sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Kymin valkoiset

Maanantaina 13. toukokuuta 1918 kello kahdelta iltapäivällä vietettiin Kymin kirkolla sankarihautajaisia. Maan mustaan multaan laskettiin punaisten surmaamat kaupanhoitajat Kustaa Niemistö, J. A. (Hannes) Heino, mylläri Kalle Sandholm, hänen poikansa Lahja ja kauppaopiston oppilas Gustav Forss. Kun ruumiissaattueet olivat saapuneet kantoivat vainajien omaiset ja ystävät arkut sotilaiden muodostamaa kunniakujaa pitkin vanhan hautausmaan eteläiseen nurkkaukseen veljeshautaan. Tilapäinen sekakuoro lauloi kanttori J. Merisalon johdolla "Mä kuljen kohti kuolemaa" ja arkkuja hautaan laskettaessa "Tiet kaikki yhtyy täällä portilla kalmiston". Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti A.O. Wuorimaa puhuen samalla niistä kovista koettelemusten hetkistä, joita kansamme on saanut viime kuukausien aikana kestää ja huomauttaen, että tällaisia uhreja, joita nyt viimeiseen lepoon saatetaan, on seurakunnassamme kaikkiaan 19. Seppeleitä laskettaessa puhuivat insinööri Collin Juurikorven tehtaan puolesta osuustoimintamiehille Niemistölle ja Heinolle, H. Kottonen Sandholmeille ja opettaja Kontula Kymin seurakunnan puolesta kaikille uhreille yhteisesti. Kotkan suojeluskunnan edustaja, tohtori R. Engelberg laskiessaan seppeleen Sandholmeille lausui kiitollisuuden sanoja vainajille siitä suuresta näkymättömästä avusta, minkä kunnon vainajat olivat kotkalaisille antaneet. Sekakuoro lauloi välillä "Vaivuos, vaivu synnyinmaasi helmaan" ja "Sotarukouksen". Tilaisuuden päätteeksi laulettiin yhteisesti "Maamme" -laulu, joka valtavana kaikui sadoista rinnoista. Näin Etelä-Suomi -lehdessä kuvailtiin tapahtumaa.

Seuraavana sunnuntaina 19. toukokuuta tähän haudattiin myös valumestari Theodor Kindt. Punaista graniittia olevan marmorimaisine ympäryslaitteineen varustetun hautapatsaan kustansivat Kymin kunta ja seurakunta. Se paljastettiin elokuussa 1919 taas suurin juhlallisuuksin. "Ole uskollinen kuolemaasi asti", kertoo muistomerkin teksti.
Kalle Sandholmin kuva julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 13.7. 1918.

Voimistelunopettaja Eino Havas alkoi pian Loviisan taistelun jälkeen suunnittelemaan salaista etappitietä Kotkasta Mikkeliin. Hanketta rahoitti kotkalainen Edvard Heiliö, joka yhdessä vaimonsa Fannyn kanssa avusti pakolaisia reitille. Reitin nimeksi annettiin P.E. Svinhufvudin mukaan Sianpää. Päivisin reitillä kulki postia, öisin ihmisiä ja aseita. Toinen etappi oli Kuutsalon saaressa Oskari Huovilan talossa, sieltä reitti kulki Pitkäsaaren itäpuolitse Kaarniemenlahdelle, jossa Lahja Sandholm oli vastassa. Kohdatessaan tulijoita kysyi hän: "Ovatko herrat löytäneet sianpäätä, jonka äsken reestäni pudotin?" Tulijoiden vastatessa iloisesti "juu, juu", vei nuori mies heidät kotiinsa Tavastilaan, jossa talon emäntä kahvitti ja ruokki heidät, jonka jälkeen isäntä kuljetti matkalaiset seuraavaan etappiin Kannusjärvelle Lautalan taloon. "Heidän kotinsa oli kuin kestikievari", kuvailtiin myllärin kotia myöhemmin. Sandholmien tytär Valma oli saanut hankittua jostakin punakaartin sinetin ja kirjoitteli lähtijöille aina jäsenkortin ja lupalapun. Perheelle saatiin toimitettua jopa pieni käsikäyttöinen painokone.

