torstai 14. joulukuuta 2017

Riennon uimarit 1917

Kuvassa on joukko Kotkan Riennon uimareita mahdollisesti syksyllä 1917. Ylhäältä vasemmalta lukien Verner Alajääski, Toivo Paavilainen, Vilho Sirenius, Martti Salokannel, Pulli, jonka etunimi on jäänyt historian hämärään, sekä edessä istumassa Signe Halonen ja Saima Penttilä (Vihervaara). Kuvaan liittyy kotkalaista työläisurheilun historiaa ja pari traagista ihmiskohtaloa.

Keskellä seisova Emil Vilhelm "Vilho" Sirenius syntyi Kotkassa aviottomana lapsena 9. joulukuuta 1895. Hän oli kotkalaisurheilun alkuaikojen kirkkaimpia tähtiä. Kansakoulun jälkeen Sirenius liittyi Skandinavian maita kiertäneeseen sirkukseen ja palattuaan alkoi kunnostautua uimahyppääjänä. Päästyään Helsingissä 1914 pidetttäviin mestaruuskilpailuihin, voitti hän yllättäen vaihtelevien hyppyjen mestaruudet. Vilho saavutti sekä 1915 että 1916 kolme Suomen mestaruutta vaihtelevissa kerros- ja ponnahduslautahypyissä sekä selkäuinnissa, missä hänen ennätyksensä 1.31,17 kesti kymmenen vuotta. Vuosina 1915-1917 Sirenius oleili Helsingissä esiintyen ammattilaisena suosituissa kabaree- ym. esityksissä. Ammattilaisura loppui loukkaantumiseen hänen pudottua rekiltä Jyryn tai HTY:n joulujuhlassa 1917. Kotkaan Vilho palasi palasi syyskuussa 1918 masentuneena ja ilmeisen rahattomana. Ystävät olivat kaikonneet kuka minnekin. Vilhon elämä päätyi itsemurhaan hirttäytymällä rakastamansa uimalaitoksen vintille. Ruumis löytyi vasta seuraavana keväänä. Verijäljet olivat pitkään seinässä nähtävillä.

Tammelessa 1891 syntynyt Martti Salokannel oli 10-luvulla maamme parhaita vapaauimareita. Salokannel edusti Porin ja Vaasan seuroja, ennen kuin muutti 1914 Kotkaan ja siirtyi porvarillisen Kotkan Uimaseuran riveihin uiden neljä Suomen mestaruutta. Syksyllä 1917 Salokannel vaihtoi leiriä ja siirtyi Rientoon. Syksystä 1916 asti hän oli työskennellyt Kotkan poliisilaitoksen kanslistina ja myös kapina-aika meni punaisen kunnallishallinnon palveluksessa. Näistä toimista lankesi kuuden vuoden tuomio. Vapauduttuaan ja saatuaan kansalaisluottamuksen takaisin Salokannel toimi sosialidemokraattina mm. TUL:n piirin johtokunnassa, urheilulautakunnassa., rahatoimikamarissa 1923-1924, sekä valtuutettuna 1924-1925. Urheilu-uran parhaat vuodet olivat jo ohi. Hän työskenteli myymälänhoitajana, tiettävästi työväen osuusliikkeessä, kunnes muutti 1931 perheineen Helsinkiin.

Verner Alajääski toimi syksystä 1917 alkean Kotkassa miliisinä, varsinaiselta ammatiltaan hän oli leipuri. Syystä tai toisesta Verner joutui eroamaan miliisinvirasta, häntä syytettiin mm. Ruotsin konsuliin kohdistuneesta takavarikosta. Erottuaan miliisistä hän liittyi heti punakaartiin osallistuen Mäntyharjun rintaman taisteluihin. Näistä toimista valtiorikosoikeus langetti tuomioksi kuusi vuotta. Vapauduttuaan Verner jatkoi Riennon voimistelunohjaajana, mutta mielenterveys alkoi pian järkkymään. Veljensä Elmer Alajääski, joka myös oli Riennon kantavia voimia, oli kuollut Tammisaaren vankileirillä. Loppukesästä 1927 Verner lähti soutelemaan morsiamensa neiti Markkasen kanssa, kuristi tämän Tuohipöllön lähellä ja hukuttautui myös itse. Ruumiit löydettiin muutamien päivien jälkeen.

