Ale ja Tassu ovatkin sitten hankalampia tapauksia. Joitain mahdollisia nimiä olisi, vaan hyvin epävarmoja. Nimensä kuvan taakse kirjoittanut Aino tai Aina Sorsa onkin sitten kiinnostava nimi, sillä tämän niminen neito kuului 1919 Toini Mäkelän kokoamaan naiskomppaniaan, joka osallistui Aunuksen retkeläisiä vastaan käytyihin taisteluihin. Aino Sorsa selvisi myös hengissä venäläisen nationalismin noususta ja vaikeista vuosista eläen vielä 1960-luvun lopulla Neuvostoliitossa.

Sofia Juvakka passitettiin vangiksi Viipuriin, mutta hän pääsi jo pian vapaaksi saatuaan ehdollisen tuomion. Siirtokarjalaisten tie matrikkelin mukaan Terijoelta kotoisin ollut Sofia Tenhola os. Juvakka asui 1971 Kuusankoskella.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Luettua 2019 (lyhyesti)

Muistovuoden 1918-2018 jälkeenkin, eli tänä vuonna on ilmestynyt edelleen varsin runsaasti "kapinakirjallisuutta". Jorma Veijolan Me elämme yhä tuli esiteltyä jo tuoreeltaan keväällä, mutta myös tällaisia on ilmestynyt kevään ja alkukesän aikana.

Markku Niskanen: Kuopio 1918. Talvi

Tämän katsauksen eliittiä ja muutenkin alan parhaimmistoa viime vuosilta. Yhden tekijän suurteos. Vaikka Kuopiossa taisteltiin vain viikko, niin silti saatu aikaan muhkea opus Kuopiosta ja kuopiolaisista vuonna 1918, vähän sitä ennen ja hieman sen jälkeen. Myös hinta-laatu suhteelta ylittämätön. Vaikka itselläni ei mitään suhteita Kuopioon olekaan, pidin tätä silti hyvin kiinnostavana.

Pertti Rajala: Satakunta 1918. PR-Kustannus

Rajalan omakustanne käsittelee vähän turhankin paljon yleisiä valtakunnallisia tapahtumia, jotka aiemmin aiheeseen perehtyneelle ovat moneen kertaan luettuja. Itse Satakuntaa koskevat tapahtumat taas ovat kovasti tuttuja, mikäli on tullut luettua vaikkapa Tapio Niemen, Arvo Santosen tai Ari Vallinin mainiot paikallishistoriikit. Kirjassa ei siis ole paljoakaan mitään "uutta" tietoa. Tämä kirja sopiikin sellaisille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet kovinkaan paljoa alan kirjallisuutta ja ovat kiinnostuneet juurikin Satakunnan alueesta. Selkokielisiäkin kirjojakin julkaisseen Rajalan tekti on varsin selkeää, mitä itse arvostan myös.

Jenni Merovuo (toim.): Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys ry

Jo pinkki kansi kertoo, ettei tämä ole perinteinen sotakirja. Tämä ei myöskään ole mikään kaiken kattava selvitys Joensuun seudun tapahtumista. Sellaisellekin voisi siis olla vielä tilausta. Yhdeksän kirjoittajaa ja yhdeksän erillistä artikkelia, joiden kiinostavuus luonnollisesti vaihtelee. Omaan makuuni osin ehkä hieman turhan "akateemisia" lähestymistapoja aiheeseen. Varsin laadukasta työtä silti ja pari oikein kiinnostavaa osiota.

Jorma Mäntylä (toim.): Kangasala sodassa 1918. Kangasalan Vasemmistoliitto

Tätä ei voi oikein kirjana pitää, sanoisin vaikka "zineksi". 40 sivuinen lehti, joka sisältää kahden keväällä 2018 pidetyn muistotapahtuman, Vasemmiston ja Demareiden, alustukset. Tuomas Hoppu, Eero Järvenpää, Aulis Aarnio, Yrjö Varpio, Leena Eräsaari ja Tarmo Kunnas olivat äänessä. Näistä Aarnion ja Varpion alustukset toimivat mielestäni parhaiten näin tekstimuodossakin tarjoten muutamia kiinostavia anekdootteja.