Punaisilla oli vihiä Sandholmien vastavallankumouksellisuudesta. Saksalan punakaarti kävi useasti Sandholmeille penkomassa paikkoja ja varsinkin naapurissa asunut Emil Rikka [Rokka?] pyrki ottamaan selvää kaikista talon tapahtumista, "Yöllä hän valvoi, päivällä vei tietoja esikuntaan", muisteli Valma Sandholm pelon päiviä.
Metsäkylässä jäi kiinni joitain kotkalaisia herroja ja ilmeisesti nämä ilmiantoivat Sandholmit, jotka vangittiin maaliskuun alussa. Valma onnistui pakenemaan ja hänet järjestettiin turvaan Suursaareen. Isä ja poika vietiin ensin Haminaan, sitten Kotkaan ja lopulta Kouvolaan, jossa heidät surmattiin niin kuuluisalla Tommolan veripellolla 28. maaliskuuta.
Kuva veripellosta löytyy Kaarlo Castrenin kirjasta Punaisten hirmutyöt vapaussodassa.
Sama paikka nyt tai sitten ei ihan.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Karhula 12. toukokuuta 1918

Lauantaina 4. toukokuuta aamupäivällä vedettiin valkoinen lippu Kymin työväentalon salkoon. Valkoiset saapuivat iltapäivällä kapteeni Spåren johdolla työväentalolle. Vangit komennettiin portaiden välissä olevaan syvennykseen ja asetettiin konekivääri 20 metrin päähän ilmoittaen, että jos joku yrittää karata, niin ammutaan joukkoa, josta karkaaminen tapahtui. Lisää vankeja kerättiin iltapäivän aikana pihalle ja illalla koko joukko vietiin Karhulan konepajan turvepehkuvarastoon, joka pölyn keskelle satojen ihmisten etsiessä yöpaikkaa. Seuraavana päivänä alettiin tekemään harvennusta. Pikaisen kuulustelun jälkeen vähemmän vaaralliseksi katsottuja laskettiin ehdonalaiseen vapauteen, näistä monien tultua myöhemmin uudelleen vangituiksi. Nimeltä huudetiin 24 miestä ja kaksi naista. Heidät marssitettiin Kolmikulmasta Vapalanmäelle kulkevan maantien varrella olevaan aidattuun halkotarhaan. Komendantti Carl Arne Broberg avasi portin, viittasi sisään ja sanoi "siinä on teidän yrttitarhanne", komensi vangit halkopinojen väliin, johon tuomitut ammuttiin muutaman hengen ryhmissä suuren ihmisjoukon seuratessa tapahtumaa tieltä ja Tornipytingin ikkunoista. Uhrien omaisille annettiin illalla lupa korjata ruumiit pois. Sitten voittajat pitivät tanssiaiset Karhulan rautatieasemalla.