Edessä vasemmalla istuu Kotkan naiskomppanian päällikkö, 21-vuotias sekatyöläinen ja uimaopettaja Signe Halonen. Tämän VRYO-paperit ovat mielenkiintoista luettavaa. Kotkan suojeluskunnan lausunto syytetystä oli vähemmän mairitteleva:
"Oikein punikin luonne. Kova juoksija ryssien hännässä. On kuulunut kuolemanpataljoonaan perustamisesta saakka ja ollut sen päällikkönä. Eiköhän lie ollut Kyminlinnan ja Ahvenkosken taisteluissa. Ollut takavarikoimassa mm. Langinkoskella viljaa, vaatteita, astioita ym. Tämä kuolemanpataljoonan päällikkö kulki housuissa ja olikin oikein terhakka solttu. Paha on jos vapaaksi pääsee. Villimpiä punikkeja, jonka toimet kaikki eivät vielä ole tulleet päivänvaloon. Äiti, joka on velho on vangittuna, samoin sisar. Hyviä ystäviä ryssän y.m. yökyöpelien kanssa. Joutaa Saksaan".

Taisteluihin osallistumiset hän kiisti, myönsi toimineensa naiskomppanian voimistelunohjaajana ja olleensa Langinkoskella inventoimassa tavaraa ottamatta niitä mukaansa.
Useat todistajat mainitsivat Halosen olleen naiskomppanian päällikkö, vetäneen voimisteluharjoituksia työväentalon salissa, sekä järjestelleen vahtivuoroja. Lahden vankileirin sairaalan taloudenhoitaja A. Rintala antoi Halosesta myönteisen lausunnon, jonka mukaan hän on käyttäytynyt nuhteettomasti ja ollut ahkera ja luotettava, eikä hänessä ole huomattu olevan kapinallisia mielipiteitä. Tämä on saattanut lieventää tuomiota, sillä Valtiorikosoikeuden osasto 122 antoi vain kolmen vuoden ehdottoman tuomion. Ylioikeus vahvisti tuomion, mutta Halonen vapautui ensimmäisten armahdusten myötä lokakuun 1918 lopulla. Vankileiriaika ei vienyt kuitenkaan terveyttä, sillä Signe Halonen voitti vielä elokuussa 1919 Riennon uimakilpailut.

Lähteet: Hannu Eklund, Kotkan urheilun historia. Sanomalehdet Etelä-Suomi ja Eteenpäin 1916-1919. Valtiorikosylioikeuden aktit 23853, 19049, 18427.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Perkele 2 - Uusia lauluja Suomesta

Syksyn odotetuin äänite oli meikäläisellä Perkele 2 - Uusia lauluja Suomesta LP. Ei sitä kyllä nykyään tule enää oikeastaan mitään uutuuslevyjä kummemmin odotettuakaan. Tämä siis soundtrack Jörn Donnerin elokuvasta Perkele 2 -  Kuvia Suomesta, joka tuli maanantaina TV:stä ja minä istuin silloin TV:n eessä.
Alkuperäinen Perkele - Kuvia suomesta elokuva ja sen soundtrack ovat ihan klassikkoja ja tuli taas katsottua viime viikolla kun TV:stä tuli. Tubessahan on tämä myös ja sensuroimattomana versiona. Se prostituutiokohtaus on kyllä aika vastenmielistä katseltavaa.
Mutta tähän levyyn. Uusia versioita vanhoista biiseistä, Ismo  Alanko Rauli Somerjokena ja Yona Arja Saijonmaana eivät ole mitenkään kummoisia. Vanhassa vara parempi. Ihan mielellään näitä kuitenkin kuuntelee vaihtelun vuoksi. Levyllä kuultavat Palefacen kappaleet, joita ei kuuultu elokuvassa sen sijaan ovat aivat 6/5 materiaalia. Erityisesti Laulu suomalaisesta rasismista ja Laulu veropakolaisuudesta. Sais tuo Paleface jättää nuo hoppailut ja siirtyä tälle linjalle. Ihan 100% kisällilaulun parhaita perinteitä. Rajoitettu painos, vain vinyylinä. Tuleeko tästä levy, josta maksetaan hurjia summia parinkymmenen vuoden päästä?
Ostin tämän Hellhoundin Suomi 60 singlen joskus 90-luvun alkupuolella. Ajattelin silloin, että pitääpä kuunnella tätä myös tänä kyseisenä päivänä, että miten on ennustukset toteutuneet. Hesarissa oli tässä yhtenä päivänä juttua pettuleivän valmistuksesta. Pettujauhojen kilohinta oli 130 e, että kannattaisi metsissä keräillä. Tuskin kuitenkaan kummoisille tuntipalkoille pääsisi. Saas nähdä koska se tuho tulee. Aloittaako Trumppi ydinsodan?