Pentti Auvinen: Riihimäen vankileiri 1918. Työväenperinteen tutkimus ry

Nimestä huolimatta itse vankileirin tapahtumat kuitataan hyvinkin nopeasti parilla sivulla ja tämä onkin enemmän Riihimäelle keskittyvä yleisteos. 96 sivuisena väljällä taitolla ja runsaalla kuvituksella varustettuna hyvinkin nopeasti luettu pintapuolinen katsaus. Osan sivuista vie kirjan lopussa oleva muistomerkkiesittely, joka on aika turha, koska kaikki tiedot löytyvät helposti netistäkin, jos osaa etsiä. Vähän tästä jää sellainen äkkiä väsätyn maku, mikä on sinänsä sääli, sillä Riihimäen seudun tapahtumista ei vielä ole hyvää kaiken kattavaa selvitystä. Plussaa muutamasta ennen näkemättömästä hienosta kuvasta.

Antti Vanhanen. Kolme tarinaa - Lesket ja yhdeksän punaorpoa. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys ry

Tätä en ole vielä saanut käsiini, mutta mainitaan nyt silti. Etelä-Karjalan maakuntayhdistyksen vuosikirja 2019 kertoo kolmen punalesken selviytymisestä sisällissodan kurimuksen jälkeen. Lesket olivat Bertta Malmberg, Helena Poikolainen ja Lempi Vanhanen. Kirjan toimittanut Antti Vanhanen on kirjoittanut useita kirja-artikkeleita ja pitänyt esitelmiä vuoden 1918 sodan seurauksista ja toipumisesta Lappeen-Lappeenrannan alueella. 36 sivua.

Eikä tässä vielä kaikki. Tällaisiakin kirjoja olisi ilmestymässä tämän vuoden aikana, joten laitetaan nyt tähän samaan katsaukseen myös tulevat kirjat.

Mikko Uola: Lahtarin hengen hinta - Punakaartin väkivalta Varsinais-Suomessa 1917-1918. Omakustanne

Aiheena tämä kiinnostaa kovasti, eikä pitäisi arvioida kirjaa ennen sen ilmestymistä. Olen vain hieman skeptinen Uolan objektiivisuuden suhteen. Aihe on ehdottomasti tutkimuksen arvoinen, mutta ei tosiaankaan kiinnostaisi lukea mitään sadan vuoden takaiseen Kokoomuksen vaalipropagandaan pohjautuvaa hutkimusta. Näiden Uolan omakustanteiden saatavuuskin on sitten umpisurkeaa. Yhdestä aiemmasta kirjasta olin myös hieman kiinnostunut, mutta eihän sitä löydy yhtään mistään ainakaan netin kautta, eikä edes kansikuvaa tarkemmasta sisällöstä puhumattakaan.

Pentti Sainio: Punaisia tapamassa - Valkoisen Osma Selinheimon sota 1918. Into

Tämä lukeutuu syksyn 2019 kiinnostavimpiin kirjoihin. Aika yllättävä julkaisu kovasti vasemmistolaiselta Into-kustannukselta. Kirja perustuu valkokaartiin kuuluneen Osmo Selinheimon pikkutarkkoihin 1300 sivuisiin muistelmiin, jotka hän kirjoitti aikoinaan itseään ja omiaan varten, eivätkä ne ole aiemmin olleet julkisuudessa. Olisikohan odotettavissa suoraa ja rehellistä raportointia vuoden 1918 tapahtumista?

Tuija Wetterstrand: Hennalan helvetti - Kasvatustyötä Hennalan kasarmeissa 1918. SKS
Marjo Luikkonen: Teloitusjonossa - Hennalan miesvankien kohtalot 1918-1919 Atena

Syksyllä ilmestyy peräti kaksi kirjaa Hennalan vankileirilta. Näistä aiempien näyttöjen perusteella odotan Wetternstrandin tutkimukselta enemmän. Molemmat kirjat aion kyllä ostaa heti, sillä juuri Hennalan vankileirille on itselläni erityinen mielenkiinto.

Oula Silvennoinen, Aapo Roselius: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921. Tammi

Hienoilta tekijöiltä kiinnostava kirja tulossa. Saas nähdä löytyykö paljon Jussi Niinistön mielen pahoittavaa aineistoa.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Orbea Terra

Jos nyt sitten vihdoin tulisi esiteltyä uusi cyclo-cross pyöräni. Viime syksynä tämän laitoin tilaukseen ja sain joskus maaliskuussa, toimitus myöhästyi luvatusta reilulla kuukaudella, joten talviajoa en ehtinyt tällä harrastamaan. Kilometrejä kertynyt nyt kevään ja kesän aikana reilut 2000.