Erittäin järkyttävänä muistetaan 16-vuotiaan Aino Löytyn teloitus. Lauri Minkkinen muisteli tapausta 1950-luvulla: "Sitten tuotiin kaksi tyttöä ammuttaviksi. Toinen tytöistä menetti itsehillintänsä  heittäytyen polvilleen ampujan eteen, rukoillen armoa. Tästä ampuja järkyttyi niin, ettei voinut toimia vaan lähti pois. Paikalle tuli uusia, raaempia miehiä, jotka tekivät tehtävänsä."
Rovasti A.O. Wuorimaan laatiman raportin mukaan palomestari Arttur Forss oli tullut Löyttyä vastaan kuraisella polulla, eikä astunut sivuun kuraan, vaan lausui tälle muutamia leikillisiä kompasanoja. Löytty oli heti mennyt esikuntaan vaatimaan Forssia surmattavaksi. Tämä tulikin vangituksi ja lähetettiin Kouvolaan, josta ruumis löytyi toukokuussa Tommolan veripellosta. Matti Puranen on muistellut samaa tapahtumaa. Purasen mukaan Forss oli työntänyt tytöt lankkusillalta kuraropakkoon, mikä voi olla Wuorimaan siistittyä versiota todennäköisempi vaihtoehto. Purasen muistin mukaan kyseessä oli kauppaopiston oppilas Gustav Forss, joka myös lähetettiin Kouvolaan surmattavaksi.
Halkotarhan alue on nyt suljettua teollisuusaluetta, johon on rakennettu suuria lasitehtaan varastohalleja.
Tämä ei ollut ensimmäinen teloitus. Jo saman päivän aamuna kello viideltä oli ammuttu Kymin vaivaistalon lähellä olevan metsän reunassa viisi miestä, johon he haudattiin, vähän multaa vain päälle. Omaiset kävivät ne myöhemmin noutamassa hautausmaalle. Tämä ensimmäinen teloitus on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole näiden teloitettujen nimiäkään löytänyt mistään. Mahdollisesti Armas ja Ilmari Hiltunen tulivat tässä surmatuiksi, sillä heidät on mainittu Korkeakoskella ammutuiksi. Vaivaistalo oli siinä missä se on nykyäänkin, eli Eskolan palvelutalon paikkeilla.
Seuraavana sunnuntaina 12. toukokuuta jatkettiin ampumisia Kymin kirkonmäen takana olevassa sorakuopassa. Tästä paikasta otettu kuva julkaistiin Itä ja länsi lehdessä 10 vuotta myöhemmin.
Tällöin ammuttiin terroritilaston mukaan 28 henkeä, joista yksi oli nainen. Tämä oli lukumäärältään suurin teloitus Karhulassa. Suomen Sosialidemokraatissa vuotta myöhemmin julkaistussa kuolinilmoituksessa on 27 nimeä, siitä puuttuu ainakin Kalle Semberg, joka löytyy Työn Oikeus -lehden ilmoituksesta nimellä Lemberg. Joissakin lähteissä teloitettuja mainitaan olleen 30.