tiistai 14. marraskuuta 2017

Kustaa III:n jäljillä

Eräänä syksyisenä päivänä, tai taisin tehdä kaksikin reissua, kävin tutustumassa Anjalan suunnalla Anjalan liittoon, Kustaan sotaan ja Kustaa III:een liittyviä tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä. Tai viime vuoden syksyltähän nämä ovat. On jäänyt jutun tekeminen vähän roikkumaan.
Tänään kävin vielä ulkoiluttamassa Orbeaa, Muhniemen risteyksessä heitin ympäri. Alkaa tulla pimeä jo turhan aikaisin. Nyt on Orbealla ajettu tänä vuonna noin 7530 kilometriä ja vähimmäistavoite on ylitetty. Vielä jos saisi nelisenkymmentä kilometriä, niin kuittaisin viime vuoden tavoitteesta uupuneet metrit.
Ruotsin ja Venäjän välillä käytyyn Kustaan sotaan (1788-1790) liittyviä historiallisia tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä löytyy runsaasti Anjalan alueelta. Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti säätyjä kuulematta sodan Venäjää vastaan valloittaakseen takaisin Turun rauhassa 1743 menetetyn osan Suomea.
Upseeriston keskuudessa heräsi kapina kuninkaan itsevaltaista politiikkaa ja sotaa vastaan. Kustaa III vaati komentaja C. G. Armfeltiä kirjoittamaan uskollisuudenvalan ja keräämään siihen allekirjoitukset upseereiltaan. 12. elokuuta 1788 Anjalan liittokirjan allekirjoitti 113 upseeria. He vannoivat kuninkaalleen uskollisuudenvalan, mutta samalla vaativat sodan lopettamista. Perimätiedon mukaan liittokirja allekirjoitettiin Anjalan kartanon pihalla olevassa liittotuvassa, josta on yhä jäljellä sammaloituneet sokkelikivet.
Anjalan liiton muistokivi on pystytetty kartanon lähelle joen rantaan 200 vuotta allekirjoituksen jälkeen silloisen Anjalankosken kaupungin toimesta.
Sota jatkui kuitenkin aina elokuuhun 1790 asti. Ruotsalaisia joukkoja oli majoittuneena kartanon läheisyydessä, venäläiset olivat joen toisella puolen olevassa linnakkeessa ja Mämmälän kylässä. Anjalan vanha kartano syttyi tuleen venäläisten ampumasta tykinlaukauksesta kesällä 1789 käydyissä taisteluissa. Viimeiset taistelut näillä seuduilla käytiin seuraavan vuoden toukokuussa. Joesta on löytynyt myös paljon tykinkuulia muistona näistä ajoista. Kertomusten mukaan kartanon sytyttänyt tykki sijaitsi Kymijoen toisella puolla punatiilisen rakennuksen kohdalla. Tällä paikalla on nyt Inkeroisten vanha kartonkitehdas, joka on nykyään teollisuusmuseona.
Anjalan 1756 valmistunut kirkko ja sen sisustus kärsivät suuria vaurioita ja sen tapuli tuhoutui venäläisten ylittäessä joen toukokuussa 1790. Ruotsalaiset joutuivat vetäytymään paikkakunnalta, mihin liittyy myös mielenkiintoinen muistitieto. Heillä oli mukanaan kolme tynnyrillistä hopearahoja, jotka piilotettiin hautaamalla maahan. Tästä piilopaikasta on olemassa monenlaista tietoa. Sen sanotaan olleen Korialla, Värälässä tai Korvenkylässä. Näistä viimeisin on todennäköisin, sillä sieltä on löytynyt hiekannoston yhteydessä luurankoja ja arkunpalasia, jotka ovat ajoitettu näihin tapahtumiin. Ruotsalaiset tosin palasivat vielä takaisin paikkakunnalle.
