torstai 30. heinäkuuta 2020

Kuhmoisten kuhmurat maastopyöräilyreitti

Kuhmoisten kuhmurat maastopyöräilyreitti valmistui viime syksynä. Pääsin ajamaan tämän pari viikkoa sitten, kun olin Kuhmoisissa kesälomaa viettämässä. Reitti koostuu parista kirkonkylän tuntumassa olevasta lyhyestä maastopätkästä, sekä eritasoisia sorateitä, lyhyitä maastopätkiä ja vähän asfalttiakin sisältävästä pitkästä 65 kilometrin reitistä. Tämä pitkä reitti on lähes täysin cyclo-cross pyörällä ajettavissa. Hyvin rullaavilla renkailla varustettu jäykkäperäinen maasturi on varmasti myös hyvä valinta pitkälle reitille.
Reitti alkaa paloaseman edestä ja hienon metsäisen nousun jälkeen voi siirtyä varsinaisille maastopätkille Piu-Pau mäelle ja Solkerinvuorelle. Reitti on merkitty eri värisin pistein karttaan.
Vihreä on se kaikkein helpoin ja lähes koko reitistö on merkitty vihreällä. Seuraavat tasot ovat sininen, punainen ja musta, jota luonnehditaan erittäin vaikeaksi. Piu-Pau mäelle on merkitty näitä haastavampia osuuksia, mutta se on kyllä täysin cyclo-cross pyörälläkin ajettavissa. Muutama juurakko vähän tökki, mutta taitavampi kuski olisi näistäkin helposti selvinnyt.
Piu-Pau mäkeä ja Solkerinvuorta kiertää helpompi reitti, jolla on myös hieman maasto-osuuksia erilaisten metsäauto- ja sorateiden lisäksi. Solkerinvuoresta sain varoituksen, ettei se oikein sovellu cyclo-cross pyörälle, joten tyydyin kiertämään vuoren soratietä pitkin. On muuten jyrkkää nousua tuolla soratielläkin. Täällä tuli ajeltua reilun tunnin verran. Maastopyöräilijälle tällä riittää ajettavaa hyvinkin pariksi tunniksi ilman ettei tarvitse ajaa samoja pätkiä useampia kertoja samaan suuntaan.
Sitten pitkälle reitille. Alkupuolella on hieman asfalttia, lyhyt maasto-osuus ja tällaista mukavaa peltotietä.
Säynätjärventiellä tulee vastaan hieman ihmeellinen opaste. Nuolet näyttävät kahteen eri suuntaan, vaikkei kartaan ole merkitty kuin yksi reitti. Joku on kyllä käsin piirtänyt kuvassa näkyvään infotauluun täpliä tälle kohtaan. Valitsin oikean puoleisen, joka osoittautui vuoren ylitykseksi.
Pian nämä kaksi eri reittiä taas yhdistyvät metsäpaloaukean kohdalla. Vasemman puoleinen olisi näemmä sisältänyt ainakin vähän metsäpolkua.
Ensimmäinen punaisilla täplillä, eli vaikeaksi merkitty osuus pitkällä reitillä tulee vastaan noin 12 kilometrin ajon jälkeen. Tämä alkaa erittäin jyrkällä nousulla ja tässä cyclo-cross pyörästäni loppuivat välitykset (lue: jaloista voimat). Edessä on 46/30 rattaat ja takana 11-28 pakka. Komeat on näkymät vuoren päältä. Alastulo oli helpompaa, rinne ei ollut erityisen jyrkkä toiseen suuntaan ja täysin ajettavissa kapeammillakin renkailla. Ainoastaan polulle kaatunut puu vaati jalkautumista.