Punaisten plutoonanpäällikön Leo Hovin vaimo Elin Maria on muistellut tätä tapahtumaa. Leo oli palannut rintamalta kotiin nälkäisenä, likaisena ja väsyneenä, piiloutunut kellariin, josta hänet oli löydetty ja viety vangiksi konepajan viilaverstaaseen. Yöllä neljältä saapui miehiä pyssyt olalla tämän kotiin ja käskivät peittää vilteillä kirkon puoleiset ikkunat kieltäen katsomasta ulos. Elin Maria oli kuitenkin katsellut kammarin ikkunasta viltin raosta kun hänen miehensä ja muut kapinalliset ammuttiin sorakuoppaan. Leo oli viimeisenä heilauttanut kättään kotinsa suuntaan.

Terroritilaston mukaan teloitus tapahtui kahdelta yöllä. Myös Jaakko Semberg muisteli äitinsä käyneen jo yöllä kolmelta viemässä miehelleen Kalle Sembergille ruokaa Karhulan poliisiputkaan: "Menin sinne jo kolmen aikaan aamulla. Koppi oli tyhjä. Kaikki oli viety. Kysyin vartijoilta, mihin on viety. `Emme tiedä, olemme uusia täällä. Painu hiiteen ämmä tai pistetään ukkosi seuraksi...´ Lähdin kirkolle. Itkeviä ja valittavia ihmisiä tuli vastaan. He kertoivat, että siellä ne ovat, kaikki sieltä poliisin putkasta, kirkkomaan takana, santakuopassa, sinne on peitetty. Katselin kalman työtä, verisiä jälkiä. Otin huopahatun palasen. Siinä näkyi nimikirjaimet. Isä ei tule enää..."
Ammutut kuljetettiin Karhulan Hovin parihevosilla ja purukärryillä kahtena kuormana rivihautaan, johon oli ilmeisesti haudattu jo edellisenä sunnuntaina ammuttuja, sillä siinä on Heikki Väggin yksityinen hautakivi. Aamulla kirkkoon menijät saivat kauhistella verisiä jälkiä haudan reunalla. Papinkin kerrottiin olleen kivääri selässä.
Tämän teloituspaikan olen paikantanut kirkonmäkeä kierrellessäni nykyisen Alahovintie 3:n takana olevaan sorakuoppaan. Täysin varma asiasta en ole, tämä on kuitenkin ainoa paikka joka vastaa jossain määrin vanhaa kuvaa. Alueelta on otettu myöhemmin lisää hiekkaa, joten kuoppa on suurempi kuin 100 vuotta sitten.
Viimeinen kenttäoikeuden tuomio laitettiin täytäntöön 23. toukokuuta, jolloin ammuttiin 9 miestä ja 1 nainen. Tämän kerrotaan tapahtuneen hautausmaalla ammuttujen itsensä edellisenä iltana kaivamaan kuoppaan. Myös edellisestä teloituksesta kerrotaan ammuttavien joutuneen itse kaivamaan oman hautansa.
Joukkohauta tehtiin Malmin pellolle hautausmaan reunaan. Rovasti Wuorimaan mielestä roistoja ei olisi saanut haudata ollenkaan hautausmaalle, vaan johonkin suohon. Jonkinlainen hautajaistilaisuus täällä kuitenkin pidettiin, sitä on muistellut Elin Maria Hovi: "Kävelin toisten punaleskien kanssa haudalle puolitoistavuotiasta Lahjaa sylissä kantaen ja vähän päälle kolmivuotiasta Voittoa kädestä taluttaen, kun ammuttujen siunauksesta oli ilmoitettu. Pastori Kaira puhui haudalla kauhean rumasti: haukkui meitä naisia punikkien huoriksi ja lapsiamme huorienpenikoiksi. Sanoi olevansa hyvillään, kun punaiset rosvokoplat oli saatu kiinni ja teloitettu. Me nuoret lesket itkimme ääneen,  lapset mukana. Yhtään siunaussanaa ei pappi sanonut. Hautaus oli kauhea kokekemus. Ikinä en sitä unohda."  Kuva haudasta kunnostuksen jälkeen on vuodelta 1928.
Sama paikka nyt. Heikki Väggin hautakivi, joka näkyy vanhassakin kuvassa on vaihtanut paikkaa, keskelle on pystytetty v. 1941 iso muistokivi ja puut ovat kasvaneet. Hautausmaata on myös laajennettu Alahovin suuntaan.

12. päivä ammutun Emil Adamssonin 1914 syntynyt tytär Vieno Hiirola on muistellut käyntiään haudalla 1920-luvulla: "Kerran lähdimme Kymin kirkon hautuumaalle, poimimme kedon kukkia viedäksemme ne isän haudalle. Olimme kuulleet, että se on pitkä hauta. Löysimme sen, vaikka siellä ei ollut ristiä eikä meillä ollut astiaa mihin olisimme kukkamme laittaneet. Kaivoimme ne maahan ja mielestämme ne olivat kauniita siinä. Meitä lähestyi muuan mies ja huusi: `Jos ette poistu ja heti, joudutte itsekin sinne´. Meillä oli varmaan sata paria jalkoja juostessamme. Kaaduin ja sain ison kuhmun otsaani. Kotona äidin kysyessä olinko ollut tappelussa, valehtelin että en, sillä todellisuudessa sain usein puolustella sisartani ja minua, sillä olin rohkea ja siskoni hiljainen, meitä kun nimitettiin punikeiksi."