Kustaan sota päättyi Värälässä solmittuun rauhaan. Muistokivi on pystytetty Kustaa III:n leirin läheisyyyteen, eikä sen pystytysajankohdasta ole tarkkaa tietoa, mutta sen on oletettu olevan 1800-luvun alkupuolella. Halkeamasta on olemassa kahdenlaista tietoa. Museoviraston mukaan kiven kerrotaan olevan peräisin navetan kivijalasta ja halkeama johtuu siitä, että se koostuu kahdesta yhteen muuratusta lohkareesta. Toisen tiedon mukaan kivi on vaurioitunut siirron yhteydessä ja tämä olisi se kivi jonka päällä rauhansopimus allekirjoitettiin. Teksti on suomennettuna "Tässä Kustaa III solmi rauhan Katariina II:n kanssa 19. elokuuta 1790". Tuolloin Kustaa III solmi rauhansopimuksen omalta osaltaan.
Rauhanneuvottelijoiden pystyttämä rauhantemppeli sijaitsi hieman syrjemmässä nykyisestä maantiestä. Rakennus oli avoin paviljonki, jonka kattoa kannatteli kahdeksan pylvästä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä. Museoviraston pystyttämä infotaulu on ainoa linkki josta paikan pystyy erottamaan.
Rauhankiven kohdalla toisen puolen tiettä on ruotsalaisten rakentaman patterin jäänteet. Muodot erottuvat edelleen hyvin maastossa. Lähempää jokea löytyy vielä toinen linnoitus. Sielläen ole toistaiseksi käynyt. En ole ollut liikkeellä sellaisella ajokalustolla / kengillä, jotta viitsisi lähteä rämpimään kauemmas tieltä. Puolukoita oli täällä muuten valtavasti.
Kustaaseen liittyy myös tämä Anjalan ja Korian välillä oleva piiskauspetäjä tai mitä siitä on enää jäljellä. Tämä oli erittäin komea maamerkki, mutta kesän 2010 myrskyt tekivät lopullisesta selvää puuvanhuksesta. Kuva puusta löytyy mm. Kymijoen kaltailta -kirjasta. Tuolloin maantie kulki aivan puuta hipoen ja maitolaituri sijaitsi sen alla. Perimätiedon mukaan Kustaa III on istunut tämän puun alla aterioimassa ohikulkumatkallaan.
Puun historiaan liittyy myös tieto, että Ruotsin vallan aikana alustalaisia oli sidottuna puuhun raipparangaistuksen antamista varten. Viimeinen piiskattu oli Oili niminen mies.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Luettua (Lyhyesti)

Pikakatsauksessa muutamia viimeksi lukemiani kirjoja:

Martti Lackman: Kullervo Manner - Kumouksellisen muotokuva

284 sivuinen pientä pränttiä oleva elämäkerta Kullervo Mannerista. Tämän luin jo alkusyksystä ja useampi viikko siihen meni. Mannerin lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole kovin paljoa kerrottavaa, pääossa on toiminta "Punaisen hämärän maassa 1918-39". Samalla tämä on myös laaja katsaus suomalaisten kommunistien toimintaan Neuvosto-Venäjällä. Kokonaisuutena ehkä vähän tylsä. Kiitän hyvää henkilöhakemistoa, jossa myös lyhyet luonnehdinnat mainituista henkilöistä. 2/5.