Paaterintien ja Puukkoistentien risteyksestä voi lähteä ajamaan lyhyen ylimääräisen Ylisenmaan lenkin tai kääntyä vasemmalla kohti Linnavuorta. Ajoin tämän extralenkin, joka alkaa jonkun kymmenen metrin sinisellä merkityllä metsäosuudella. Alusta oli kyllä niin kuhmuraista ja tökkivää pyörälleni, että menin mielummin jalkaisin pyörä olkapäällä osan matkasta. Ylisenmaan lenkillä on yksi iso vuori ylitettävänä ja sitten voi vielä tehdä ylimääräisen poikkeaman näköalapaikalle. Tämän jätin väliin.
Sitten Linnavuoren kierrokselle. Kuhmoisten Linnavuori on muinaislinna, jonne väki on paennut vainoajia ammoisina aikoina. Olen käynyt täällä ennenkin, mutta kun tänä kesänä valmistui portaat huipulle, niin olihan siellä poikettava, varsinkin kun pyörällä pääsee ihan portaiden juureen asti.
Pyörä pusikkoon piiloon ja ylös ihastelemaan maisemia ja jyrkkiä rinteitä.
Takaisin tien päälle. Linnavuoren ympäristössä on hieman maastomaisempaakin osuutta.
Petkeljärventien-Mouhijärventien reittiä on tullut ajettua useasti Isojärven ympäriajon yhteydessä ja tämä on aika kiva pätkä ajaa. Vastaan tulee hienojen maisemien lisäksi tällainen aika hämmentävä romulaani. Tien vierustalla on pitkältä matkalta kymmenittäin autonraatoja ja kaikkea mahdollista metalliromua.
Reitin kääntyessä takaisin Kuhmoisiin päin on mahdollisuus käydä samalla reissulla ajamassa myös Isojärven kansallispuiston 16 kilometrin MTB-reitti. Tätä on vasta melko äskeittäin alettu mainostaa myös maastopyöräilijöille sopivaksi. Olen tämän ennenkin ajanut cyclo-cross pyörällä, joka on ihan sopiva ajopeli, sillä reitti on kuitenkin pääosin melko helppo ajaa. Muutama jyrkin kivikkonousu piti mennä jalkaisin, kun ei taas reisistä löytynyt vääntöä. Tämän lammen kohdalla seurasin fatbikejen jälkiä ja eihän kapea rengas kantanut suossa. Kengätkin kastuivat. Kuivalla maalla olisi mennyt polkukin, vaan huomasin sen vasta jälkikäteen.
Kalakorvessa on vähän matkaa pitkospuita ja keskirako liian leveä 38 milliselle renkaalle. Onneksi vauhti oli hyvin hiljainen, eikä vahinkoa sattunut. Infotaulussa MTB-reitin pituudeksi ilmoitetaan 2-5 tuntia ja jos jollakin tosiaan menee siellä tuo 5 tuntia, niin saa kyllä pitää paljon ja pitkiä taukoja. En huomannut katsoa omaa aikaa, mutta ei täälä paljoa yli tuntia mennyt, sillä puolet reitistä on ihan tietä. Merkityltä MTB-reitiltä ei kannata poiketa muille vaelluspoluille, sillä ne ovat kaikenlaiseen pyöräilyyn trialia lukuunottamatta täysin sopimattomia. Heretyn kämpältä on myös mahdollista vuokrata Trek Farley 5 fatteja ja myös eräällä paikallisella yrittäjällä on tarjota vuokralle pari Tunturin inva-fattia.
Viimeinen 20 kilometriä Heretystä takaisin Kuhmoisten kirkonkylälle on vähän tylsää pätkää. Tälle osuu myös pitkän reitin toinen lyhyt punatäpläosuus. Ihan uutta pitkospuuta on rakennettu reitin tarpeisiin ja tätä kelpaisi ajaa vaikka maantiepyörällä. Tämän jälkeisellä metsäpolulla kapea rengas tökki vähän ikävästi juurakossa ja tuli taas hieman jalkauduttua.