Orbealla on sellainen hieno juttu, että pyörän saa tilattua täysin kustomoituna. Valittavana on kymmeniä eri värivaihtoehtoja, sekä useita osasarjoja. Siinä olikin sitten pähkäilemistä, että millaisen pyörän haluan ja millä värityksellä. Rahaa säästämättä päädyin sitten Ultegran sähkövaihteisiin. Väritykseksi valitsin vanhana Euskaltel-Euskadi fanina oranssin mustalla alaosalla. Teippaukset otin myös mustana tietyn yksinkertaisuuden vuoksi. Jälkeenpäin vähän mietityttänyt, että olisiko valkoiset tekstit sittenkin sopineet paremmin? Ei ole helppoa.
Kampi/ratas vaihtoehtoja oli tarjolla kolme. Valitsin FSA SL-K Modular Adventure kammet 46 ja 30 piikkisillä rattailla. Siksi koska halusin isomman limpun olevan vain 46 piikkinen. Näin maantiellä pystyy tykittämään käytännössä jatkuvasti "isolla keskiöllä". Takana on 11 lehtinen 11-28 pakka. Vaihtoehtona taakse olisi ollut myös 11-32 pakka, mutta kun pienempi eturatas on vain 30 piikkinen, niin en tarvitse taakse yhtään kevyempää välitystä. 16 rattaan ero edessä on kyllä liian suuri, etuvaihtajaa käyttäessä joutuu takana vaihtamaan kaksi pykälää, mikä aina vähän hidastaa menoa. Tulevaisuudessa aion vaihtaa eteen pienemmän rattaan ehkä 34 tai 36 piikkiseksi ja taakse olisi hyvä joku 12-30 pakka. Nykyisellä suurimmalla 46/11 välityksellä pääsee ihan tarpeeksi lujaa, eli 70 km/h. Sen jälkeen ei ainakaan oma pyöritysnopeuteni enää riitä vauhdin lisäämiseen. Kokeiltu on vähän ennen Jämsää Tampereen suunnasta tullessa. Täällä etelässä ei tuollaisia mäkiä olekkaan.
Pyörä olisi tullut vakiona DT:n kiekoilla, mutta valitsin lisähintaan saatavana olevat Mavic Ksyrium Elite UST kiekot, jotka ovat "tubeless" valmiit. Päällirenkaiksi valitsin Schwalbe G-ONE Allroundit 40 millisinä. Yllätys oli kun pyörä tulikin kapeilla Mavicin maantienakeilla varustettuna. Syynä, että Mavic toimittaa nykyään aina kiekot renkaiden kanssa. Orbean sivuilla on siis tässä kohtaa pieni bugi, sillä kuvassa näkyi kyllä Mavicin kiekoille aseteltuna valitut Schwalbet. Maahantuoja oli myös sitä mieltä, että Orbean sivuilla on virhe, joten sain maksutta mukaan myös oikeat cyclo-cross renkaat. Jukalla ei ollut hyllyssä muuta kuin Specialized Tracer Prot 38 millisinä, mikä tuntuu hyvältä valinnalta. Heikosti kuvioidun renkaan rullaus on huippuluokkaa. Keskinopeudet eivät paljoa jää maantiepyörästä, vaikka ajoasento onkin paljon pystympi.
Pyörän koon kanssa olikin sitten vähän arpomista. Laskuri tarjosi vaihtoehdoksi joko M tai L kokoa, joten piti vähän arpoa. Olisi hyvä päästä aina itse mittaamaan rungon koko, kun niitä mittaustapoja on niin useita. Valitsin M-koon 11 senttisellä ohjainkannattimella. Ensin pyörä tuntui liian pieneltä tai ainakin kannatin olisi pitänyt olla pidempi. Mittanauha kertoi kuitenkin muuta. Ohjaamo oli vain puoli senttiä lyhyempi mihin olin tottunut maantiepyörässä. Ajoasento on huomattavasti pystympi kuin maantiellä tai vanhassa Cannondalen cc-pyörässäni, jossa on ihan maantiemitoitus. Alkuun tämä vähän häiritsi, mutta kaikkeen tottuu. Kaulaputkea sai lyhentää paljon, yhden korotusrenkaan jätin sentään. Jos haluaisi maantiemaisempaa ajoasentoa, niin senkin voisi jättää pois sekä vaihtaa senttiä pidemmän ja hieman laskeutuvan stemmin.