Torsten Ekman: Punalippujen Helsinki - Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883-1917

Alaotsikostaan huolimatta laaja katsaus myös "porvarillisen aktivistiliikkeen" toimintaan 1900-luvun alkuvuosina. Helmikuun manifesti, Bobrikovin ja Soisalon-Soinisen murhat yms. käsitellään myös, eli hieman oppikirjamainen katsaus itsenäisen Suomen syntyhetkiin. Laajimman käsittelyn saavat vuosien 1905-1906 tapahtumat. Yleislakko, Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka. Kiintoisin on katsaus "punaiseen anarkiaan", joka on muissa historiikeissa jäänyt vähemmälle huomiolle. Annettaisiinko arvosanoiksi 3/5, nämä tapahtumat kun olivat jo muualta tuttuja - ei tarjonnnut suuremmin mitään uutta tietoa.

Jarmo Nieminen: Viaporin kapina

Tämä ilmestyi jo keväällä ja lukeminen jäi silloin vähän kesken, mikä ei suinkaan ole kirjan vika. Viaporin kapinasta on aiemminkin ilmestynyt pari tietokirjaa, mutta tässä on hieman erilainen lähestymistapa aiheeseen. Hyvä kahvipöytäkirja, jota on mukava selailla toisinaan. Paljon kuvia. 3/5.

Samu Nyström, Jörn Donner: Merkillinen on nyt maailman meno - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918

Kirja etenee kronologisesti vuoden 1917 marraskuun ensimmäisestä päivästä vuoden 1918 viimeiseen päivään siten, että jokaiselle päivälle on otettu yksi, tapahtumarikkaimmille päiville useampi helsinkiläinen päiväkirjamerkintä, kirje tai lehtileike kyseiseltä päivältä. Aineisto on ollut todella laaja, mutta monimuotoisuuden takia on mukaan tullut myös paljon melkoisen tyhjänpäiväisiä tekstejä. Ellen olisi ostanut kirjaa itselleni, olisin luultavasti ohittanut aina nämä tylsimmät päiväkirjat. Tykkäsin mm. Kirsti Teräsvuoren, Väinö Pesolan, K. A. Franssilan, Tuomas Junttilan ja Anna Forsströmin teksteistä. 2/5.

Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik

Tammisaaren Punavankileiristä on kirjoitettu aiemminkin paljon, mutta tämä muhkea 446 sivuinen järkäle näyttää, että tutkittavaa on vielä riittänyt. Mitään suuria uusia paljastuksia ei ole löytynyt, mutta tässä on paljon uutta nippelitietoa joka täydentää kokonaiskuvaa. Sture Lindholm on myös koonnut kirjan riittävällä lähdekritiikillä. Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen vuonna 2007 julkaisemaa Punavankileirit 1918 -kirjaa Lindholm luonnehtii vähemmän mairittelevasti sensaatiohakuiseksi esitykseksi, joka pyrkii etsimään meheviä kertomuksia ja keksimään niihin lisää. Totuus on ihan tarpeeksi järkyttävä ilman tarpeetonta liioitteluakin. Myös Suomen Kuvalehdessä 2004 julkaistu juttu Yrjö Salosen päiväkirjan pohjalta pitää sisällään Lindholmin näkemyksen mukaan suuret määrät fiktiota. Salonen kirjoitti muistelmansa 1960-luvun lopulla ja nämä löydettiin vasta tämän kuoltua 1990. Pekka Railon 1950-luvulla kirjoittamia muistelmia Lindholm pitää melko luotettavina, mutta Lindholm pystyy kuitenkin osoittamaan Railon muistaneen joitain asioita väärin ja epäilee Railon korostaneen omaa osuuttaan joissain tapahtumissa itselleen edulliseen suuntaan. Miinusta tulee oikeastaan vain tarpettomasta toistosta, joitain asioita käsitellään useamman kerran. Henkilöhakemisto olisi ollut kiva, koska tässä luetellaan valtavat määrät nimiä. Samaten nimilistat Tammisaaressa menehtyneistä, koska tämän projektin myötä on löytynyt paljon tarkennuksia aikaisempiin nimitiedostoihin. Antaisin tälle arvosanaksi 4/5.