Suurimpina vastuullisina teloituksiin olivat komendantti Carl Arne Broberg ja Anders Kramer. Karhulan poliisin Mooses Ponttaanin kerrotaan olleen myös erityisen innokkaana seulomassa ammuttavaksi joutuvia. Likaisen työn tekijöiksi mainitaan ruotsinkieliset pohjalaiset. Myös kiihkeässä mielentilassa olleiden haminalaisten kerrotaan surmatun pastori Tauben pojan johdolla vaatineen päästä toteuttamaan kenttäoikeuden tuomioita. Kenttäoikeuden paperit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, on hävitetty. Teloitusten motiivien pohtiminen vaatisi laajempaa tutkimusta. Ammuttujen joukossa tiedetään olleen runsaasti työväenyhdistyksen johtoon osallistuneita sosialisteja, punakaartin komppanianpäälliköitä, paikallisten valkoisten vangitsemisiin syyllistyneitä ja myös entisten tekemisten ja ihmissuhteiden kerrotaan painaneen kuolemantuomioita jaettaessa. Tiutisen komppanian päällikkö Kalle Javanainen säilytti henkensä mahdollisesti juuri hyvien henkilökohtaisten ystävyys- ja naapuruussuhteiden ansiosta.

Lähteet:
Työväen Arkisto, Terroritilasto
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Tarja Karell: Länskan likka
Olli Korjus: Kulttuurivihkot 4-5 2017
Ulla-Maija Peltonen: Punakapinan muistot
Pentti Pylkkö: Vaiettu vuosi
Pentti Pylkkö (toim.): Kauhun kevät
Eino Seppälä: 60 vuotta sosialidemokraattista työväenliikettä Kymissä
Itä ja Länsi 13-14 1928
Suomen Sosialidemokraatti 12.5.1919
Työn Oikeus 23.12.1919
Vanhaa Karhulaa -ryhmä

tiistai 8. toukokuuta 2018

Karhulan aseman kadonnutta rakennuskantaa

Toissa edellistä juttua tehdessäni piti tapahtumapaikkaa varmentaessa etsiä enemmän tietoa sadan vuoden takaisesta Karhulan rautatieaseman seudusta. Samalla tuli vastaan kaikenlaisia "tätäpäs en ennen tiennytkään" löytöjä.
Tätä kuvaa hallitsee Karhulan ensimmäinen rautatieasema, joka tuhoutui heinäkuussa 1916 salaman sytyttämässä tulipalossa. Karhulan ensimmäisessä asemarakennuksessa toimi myös posti ja lennätin. Rautatie oli valmistunut 1897, mutta se avattiin virallisesti yleiselle liikenteelle vasta 3. toukokuuta 1900. Oikealla puolen näkyy 1880 valmistunut Toripytinki, jonka edessä oli Karhulan tori 1930-luvulle asti. Myöhemmin tori oli nykyisen Karhula-kodin paikalla, osoitteessa Sudenkatu 6. Karhulan keskusta on siis siirtynyt kilometrin verran pohjoiseen sadassa vuodessa. Aivan oikeassa laidassa näkyy veturitalli. Vasemmalla näkyvä maantie kulki Kolmikulmasta nykyisen Suulisniemen risteyksen seudulle ja se poistui käytöstä 1969. Kuva lienee otettu Tornipytingin yläkerrasta tai katolta.
Samaa suuntaa nyt. Kuva on otettu hieman kauempaa ja vähän matalammalta. Puut peittävät kaiken näkyvyyden, entisen pellon paikalla on nyt isoja varastohalleja ja varastokenttää.
Alkuperäisen kapearaiteisen rautatien veturitalli on yhä olemassa. Se on myöhemmin toiminut romuvarastona ja on nyt tyhjillään ja hoidon puutteessa tuhoutumassa. Katto on romahtanut osittain sisään.
Tässä hieno kuva Karhulan toisesta vuonna 1917 valmistuneesta rautatiesasemasta ja kapearaiteisesta rautatiestä, joka kulki vuoteen 1927 saakka nykyistä Aumakatua pitkin. Talon suunnittelivat arkkitehdit Verner ja Ivar Thomé ja sen yhteydessä toimi myös Ahlströmin virkailijakerho. Yläkerrasta löytyi kirjasto ja biljardisali. Alakerrassa oli aseman odotussali ja toimistotilat. Odotussalia käytettiin myös virkailijakerhon juhlasalina ja tanssisalina. Rakennus siirtyi kokonaan virkailijakerhon käyttöön uuden radan valmistuttua.
 