Kaikkineen reitti oli hyvin merkitty ja ilman karttaa pärjää oikein täysin. Joistakin opasteista oli Kuhmoisten kuhmurat tarra jo irronnut, mutta ilkivaltaisia opasteiden tärvelemisiä ei ole tainnut vielä olla. Toivottavasti reitistöä jaksetaan ylläpitää jatkossakin.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Katariinan kuolemankivi



Itä ja länsi -lehden numerossa 7/1927 on kuva ns. Katariinan kuolemankivestä. Teksti kuuluu: "Kivi joka puhuu. Tämän kiven juurella saivat monet työläiset suurena teloitusvuonna 1918 henkensä antaa. Nyttemmin on tämä kivi hajoitettu ja sen paikalle pystytetty asuintaloja. Silloin kun se vielä oli pystyssä kävivät Kotkan työläiset usein sen luona verestyttämässä luokkasodan muistoja. Vähän matkan päässä tästä kivestä on eräs pensaikko, jossa niinikään ammuttiin kymmeniä punaisia, Kotkan laajentuessa häviävät vähitellen kaupungin ympäristöstä ne luonnon muistomerkit jotka vuoden 1918 tapahtumista kertovat niin paljon. Mutta ikuisesti tulee murhattujen taistelijoiden muisto elämään Kotkan työläisten sydämissä".

Kalevi Lindström muistelee näitä tapahtumia äitinsä kertomana, kuinka "...kulkureitin varrella äidit panivat kätensä ristiin, kun valkoiset vuonna 1918 saattoivat punaisia joukkoja Katariinaan. Kun ne tulivat tänne, mammat alkoivat rukoilla. Sitten kuului rätinää ja kaikki alkoivat jatkaa töitään. Sitten nähtin, kun hevonen veti poispäin kärryjä, joista tippui verta".

Työväen Arkiston tietojen mukaan kiven räjäyttivät valkoiset myöhemmin, koska se oli merkitty ja kuvattu. Tämä tieto ei aivan pidä paikkaansa. Mäenrinne kaavoitettiin tonteiksi viisi vuotta myöhemmin ja myös tästä Katajatie 23:n tontista syntyi vuokrasopimus. Tontin vuokrannut Hjalmar Nöjd louhi kuolemankiven talonsa perusrakenteisiin ja niin muisto hävisi.

Pertti Niitamo kuvaili kuolemankiveä pyramidin muotoiseksi kiveksi, jonka itäinen kylki oli tasainen kuin seinä. Kahden metrin korkeudessa oli risti ja sen alla vuosiluku 1918. Kiven rosoista pintaa pidettiin todisteena siitä, että sitä vasten oli teloitettu ihmisiä.

Leena-Riitta Salminen kirjoittaa kuolemankivestä kirjassaan Hellahuone puutarhakaupungissa - Kotkan Katariinan kaupunginosan historia (Kymenlaakson museo, 2020)
"Sisällissodan tragedian jäljiltä on tallennettu koskettava tarina, jonka mukaa Nöjdin tontilta löytyi 27 hattua. Hattujen uskottiin kuuluneen teloitetuille. Piha-alueella kasvoi koivu, jonka taakse teloitettavat pojat yrittivät piiloutua. Pommituksissa 1942 koivu vaurioitui ja sen jälkeen Elisa Niitamon muistin mukaan koivusta kuului valittavaa ääntä. Joka kevät siitä valui mahlaa, joka värjäsi kiviä punaiseksi. Koivu kaatui 1970-luvula ja silloin löytyi koivun vierestä pahka, joka löytäjän mielestä muistutti sydäntä. Seuraavana kesänä paikalle ilmestyi pensas, jota kukaan ei ole siihen istuttanut. Pensaassa oli syksyisin suuret, karpalon kokoiset verenpunaiset marjat".

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

V. I. Lenin 1870-1970

Ylioppilasteatterista irronnut ohjelmaryhmä Vanha Myyrä ja SKDL järjestivät suurproduktionaan Leninin 100-vuotisjuhlaesityksen huhtikuussa 1970. Näitä näyttämöllä kuultuja lauluja koottiin toukokuussa 1970 ilmestyneelle albumille V. I. Lenin 1870-1970. Tämä albumi ja samoihin aikoihin ilmestynyt Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot LP ankkuroivat opiskelijaliikkeen SKP:n vähemmmistöön.