torstai 19. lokakuuta 2017

Sakari Viinikainen: Rautatiesota


Päärintamien välissä sijaitsi Savon rintama, "jossa punaiset räväkällä toiminnalla olisivat voineet ratkaista jopa sodan lopputuloksen jo ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Pieksämäki oli risteysasema, jonka jääminen punaisten käsiin olisi kerralla katkaissut valkoisten junaliikenteen Pohjanmaalta Karjalaan. Se olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtanut myös Savon radan pohjoispään jäämiseen punaisten hallintaan. Heidän strateginen silmänsä ei kohonnut kuitenkaan tarpeeksi kirkkaana valkoisten elinhermoon asti vaan tuijotti liiaksi omaa elinhermoaaan, Riihimäki-Pietari-rataa. Kouvolaan keskitetyt joukot lähtivät sen vuoksi liikkeelle myöhässä. Ei kuitenkaan paljon. Kyse oli vain tunneista, mikä tekee Savon sodan alkuhetkistä suorastaan jännitysnäytelmän".

Näin Sakari Viinikainen aloittaa spekuloinnilla uutuuskirjansa Rautatiesota 1918 - Taistelut Savon rintamalla. Tämän enempää spekulointia ei kirjassa sitten olekaan ja hyvä niin. Punaisten eteneminen Savon rintamalla olisi tietysti muuttanut sodan luonnetta ja kestoa melkoisesti, mutta jokseenkin kaikki tutkijat ovat olleet tähän asti sitä mieltä, ettei punaisilla ollut mitään edellytyksiä voittaa. Edessä olisi vielä ollut melko mahdoton Pohjanmaan valtaus ja saksalaisten isku selustaan.
Päijänteestä Saimaaseen ulottuvaa Savon rintamaa kutsuivat punaiset Keskiseksi rintamaksi ja tästä voi hoksata jo kirjan alaotsikon Taistelut Savon rintamalla tarkoittavan, että kirjan näkökulma on valkoisen armeijan liikkeiden dokumentoinnissa. Tähän saattaa vaikuttaa kirjoittajan omat mielenkiinnot, mutta suurin syy lienee huomattavasti suurempi lähdemateriaali. Asenteellisuudessa ei ole mitään huomautettavaa. No, punaiset käyvät riehumassa ja valkoiset tekevät sotilaallisia operaatioita. Pääosin Viinikainen hoitaa tutkimuksen hyvällä ammattitaidolla.
Kirjan tärkeimpinä lähteinä ovat olleet moniosaiset Suomen Vapaussota kirjasarjat, Julius Polinin kirja Kymintehtaan suojeluskunnasta, Mauno Vannaksen Silmä silmästä, Kalle Väänäsen Savitaipaleen rintama vapaussodassa ja  punaisen puolen kuvauksena Lauri Mankin tarkat muistelmat.

Koska Rautatiesota keskittyy varsin laajalle alueelle ja ajanjaksolle, johtaa tämä siihen, että katsaus on väkisin melko pintapuolinen, eikä kirjassa ole kokeneemmalle harrastajalle kovinkaan paljon mitään uutta tietoa. Monista kirjan käsittelemistä tapahtumista on ihan viime vuosina tulleet jo huomattavasti tarkemmat selostukset. Heinolan tapahtumia valottava Heinola 1918 - Kapinan aika kirjakin ilmestyy tällä viikolla. Ihan yleisteoksena tämä on kuitenkin erinomainen opus.
Kirja keskittyy pääosin sotatapahtumien dokumentointiin. Kapinaan johtaneet syyt tai punainen ja valkoinen terrori ovat sivuosassa. Taistelut käydään lävitse yksitellen Pietisen tehtaalta Jokelan ja Oravalan taisteluihin. Kirjan rakenteesta johtuen tietoa eri taisteluista on helppo etsiä ja myös henkilöhakemisto on aina suuri ilo tutkijalle. Tästä on aina helppo tarkistaa asiat. Kokonaisuutena petyin hieman kirjaan siinä, ettei uutta tietoa ole kovinkaan paljon, muuten Viinikainen hyvänä populaarina kirjoittajana on onnistunut työssään hyvin.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Warelian uutuuskirjat