Tällöin kolmanneksi Karhulan asemaksi muutettiin 1890-luvulla valmistunut asuintalo. Tämä rakennus sijaitsi 1948 valmistuneen ja nyt autiona olevan Shanghain ja veturitallin välissä lähempänä rataa. Aseman se toimi vuodet 1927-1964 ja purettiin joskus 1980-luvulla.
Harvemmin nähty kuva, "lahtareita" Karhulan asemalla tiettävästi 4. toukokuuta 1918.
Tämän kuvan on sanottu olleen myös Karhulan valtauksesta 4. toukokuuta 1918. Ainakin minun silmiin kuvassa on ihan selkeästi lunta ja näyttäisi olevan rekikin, joten olen kyseenalaistanut yleisesti käytetyn kuvatekstin. Tiedäpä sitten, ehkä siinä on jotain ihan muuta. Aseman vieressä näkyy Toripytinki, jota myös Kanalaksi kutsuttiin. Talon purkuvuodesta ei kellään tunnu olevan luotettavaa muistikuvaa. Aina kun tästä kyselee, niin kaikki käyvät puhumaan Tornipytingistä, joka oli sitten ihan eri rakennus. Ei kaukana sekään asemalta.
Sama paikka kuin edellisessä kuvassa 100 vuotta ja 1 päivä myöhemmin.
Virkailijakerhon rakennus jäi autioksi 1980-luvun puolivälissä ja se purettiin pitkän väännön jälkeen vuonna 1996 tehdasalueen aiotun laajentumisen tieltä. Tämä laajentuminen ei sitten ole vieläkään toteutunut. Rakennuksen kellarin tiiliseinät löytyvät edelleen, joten aseman paikka on helppo löytää.
Vieressä olevassa nyt ränsistyneessä ja tyhjillään olevassa puutalossa sijaitsi lääkärin vastaanotto. Tämä on rakennettu vasta 1930-luvun lopulla.
Työväenkasarmi Port Arturista tai Port Arthurista, kumpaakin kirjoitustapaa näkyy käytettävän, ei oikein tunnu löytyvän kuvia, vaikka tämäkin on ollut olemassa johonkin 1960-70 luvulle saakka. Sijaitsi siis osoitteessa Kokkolankatu 9 ja tämän pohjoispäädyssähän tapahtui se kaksoissurma, josta huhtikuussa kirjoitin.
Tässä asui paljon muualta tulleita siirtötyöläisiä ja se muistetaan levottomana ongelmatalona, jossa poliisi usein vieraili. Toisten muistelijoiden mukaan elämä oli kuitenkin yleensä rauhallista ja talossa asui paljon lapsiperheitä, kuten näkemistäni kuvistakin ilmenee.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Perheen kova kohtalo

Tämän päivän Hesarissa Marko Tikka ja Tiina Lintunen arvioivat Marjo Liukkosen uutuuskirjaa Hennalan naismurhat 1918. Kritiikin kohteena on erityisesti Liukkosen tapa käyttää värittyneitä muistoja täytenä totuutena siitä mitä Hennalassa ja Lahdessa tapahtui toukokuussa 1918. Kirjan itse lukeneena voin yhtyä Tikan ja Lintusen arvosteluun.