Tämän LP:n ensimmäinen puoli sisältää musiikkia ja tekstejä jotka on omistettu Leninille, jotka liittyvät Leninin ja Venäjän proletariaatin taisteluun tai olivat Leninille muuten läheisiä.
Toisella puolella kuullaan lauluja jotka liittyvät kansainväliseen luokkataisteluun, solidaarisuuteen ja leninismin merkitykseen imperialisminvastaisen yhteisrintaman muodostamisessa, kuten Atte Blom kirjoittaa levyn kansitekteissä.

Autenttisella Leninin puheella alkaa levy ja jatkuu Eino Puumalaisen Laululla Leninistä, esittäjänä Meriklubin lauluryhmä, josta tuli sittemmin maineikas Meripioneerit.
Albumit sisältää useita poliittisen laululiikkeen klassikoiksi nousseita esityksiä, kuten Kuubalaista alkuperää oleva Eläköön sosialismi, Wolf Biermanin Kolme luotia Rudi Dutchkeen ja Ewan McCollin Balladi Ho Tshi Minhistä. Vähemmän tunnetuista mainitsisin Vladimir Majakovskin runon V. I. Lenin, joka Otto Donnerin säveltämänä ja Kalle Holmbergin esityksenä on aika huikea, unohtamatta levyllä olevia Hans Eislerin sävellyksiä. Ei tässä oikein olekaan kuin hyviä ja vielä parempia esityksiä.

Huomionarvoista on myös, että tällä albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa kolmikkoa Pekka Aarnio, Martti Launis ja Sinikka Sokka. Triosta muovautui loppuvuodesta Agit-Prop kvartetti,  poliittisen laululiikkeen tunnetuin kokoonpano.

Tätä LP:tä ei ole koskaan julkaistu kokonaisuudessaan CD-formaatissa, mitä pidän melkoisena puutteena. Levyä lienee kuitenkin myyty aikoinaan paljon, sillä tätä näkee melko usein käytettynä.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Savukosken sillan kautta Uudellemaalle

Eräs vanha kirjoitukseni on viime päivinä kerännyt sen verran paljon lukukertoja, että arvaan kaikkien googlanneen, että pääseekö Savukosken sillan kautta Uudellemaalle tai sieltä pois.
Ei pääse ainakaan autolla, vaikka Google Maps kuvan vaihtoehtoa tarjoaakin (kuva Piffiltä). Siellä on sillalla ajoesteet ja Savukoskentien päässä on jykevä lukittu portti koko tien leveydeltä. Jalan tai pyöräillen pääsee, ellei siat/filth ole siellä vahdissa. En ole käynyt katsomassa.

Seuraava ylityspaikka olisi vähän pohjoisempana Klåsarön voimalaitospadolla. Sieltä saattaa päästä mikäli siellä oleva puomi sattuu olemaan auki. Viime kesänä sieltä viimeksi pyöräilin ja silloin oli auki. En kuitenkaan autolla lähtisi koittamaan (mikäli sellaisen edes omistaisin). Pyöräillen ja kävellen tietysti hyvä ja hieno reitti ihan noin muutenkin.

Ja muistakaa, ilman liikkumisen vapautta elämme turanniassa.

torstai 26. maaliskuuta 2020

O-R Muuri: Elin minäkin lapsuuden ja nuoruuden

Sain vinkin kiinnostavasta kirjasta, joka on aikaisemmin mennyt itseltäni ihan ohi. Ossi Muurin omaelämäkerta Elin minäkin lapsuuden ja nuoruuden ilmestyi v. 1973 Otavan Kertomus elämästä sarjassa. Otavan järjestämään kilpailuun saapui kaikkiaan 957 käsikirjoitusta. Kilpailun järjestäneen kustannustoimittaja Hannu Mäkelän mieleen ovat jääneet parhaiten Ida Maria Saarisen Nokkosia ja harakankukkia, aivan loistava kirja muuten ja juuri tämä Ossi Muurin teos. Kumpikin kirjoista oli tekijöidensä esikoisteoksia. Saarinen jatkoi sittemmin kirjailijanuraansa Muurin muistelmien jäädessä hänen ainokaiseksi.