Ostin heti tuoreeltaan nämä kaksi viime viikolla ilmestynyttä Warelian julkaisemaa kirjaa. Kalle Hohkon päiväkirja Vuoden 1918 tapahtumat Tyrvään seudulla tuli avattua ohuempana ensin ja se tulikin luettua heti ekana iltana, tähän vaikutti myös varsin väljä taitto. Tämä ei ollut niin kovin kummoinen. Hohko on kirjannut muistiin aika paljon lehdistä lukemiaan uutisia. Omia henkilökohtaisia tuntemuksia on kirjattu melko vähän, joten siksi hän jäi henkilönä hieman etäiseksi, eikä lukijalle synny yhteyttä kirjoittajaan. Nimiä tässä luetellaan paljon, joten varmasti tyrvääläiset ovat tästä kiinnostuneempia. Kirjassa on myös runsas kuvitus ja sanomalehdistä leikattuja leikkeitä, joita on huononäköisen hieman hankala lukea pienikokoisen fraktuuratekstin takia.

Sitten kovasti kovasti hypetettyyn Paavo Järvisen romaaniin Kovaa aikaa. "Todempi kuin Täällä pohjantähden alla." Kyllä tämä on kaiken hypetyksen arvoinen. Erittäin vetävä toimintaromaani, joka perustuu Järvisen omiin kokemuksiin punakaartissa.
Paavo Järvinen innostui kirjoittamisesta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luettuaan. Kaksi hänen novelliaan julkaistiin Maaseudun Tulevaisuudessa 1950-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin hän kirjoitti myös tämän Kovaa aikaa romaaninsa, jota tarjosi julkaistavaksi ainakin Karistolle ja WSOY:lle, jotka eivät kuitenkaan olleet silloin kiinnostuneita asiasta. Ja kun Järvisen elämä päättyi ennenaikaisesti moottoripyöräonnettomuuden seurauksena elokuussa 1958, sai tämän kirjan julkaisu odotella kuutisenkymmentä vuotta.

Helsingissä asunut Paavo Järvinen liittyi työttömyyden seurauksena punakaartiin ja osallistui mm. Ruoveden ja Lempäälän taisteluihin ja joutui Hollolassa vangitsemisen jälkeen Hämeenlinnan punavankileirille. Kirjassa esiintyy paljon tunnistettavia oikeita henkilöitä ja tapahtumatkin ovat muista lähteistä todennettavissa oikeiksi tapahtumiksi. Pätkän esikuvana on ollut Venäjän armeijassa vapaaehtoisena palvellut Otto Einar Heinonen joka oli Järvisen, eli romaanin Aksu Jokisen yksikön Helsingin punakaartin 1. rykmentin 4. pataljoonan 1. komppanian 3. plutoonan päällikkö. Muita tunnistettavia henkilöitä on mm. Soirola eli lihakauppias Hugo Salonen ja Toropainen, eli Gideon Lund. Oikealla nimellään esiintyvät Hugo Salmela ja Eino Rahja.
Aika sankarin Järvinen on hahmostaan Aksusta tehnyt. Väärinmajan taistelussa 6. maaliskuuta hän saa toverinsa kanssa hengiltä kaksi vihollista ja Hyvinkään taistelussa kaatuu saksalaisia. Monia muitakin tapahtumia on selvästi väritetty ja aika paljon tässä tuntuu olevan mukana myös jälkiviisautta. Täyttihän Paavo Järvinen tapahtumien aikaan vasta 18 vuotta. Vankileirikurjuudesta löytyy myös toden mukaista kuvausta, mutta antautumisen jälkeen Lahden vankileirillä tapahtuneet kenttäoikeuden teloitukset Järvinen sen sijaan sivuuttaa täysin. Olisiko nämä olleet sen verran traumaattisia kokemuksia, ettei hän ole niistä halunnut kirjoittaa edes liki 40 vuotta myöhemmin?