Otetaan nyt yksi esimerkki. Marjo Liukkonen kirjoittaa Hennalan naismurhat kirjassaan, että Rauha Sinisalo ammuttiin Lahdessa 30.4.1918 yhdessä nelikuisen poikansa Hjalmar Julius Sinisalon kanssa. Ainoa lähde tälle on Armas Kiven 1960-luvulla kirjaama muistelma, jossa hän kertoo nähneensä Mustankallionmäellä 58 teloitettua naista, joista yhdellä oli ollut lapsi kainalossa. Vuosia myöhemmin Kivi oli kuullut, että Sinisalo oli vienyt lapsen mukanaan ja oletti näkemänsä naisen olleen Sinisalon, mikä voi tietysti pitää paikkansakin. Kirkonkirjoihin poika on kuitenkin merkitty nälkään kuolleeksi 25.5.1918. Liukkosen mielestä suojeluskuntalainen kirkkoherra Wikström oli merkinnyt kuolinsyyn väärin.
Oheinen Suomen Sosialidemokraatissa 5.6.1920 julkaistu kuolinilmoitus kertoo kuitenkin, että Jalmari Sinisalo kuoli nälkään, tosin jo huhtikuussa. Liukkosen väärillä tai tarkoitushakuisilla olettamuksilla on ikäviä seurauksia historiantutkimuksen kannalta. Nyttemmin ainakin Kansan Uutisten blogisti kirjoittaa Liukkoseen nojautuen nelikuisen lapsen tulleen ammutuksi äitinsä kanssa.

Mikä oli Rauha Sinisalon kohtalo? Kalmin pataljoonan tiedusteluosastoon kuulunut Joonas Seppälä kertoi löytäneensä Sinisalon ja kolme muuta naista kellarista ja vanginneensa heidät. Liukkonen olettaa pidätettyjen joukoissa olleen myös Lahden naispataljoonan päällikköjen Suoma Jäntin ja Ida Vikmanin, jotka Liukkosen mukaan katosivat Lahden valtauksen jälkeen. Kumpikaan naisista ei kuitenkaan kadonnut, koska heidät vangittiin Kotkassa ja Haminassa ja kumpikin päätyi Valtiorikosoikeuteen. Vikmanin paperit näyttävät kuitenkin kadonneen vankikorttia lukuunottamatta ja sekoittuneen erääseen toiseen Ida Vikmaniin.

Sinisalo oli vankina metallivalimolla Lahden taistelujen aikana, kun saksalaiset uhkasivat ampua kostoksi kolme tai neljä vankia jokaisesta punaisten kaupunkiin ampumasta tykinlaukauksesta. Valimolla vankina ollut Ilmari Leppänen kertoi yhden ammutuista olleen Sinisalon: "Metelinmäkeen näitä ammuttiin, hakijoilla oli nimet joista huusivat." Vankeja ei kuitenkaan ammuttu Metelinmäkeen vaan saksalaisten tulkkina olleen Huvi Vuorisen mukaan kaupungintalon seinää vasten. Vuorisen mukaan teloitettuja oli 16, joukossa miehiä ja naisia. Rauha Sinisalo on ainoa nainen, jonka voi kuolinpäivän perusteella uskoa olleen tässä ammuttujen joukossa.
Myös Kalle Saarnio on kertonut 1963 tehdyssä haastattelussa saksalaisten kostoksi ampumista vangeista. Saarnion mukaan näitä oli peräti 60, mikä on varmasti liioittelua ja paikka hiekkapenkkaa vasten nykyisellä Salininkadulla kaupungintalon ja meijerin välillä.