Kirjat osuvat myös yhteiseen ajanjaksoon, Saarinen oli syntynyt 1900 ja Muuri 1901. Saarisen kirja kertoo Forssan vapriikin työläisten elämästä, Muuri taas erään linnun nimeä kantavan satamakaupungin työläisistä. Kertaakaan ei Ossin kirjassa mainita kirjoittajan kotipaikkojen nimiä, mutta nämähän on helposti arvattavissa pienen paikallistuntemuksen avulla. Kotkaanhan tämä sijoittuu ja Hovinsaaren sahan alueella asutaan ensin kunnes Munsaaresta saadaan tontti suurperheen omaa asuntoa varten. Hovinsaaren kansakoulua käydään ja viereisellä sahalla käydään töissä.

Kirjan alkupuolella on paljon tarinoita koulunkäynnistä, poikien kepposteluista ja työn teosta sahalla. Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota. Kaupunki täyttyy venäläisistä sotilaista. Näistäkin on paljon tarinoita, hurjiakin. Suomi itsenäistyy, työväen järjestyskaarti perustetaan, järjestyskaarti muuttuu punakaartiksi. Ossikin liittyy isänsä Konrad Muurin komppaniaan ja lähtee Mäntyharjun rintamalle. Siellä sairastuttuaan palaa Kotkaan. Pian tulevat valkoiset ja Ossi pakenee vangitsijoilta saaristoon.

Tietokirjaksi tämä on vähän ongelmallinen kun kaikesta ei voi sanoa onko faktaa vai fiktiota. Yleensä ottaen tapahtumat ja paikat pystyy varmentamaan muista lähteistä. Nimiä on muutettu hieman, mm. Vilho Alhojärvi on Vilho Alho, Hugo Lindqvist Hugo Lind ja Vihtori Teikari komppanianpäällikkö Kari. Joitain nimiä on muutettu enemmänkin. Teloitusryhmästä karanneet Matti Malinen ja Evert Kaarna ovat nimillä Matti Makkonen ja Reino Kakko. VRYO papereiden mukaan Ossin isä Konrad Muuri ja Teikari vangittiin Munsaaressa 7.5, kun kirjaan on sepitetty mahdollisesti keksitty kohtaus valkoisten ensimmäisestä käynnistä ja mainitaan näiden päälliköiden vangitun vasta viikko Kotkan valtauksen jälkeen. Myös kirjan loppupuolella oleva kohtaus, jossa Ossi ja Vili todistavat Pyhtään suunnassa tapahtunutta parinkymmenen punaisen teloitusta tuntuu olevan fiktiota, missään lähteissä ei tällaista tunneta, varsinkin kun tämä ajoittuu kirjassa jo melko myöhäiseen vaiheeseen.

Muuten tämä on kyllä hyvinkin viihdyttävä kirja ja suosittelen luettavaksi. Jos Saarisen Nokkosia ja harakankukkia on itselleni 6/5 teos, niin tälle annan kyllä pisteitä 4/5.