Kirjan ensipainos myytiin tiettävästi jo ennakkoon loppuun, mutta toista painosta on tulossa pian. Suositan.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Pelle Miljoona United - Olla joku LP

Siitä onkin aikaa kun Pelle Miljoonan tuotantoa on viimeksi julkaistu vinyylinä. Edellinen oli ABC LP ja siltä poimittu Hurjat pojat 7" vuonna 1993. Silloin ei tuntunut kovin uskottavalta ajatus, että seuraava Pelle vinyyli tulisi vasta 24 vuotta myöhemmin. Pitihän tämä tietysti hankkia kun ne kaikki muutkin LP:t löytyy.
Valitettavasti tämä ei vain oikein ole hyvä. Onhan jotkut tätä kehuneet, mutta ei oikein itselleni tämä 60-lukulainen tyyli uppoa. Ja hurjaan Punk-rockiin Pelle ja kumppanit ovat jo auttamattoman käpyjä.
Yhtään hittiä ei tältä levyltä löydy. B-puoliskon aloittava Sateenkaarihäät on oikeastaan ainut mieleen jäävä rallatus. Ne pari Tumpin biisiä erottuu tietty myös muista tyyliltään, muttei nekään ole lähelläkään Tumpin omien soololevyjen parhaimmistoa. On tätä silti useampi kymmenen kertaa tullut kuunneltua kun jämähti tuohon levylautaselle. Nyt kun sain siirretyä hyllyyn, niin taitaa sinne jäädä aika pitkäksi aikaa.
Samalla tuli ostetua myös edellinen Stupidon julkaisema Pelle-levy Avara maa ja se on kyllä paljon parempi, vaikkei siinäkään ole oikein hittejä. Tykkään kuitenkin enemmän tuosta Folk-Pellestä, jota Avara maa edustaa enemmän.
Tuossa olisi mun omistamat Pelle CD:t. Huomatkaa, että muutama levy puuttuu. Kyllä nekin pitäisi hankkia. Omia suosikkeja on Brooklyn-Dakar, Todistaja, Tähtivaeltaja ja Tää on kapinaa, kaikki lähes 5/5 levyjä. Myös vuosien 1976-1978 nauhoituksia sisältävä Tää on kapinaa epätasaisuudesta huolimatta. Onhan se levyn päättävä Kesäkatu aivan kauhea, mutta kun tämän julkaiseminen oli kuitenkin todellinen kulttuuriteko. Kuuntelinkin tämän taas viikonloppuna viisi kertaa putkeen. Tuota Pop-Torin julkaisemaa Tähtivaeltajaa jotkut on haukkunut sysipaskaksi. En ymmärrä moista. Biisithän ON hyviä ja bändi skulaa loistavasti. Monet versiot on jopa parempia, kuin ne alkuperäiset. Ja minä siis todellakin rakastan tuota Pellen folkimpaa materiaalia. Se toinen Pop-Torin levy on kyllä aika turha.
Tässä vielä omistamani 7":t. LP:t ei mahdu yhteen kuvaan. Kyllähän te ne tiedätte. Singlejäkin puuttuu jokunen. Kovat on vain hintapyynnöt noilla alkupään levyillä. Vinyyli levyistä suosikkejani on kaikki Nussista Rakkaudesta elämään levyyn ja myöhemmistä erityisesti Sadepäivän ihmisiä ja Rauhan aika LP:t. Niitä tulee kuunneltua vuodesta toiseen erittäin säännöllisesti.