Pystystä ajoasennosta johtuen tätä tulee ajettua etupäässä alaotteelta, myös putkelta runtatessa, sillä muuten polvet saattavat osua tankoon. Sorateilläkin on hyvä ajaa alaotteelta, ei ole yhtään huteran tuntuista. Ihan maasto-maastossa en ole tällä vielä paljoa ajellut. Kun nyt itselläni ei ole paljoakaan kokemusta eri pyörillä ajeluista, niin jääköön nyt sen tarkempi ominaisuuksien analysointi. Fillari-lehdessähän tätä runkomallia testattiin myös viime syksynä. 

maanantai 27. toukokuuta 2019

Gutzeitin lankkutarhan palo v. 1946

Tällainen varsin dramaattinen kuva löytyy Toivo Laurikaiselle kuuluneesta albumista, joka sisältää lähinnä 1940-luvulla otettuja kuvia Kotkasta. Siinä on iso kokko. Lautatarha näyttää olevan tulessa. Takana näkyy pitkälle avointa vettä, ainut näkyvä saari on oikealla. Tästä voi päätellä kuvan olevan Enso-Gutzeitin lautatarhalta ja saaren olevan Kuusinen. Suunnasta päätellen kuva on otettu kaupungintalon yläkerroksista tai katolta.

Gutzeitin lankkutarhalla oli suurpalo 8. heinäkuuta 1946, jolloin paloi parissa tunnissa yli 5000 std. etupäässä sotakorvauksiin tarkoitettua lankkua. Samalla tuhoutuivat myös alueella sijainneet konttorirakennukset, pari sirkkelisuojaa sekä viisi täydessä lastissa olevaa proomua. Vahingoiksi arviotiin aluksi 110 miljoonaa markkaa, syksymmällä summa oli pudonnut 80 miljoonaan. Palon syttymisestä ei tainnut löytyä varmaa syytä. Aluksi sen epäiltiin saaneen alkunsa tupakoinnista, mutta hieman myöhemmin pidettiin lähes varmana, että kyseessä oli tuhopoltto. Hetkellä, jolloin palo syttyi, olivat kaikki työläiset ruokatunnilla. Tulen leviämisen kannalta oli paikka paras mahdollinen, aivan voimakkaan tuulen yläpuolella ja vieläpä sellaisessa paikassa, missä sammutustyö oli kaikkein hankalinta. Lähimpiin vesiposteihin oli matkaa 400-500 metriä, eikä sinne päässyt ajoneuvoilla, vaan letkut oli kannettava miesvoimin. Kaiken huipuksi useat kotkalaiset ruiskulaivat olivat sillä hetkellä muualla puolustusvoimien käytössä.

Matti Kanto arvioi tulipalon olleen suurin, joka Kotkan seudulla on koskaan ollut. Kirjassa Oli kerran Halla, hän kuvailee paloa seuraavasti: "Palo synnytti kovia tuulenpyörteitä, jotka liikkuivat meren yli Tiutisen puolelle nostaen veden patsaana ilmaan ja muutamia ihmisiä lotjan katolta alas. Hinaajat yrittivät hinata proomuja lautatarhan rannasta, mutta jättivät useat liian lähelle, jolloin ilmavirta veti ne takaisin liekkeihin. Muutamia proomuja ajelehti palavina Tiutisen ja Pirkköörin rantaan, jossa ne olivat palouhkana saarille. Tiutisen puolella syttyi parikymmentä palonalkua, jotka Tiutisen väestö sammutti."
Laitetaan vielä kuva Kotkan kaupungintalolta toiseenkin suuntaan, eli toria, Seponkulma ja 1938 valmistunut apteekkitalo. Tämäkin lienee 1940-lukua.
Sitten vielä kaupungintalo takaapäin. 1939 on kirjoitettu kuvan alareunaan ja Keskuskadun varrella oleva talo näyttää saaneen osuman venäläisten pommista, näin oletan.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Kaksi sanitääriä v. 1918

Mitähän mieltä susinartuista kirjoittanut Kianto olisi ollut Birgitta Gadolinista? "Miesten vaatteisiin" pukeutuneena ainakin rikottiin rohkeasti silloisia ahdasmielisiä sukupuolirooleja. Onhan kyseessä tietysti voinut olla myös ainutkertainen kuvausta varten sonnustauduttu hassuttelu. Kuva on otettu luultavammin aikaisintaan toukokuussa 1919, sillä rintataskun yläpuolella näyttäisi olevan Uudenkaupungin suojeluskunta - Turun pataljoona rintamerkki.