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Topin kinneri

Velomobiilit saapuivat Suomeen pian sotien jälkeen. Ensimmäiset tunnetut polkuautot Suomessa rakensivat Aulis ja Alfons Saarikivi sekä Ossi Hanhivaara vuonna 1946. Sarjakiven veljesten ensimmäinen malli tehtiin ruotsalaisten piirustusten mukaan. Ruotsissa cykelbil innostus oli alkanut 1939, kun yksityisautoilu kiellettiin polttoainepulan takia.
Suomessa Kikka -lehti ja Nuoret Talkoot aloittivat polkuautojen mainonnan vuonna 1948 ja joulukuussa joukko ruotsalaisia ajajia kävi esittelemässä ajopelejään Messuhallissa järjestetyissä sisäajoissa.
Poikien keskus ry yritti ohjata nuoria hyödyllisten ja kehittävien harrastusten pariin. Sen johtajana toiminut Sulo Karpio oli myös Joka poika -lehden päätoimittaja. Sulo Karpio myös keksi kulkuvälineelle nimen kinneri polkemiseen käytettävän polven ja kantapään välisen kinnerjänteen mukaan. Sulon poika Reino Karpio oli yhdistyksen askartelukerhon ohjaaja ja hän suunnitteli maalla ja vedessä kulkevan polkuauton, joka rakennettiin Partaharjun leirikeskuksen askartelupajassa.
Vasta vuodesta 1949 tuli kinnerien läpimurtovuosi Suomessa. Landskronalaisen Exon-tehtaan valmistamien kinnerien maine levisi Suomeen asti, ja Ruotsin mallin mukaan Suomeenkin perustettiin Exon-kerho, jonka tarkoituksena oli kilpakinnerien rakentaminen. Tekniikan maailman edeltäjä, Harrastelija - tekniikka kaikille -lehti ilmoittautui Exon-klubin äänenkannattajaksi vuoden 1948 numerossa 8. Lehdessä olikin koko aukeama täynnä kinneriasiaa.  Pohjoismaiden mestaruuskilpailut pidettiin Eläintarhan radalla 15.6.1949 2000 maksaneen katsojan silmien alla.
Koska kinnerit rakennettiin pula-aikana, käytettävissä oli niukasti niin materiaaleja kuin asiantuntemustakin. Yksinkertainen rakenne oli rimarunko, joka peitettiin vanerilla. Renkaat olivat yleensä helposti saatavilla olevia 28-tuumaisia ja sijaitsivat rungon ulkopuolella. Jarru oli yleensä vain takana, joka ei painavaa kinneriä juurikaan hidastanut.
Kinnerien aikakausi jäi Suomessa lyhyeksi, mutta niin kuin aikanaan isopyöräinen, niin myös kinnerit ovat jääneet voimakkaasti aikanaan niiden nähneiden mieliin. Ruotsissa arvioidaan olleen 1940-luvun puolivälissä noin 10 000 kinneriä. Suomessa menestys jäi tuntuvasti vaatimattomammaksi ja kohtuullisen lyhytaikaiseksi. Sitä kuvastaa se, ettei nurkkiin ole raatoja juurikaan jäänyt. Mopot tulivat 1950-luvulla polkupyörän sijalle kansan kulkuneuvoksi, hyvinvointi kasvoi, eikä jonkin verran näppäryyttä ja hitsausvälineitä edellyttänyt kinnerin tee-se-itse -rakentaminen korvannut puuttuvaa sarjatuotantoa.

Kuvien kinneri liikkui Kotkan seudulla 1950-luvulla ja jotkut vanhat kotkalaiset muistavat yhä tämän kulkupelin. Ajopelin myöhemmistä vaiheista ei valitettavasti ole mitään tietoa.

Lisää aiheesta: Velomania! - Pyörällä halki aikojen. Vapriikki, Tampereen museon julkaisuja 98. 2007.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Akseli ja Eelo Isohiiden murha

Luin ensimmäisen kerran Iitin Sääskjärven Massista kotoisin olleiden Isohiiden veljesten Akselin ja Eelon 22.4.1918 tapahtuneesta murhasta sanomalehdestä joskus vuosituhannen alkupuolella. Tolstoilaisten pasifistien kohtalo herätti silloin mielenkiintoa ja myötätuntoa. Juttu lienee liittynyt v. 2000 ilmestyneeseen Maija Salonius-Hatakan kirjaan Ei sarnaamalla, vaan elämällä. Akseli ja Eelo Isohiiden tarina tai televisiosta v. 2002 tulleeseen Tosi tarina: Tapaus Isohiiden veljekset -ohjelmaan.
Useimmissa lähteissä mainitaan kotkalaisten punaisten olleen veljesten murhan takana. Viitteeksi annetaan mainittu Salonius-Hatakan kirja, vaikka en minä ainakaan ole omasta kappaleestani löytänyt mitään mainintaa murhaajien kotkalaisuudesta. Muistini mukaan jo lukemassani sanomalehtijutussa mainittiin kotkalaisten olleen asialla. Näin ei ole, sillä löysin Kansallisarkistosta murhiin osallistuneiden VRYO-paperit.

Joukko Anjalan Ummeljoen punakaartin miehiä kävi komppanian päällikkö Matti Mäntylän käskystä vangitsemassa Isohiiden veljet kotoaan. Mukana olivat plutoonan päällikkö 30-vuotias Herman Viherkoski, tämän 19-vuotias pikkuveli Evert, joka toimi osastonpäällikkönä sekä Arvo Muuronen, Jalmar Palmgren, Aarne Nivell ja Edvard Mäkelä. Matkalla kohdattiin vielä heiniä takavarikoimassa olleet Rikhard Forström ja Yrjö Palmgren. Vangit kuljetettiin ensin Haapa-Kimolaan Tupasen taloon, jossa komppania piti kortteeria. Vangitsemisen syy ei papereista selviä. Akseli Isohiisi oli kohdannut punaisen patrullin, joka oli määrännyt hänet tulemaan seuraavana päivänä heidän joukkoonsa, mutta Akseli oli kieltäytynyt ja sanonut ettei tule koskaan kantamaan asetta kenenkään riveissä. Akseli oli myös järjestämässä rauhankokousta Kausalaan sodan lopettamiseksi. Hän oli myös käynyt Pärhässä puhumassa joidenkin vangittujen puolesta, jolloin hänet olisi jo vangittu, ellei Kausalan esikunnasta olisi tullut määräystä hänen vapauttamiseksi. Ehkä toispaikkakuntalaiset Isohiisiä tuntemattomat punaiset näkivät heidät agitaattoreina, jotka haittasivat punakaartin pakko-ottoja.

Ummeljoen komppania oli osallistunut maaliskuussa Savitaipaleen rintaman taisteluihin. Huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin saksalaisten liikehdinnän takia Iitin Sääskjärvelle Perheniemen kartanoon pariksi päiväksi ja sieltä Haapa-Kimolaan. Täällä he tekivät joitain elintarvikkeiden takavarikkoja ja mukaan tarttui myös muutakin omaisuutta. Evert Viherkoskelle ilmestyi uusi takki ja housut, villatakki, hopeinen naisten kello sekä polkupyörä. Myös Herman Viherkoski varasti polkupyörän, kiikarit, saappaat ja panamahatun. Viherkosket ja Mäntylä toimivat johtajina näillä matkoilla repien piirongit auki ja kehoittaen muitakin ottamaan mukaan mitä kukakin haluaa.

Nikolai Mäkelän kertoman mukaan komppanian päällikkö Matti Mäntylä antoi määräyksen Isohiiden veljesten viemisestä metsään ammuttaviksi. Viherkosken veljekset ja Arvo Muuronen lupautuivat leipäkortin antajiksi. Mäntylä pyysi myös Mäkelää lähtemään neljänneksi mieheksi, mutta tämän kieltäydyttyä määrättiin saattajaksi Jalmar Palmgren.
Muutaman kilometrin matkan jälkeen hevoset sidottiin tien viereen. "Metsässä on muitakin vankeja, jotka otetaan mukaan", koitti H. Viherkoski rauhoitella Isohiiden veljeksiä. Jalmar Palmgren olisi halunnut jäädä tien viereen hevosten luo, mutta hänet komennettiin kulkemaan edellä. Vähän matkan perästä Palmgren kuuli takaansa kaksi laukausta ja käännyttyään katsomaan näki hän Herman Viherkosken ja Arvo Muurosen ampuneen toisen vangeista. Tämän jälkeen Viherkosket ampuivat yhdessä myös toisenkin Isohiiden veljeksistä. Muuronen ampui browningillaan vielä yhden laukauksen. Viherkoskilla oli kiväärit. Sovittiin, että jos asiasta kysellään, niin sanotaan Kausalasta tulleen miehiä vastaan, joille Isohiidet luovutettiin. Asian oikea laita kyllä arvattiin Haapa-Kimolassa miesten tultua takaisin odotettua aikaisemmin. Jälkeenpäin Evert Viherkoski olikin nauraen kertonut Rikhard Forströmille heidän ampuneen vangit.
Sotaa oli jäljellä enää alle kaksi viikkoa. Ummeljoen komppania perääntyi monien muiden tavoin Kotkaan, jossa he antautuivat valkoisille toukokuun 4. päivänä.