Aatelissukuun kuulunut Signe Birgitta Gadolin syntyi 10. toukokuuta 1895. Hänen isä oli Helsingin yliopistossa työskennellyt juristi Alexander Gadolin, joka toimi myös kansanedustajana vuosina 1914 ja 1917. Sisällissodan aikaan Birgitta oli Helsingissä voimistelunopettajana. Hän hankkiutui jollain keinoin Ruotsiin ja lyöttäytyi yhteen Ahvenanmaan kautta saapuneen Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa. Ikaalisissa Uudenkaupungin suojeluskunnan pohjalle perustettiin Turun rintamapataljoonaa, jonka sairaanhoitajaksi Gadolin alkoi. Turun pataljoonalla oli oma lääkintähuolto, josta käytettiin nimeä Turun pataljoonan ambulanssi. Sen johdossa oli ylilääkäri Kristian von Alfhtan. Kaksi muuta pataljoonaan kuulunutta naista, Laina Pitula ja Hanna Nevala toimivat huoltotehtävissä.
Turun rintamapataljoona osallistui Ikaalisten rintaman taisteluihin, oli piirittämässä Tamperetta Epilän suunnalla ja jatkoi sieltä Karkun rintamalle. Loppusota meni perääntyviä punaisia jahdatessa Hauholle asti. Ikaalisten Myllyojalla 15-16. maaliskuuta käydystä taistelusta Birgitta Gadolinille myönnettiin kunniamerkki, jonka saamisen perusteeksi mainittiin: "Ankarasta kuularuiskutulesta huolimatta meni eturiveihin ja otti huostaansa haavoittuneen".

Birgitta kihlautui kesällä 1918 jääkärikapteeni Gustaf Runar Renholmin kanssa. Avioliitto päättyi jo seuraavana vuonna eroon. Toisen avioliiton Birgitta solmi Ernst Julius Cronwallin kanssa. Tämä liitto pättyi leskeyteen Cronwallin haavoituttua kuolettavasti jatkosodassa.
1950-luvun lopulta asti Gadolin aktivoitui kirjailijana julkaisten muutamia kirjoja. Näistä on suomennettu matkakertomukset Ibiza - Lumimadonnan saari ja Salaperäinen Sardinia. Birgitta Gadolin kuoli 3. lokakuuta 1982.

Koiviston Kotterlahdelta kotoisin oleva 22. maaliskuuta 1899 syntynyt Gunilla Seppinen liittyi elokuuussa 1917 Koiviston työväenyhdistyksen nuoriso-osastoon. Kansalaissodan puhjettua talvella 1918 jäi Seppinen työttämäksi palvelijan toimestaan, jolloin hän liittyi Koiviston punakaartiin, ensin keittäjäksi kahdeksi viikoksi, sitten sanitääriksi, jossa tie vei Raudun rintamalle kuudeksi viikoksi. Tultuaan sieltä lomalle kotiin, eikä Rautuun enää päässyt, jatkoi hän Kuusan rintamalle Muolaan pitäjään, jossa ehti toimia myöskin sanitäärinä kaksi viikkoa, kunnes punaiset antautuivat Muolaan Lavolan kylässä. Terijoella hän oli vankina neljä viiikkoa ja Koivistolla suoritettujen tutkimusten jälkeen Seppinen vapautettiin. Näyttää siltä, että häntä pidettiin aluksi sen verran vaarattomana, ettei olisi tullut lainkaan kutsua valtiorikosoikeuteen. Ainakaan samassa kuvassa esiintyvältä Hilja Lappalaiselta ei löydy VRO-aktia, eikä kummaltakaan naiselta edes vankikorttia. Myös Hilja Lappalainen oli syntynyt 1899 ja kotoisin Koiviston Kotterlahdesta.

Kunnes sitten kesällä 1918 alkoi kuulua huhuja, että Gunilla Seppinen kiihoittaa väkeä uudelleen perustettavaan punakaartiin aikomuksena aloittaa syksyllä uusi rytinä, jotta pääsee kostamaan valkoisille. Hänet vangittiin uudelleen 13. heinäkuuta. Todistajana esiintynyt Hilda Savolainen kertoi Seppisen puhuneen kuinka hän oli ollut Raudun ja Kuusan rintamilla miehen puvussa ottaen osaa taisteluihin ja olleensa paikalla kun punaiset polttivat Raudun aseman. Myös Tyyne Sassi kertoi Seppisen kertoneen, kuinka hän oli ollut aseissa ja miehen puvussa rintamalla. Seppinen oli ollut myös Sassin keroman mukaan vakuutettu, että uusi kapina alkaa syksyllä kun ulkomailta tulee apua ja nyt vangittuja punaisia pääsee vapauteen. Seppinen itse kiisti tällaiset puheet. Vaikuttaa siltä, että hän on vähän liioitellut omia kokemuksiaan ja puhunut vähän sellaisia, mitä ei olisi ääneen kannattanut sanoa. Siivon ja rehellisen näköinen nuori nainen, kuului tutkintalautakuntaan kuluneen Matti Piipposen lausunto Seppisestä ja koska ollut vain sanitäärinä ehdotettiin laskettavaksi vapaalle. Viipurissa toiminut valtiorikosoikeuden osasto 65 tuomitsikin Seppisen 16. syyskuuta avunannosta valtiopetokseen kahden vuoden ehdolliseen rangaistukseen.