Lahden vankileirillä pidetyissä kuulusteluissa Viherkosken veljekset ja Arvo Muuronen pitäytyivät sovitussa väitteessä, että vangit oli luovutettu vahingoittumattomina Kausalasta vastaan tulleille tuntemattomille miehille. Riihimäen vankileirille päätynyt Jalmar Palmgren sitä vastoin kertoi asian todellisen laidan. Valtiorikosoikeus tuomitsi Palmgrenin 9. elokuuta avunannosta valtiopetokseen, kahteen murhaan ja kolmesta ryöstöstä 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Komppanian päällikkö Matti Mäntylä sai valtiopetoksesta elinkautisen. Evert Viherkoskea kuulusteltiin Lahdessa 28. kesäkuuta. Valtiorikosoikeuteen hän ei koskaan joutunut, sillä hän karkasi Lahden vankileiriltä ja pako näyttää kestäneen pidempäänkin, sillä Evert Viherkosken nimi löytyy Valtiorikosasiain Tiedusteluosaston luettelosta C, johon on listattu vaarallisimmat yhä vapaana olevat ja kesän aikana eri vankiloista karanneet kapinalliset. Saatiinko E. Viherkoski myöhemmin siviilioikeuteen tai mikä on hänen lopullinen kohtalonsa, tähän en ole löytänyt vastausta.

Herman Viherkoski ja Arvo Muuronen olivat oikeuden edessä 18. syyskuuta. H. Viherkoski tuomittiin valtiopetoksesta ja kahdesta murhasta kuolemaan. Myös Muuronen sai kuolemantuomion valtiopetoksesta ja murhasta. Valtiorikosylioikeus vahvisti molempien tuomiot 3. lokakuuta. 
21-vuotias Toivo Arvo Muuronen ammuttiin Suomenlinnassa 26. lokakuuta 1918 kuuden muun kuolemaantuomitun kanssa. Tämä oli toiseksi viimeinen teloitus Suomenlinnassa. Marraskuussa annettu toimeenpanokielto ja joulukuun 7. päivän armahdus, jossa vielä täyttämättä jääneet kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi koitui Herman Viherkosken pelastukseksi. Vankilassa Herman ei viihtynyt, sillä hän karkasi Lappeenrannan työvankilasta 28.3.1921 ja siirtyi itärajan taakse. Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan hän asui Miikkulaisissa Inkerinmaalla ja kävi arvelujen mukaan myös salateitse Suomessa sukulaistensa luona. EK:n tietojen mukaan Herman erotettiin puolueesta syksyllä 1934. Viimeinen merkintä on, että hän olisi ollut kalastuskollektiivissa Murmanskissa vuonna 1937. Herman Viherkoski julistettiin kuolleeksi Elli-vaimon hakemuksesta 1952.

Tärkeimmät lähteet:
Valtiorikosylioikeuden aktit 17304, 17305, 6932 ja 18477
Maija Salonius-Hatakka: Ei saarnaamalla, vaan elämällä
Kuvat Akseli ja Eelo Isohiiden surmapaikalta huhtikuussa 2014