Koivistolle Seppinen ei näytä jääneen, sillä pian Gunilla avioitui helsinkiläisen Yrjö Stenvallin kanssa. Tämä oli Aleksis Kiven Albert-veljen pojanpoika, myös entinen punakaartilainen. Heidän poikansa Kaarlo Stenvall (1924-2001) kirjoitti vuosikausia suurromaania Stenvallit Stadissa, joka julkaistiin postuumisti 2012. Se kertoo heidän perheensä vaiheista työläiskaupunginosissa 1930-40 luvuilla. Gunilla eli pitkään ja kuoli 14. huhtikuta 1985. Hänet on haudattu Vantaalle Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle.
Seppiseltä takavarikoitiin myös kesällä 1918 vihko, jossa tutun laulun sanat.

Kuvat: Uudenkaupungin museo, Valtiorikosoikeuksien arkisto.
Tärkeimmät lähteet:
Vihaa, verta ja kyyneliä - Punavalkoinen Uusikaupunki 1918
Valtiorikosoikeuden akti 65/471

torstai 25. huhtikuuta 2019

Kyminkartanon myllyn rauniot

Vesi on vähissä Kymijoessa vaikka keväisten tulvien pitäisi olla suurimmillaan. Nyt pääsee kuivin jaloin Hovinsaarelta Kolkansaarelle ainakin tästä Kyminkartanon kohdalta ja Kantin rautatiesillan alta myös kiveltä kivelle siirtyen. 
Ei ole Kyminkartanon myllyn uomassakaan montaa kymmentä senttiä vettä. Vedenpinta liki metrin alempana kuin useimpina keväinä. Jokunen vuosi sitten, olisiko vuosituhannen alkupuolta ollut, kaksi tai kolme nuorukaista eksyi kumiveneellä tähän uomaan.
Silloin tuossa oli melkoinen pyörre, joka imaisi kumiveneen ja miehet alas. Ei ole mikään iso aukko. Nyt sinne on kertynyt niin paljon rojua, ettei se näy.
Tuolta muurin alta he tulivat läpi. Uskokoot ken tahtoo. Tällaista ainakin kertoivat lehdille varoituksena muille. Kymen Sanomissa oli ainakin juttua ja saattoi jossain iltapäivälehdessäkin olla. Ei kyllä tee mieli kokeilla kertomuksen paikkaansapitävyyttä. Ei ollut silloinkaan vettä ihan niin paljoa kuin parhaimmillaan.
En ole löytänyt ainuttakaan kuvaa myllystä tai myllärin asunnosta. Rakennusvuosikin hukassa. Jostain 1800-luvun puolelta. Asunto käsitti kyökin ja kolme huonetta. Se vaurioitui pahoin 1908 sattuneessa tulipalossa, joka sai alkunsa kotona yksin olevien lasten varomattomasta tulenkäsittelystä. Vakuutukset olivat onneksi kunnossa.
Myllärin asunnon kivijalka ja portaat löytyvät myös Huumankiventien varrelta. Autiot rakennukset keräsivät puoleensa laitapuolen kulkijoita ja siksi ne purettiin pois. Itse en näitä muista. Vuoden 1967 kartassa rakennukset vielä näkyvät, joten joskus sen jälkeen hävitetty. Väkinäisten tanssilavan rauniot muistan. Käytiin siellä Veskun kanssa ehkä joskus 1977. Silloin tanssilava oli enää läjä palaneita laudanpätkiä. Jonkinlainen esiintymislava on jäänyt mieleen ja ehkä vähän kattoa myös. Muistan myös Väksyn sillalla kyltin "käyttö omalla vastuulla", oli vähän huonossa kunnossa rakenteet silloin. Täällä saakka ei silloin käyty.