Mikä oli Jalmari Sinisalon kohtalo? Uskoisin tämän kuolleen aliravitsemukseen tai "yleiseen heikkouteen" Rauhan ollessa vangittuna. Kun Rauha ja muut vangit oli ammuttu, ruumiit vietiin hautausmaalle ja vähän aiemmin menehtynyt lapsi asetettiin äitinsä viereen. Tämän Armas Kivi oli sitten toverinsa kanssa nähnyt. Tämä on ainoastaan omaa arvailua. Kuolinilmoituksen lehteen toimittaneella henkilöllä lienee ollut asiasta täsmällisempää ja varmaa tietoa.
Sinisalon perheen potretti julkaistiin Itä ja länsi lehden numerossa 13-14 1928.
Perheestä menehtyivät Rauhan ja tämän poikansa lisäksi Rauhan isä David, joka SSD:n kuolinilmoituksen mukaan kaatui Lahden taistelussa. Sotasurmien mukaan tämä "mestattiin" päivää aiemmin. Myös Itä ja länsi lehden kuvateksti kertoo tämän tulleen ammutuksi. Pikkuveli Vihtori (Viktor), s.1900, kuoli Itä ja länsi lehden mukaan Hennalan vankileirillä, samaa kertoo myös kuolinilmoitus ja terroritilasto, jonka mukaan Viktor murhattiin 29.4. Hennalassa. Päivämäärän, kuten myös Rauhan kuolinpäivään 30.4. voi suhtautua varauksella. Vaikuttaa, etteivät ne ole ihan oikein. Sotasurmista löytyy lisäksi vielä Tammisaaren vankileirillä kuollut Wäinö Antero Davidinpoika Sinisalo ja Johan David Davidinpoika Sinisalo, joka murhattiin Lahdessa joulukuussa 1918. Kumpikin mainittu myös tuossa SSD:n ilmoituksessa. Pitää vielä yrittää tarkistaa ovatko nämä kaksi viimeistä saman perheen jäseniä. Harhaluotiin kuollut 6-vuotias Hugo ei ilmeisesti ollut perheen jäsen.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Karhula 17. huhtikuuta 1918

17. huhtikuuta 1918 vangittiin Karhulassa "yleiseltä tieltä" kaksi Karhula Oy:n virkailijaa, rakennusmestari Karl Bertil Forsius ja konttoristi Rolf Nassokin.  Kumpikin suojeluskuntaan kuuluneita miehiä. Forsius oli ollut talvella mukana Porvoon suojeluskunnan toiminnassa, mutta palannut helmikuun lopulla takaisin työpaikalleen Karhulaan, jolloin oli joutunut 10 vuorokaudeksi vangituksi ja ollut sen jälkeenkin valvonnan alaisena. Uuden pidätyksen syy on jäänyt epäselväksi, käsky tähän on saattanut tulla Kouvolasta.

Alarik Ahola ja Valdemar Velin kuulustelivat vankeja Kymin työväentalolla. Ahola, "toiskätinen-Aatu", lisänimi kertoo ammatin: sahatyömies, oli paikallisia punakaartin johtomiehiä, Velin kuului Kaipiaisten lentäviin. Kotoisin hänkin oli Kymistä.
Vangit aiottiin lähettää edelleen Kouvolaan kuulusteltaviksi. Saattajiksi määrättiin Mooses Pakkanen Inkeroisista ja Einari Pitkänen Kymin Kaarniemestä, heitä kun ei tunnettu Karhulassa. Pakkasta, Pitkästä ja Veliniä yhdisti Kaipiainen, jossa he kaikki olivat olleet töissä ennen sotaa. Vartijoita evästettiin vielä, että elleivät vangit hyvällä kulje, voidaan he ampua matkalla. Vangit ja vartijat lähtivät kävellen muutaman sadan metrin päässä olevaa rautatieasemaa kohti.
Ylikäytävän kohdalla vangit tekivät lakon ja kieltäytyivät ampumisen uhallakaan jatkamasta matkaa. Miesten sanaillessa paikalle sattui myös kotimatkalla ollut punakaartin postinkuljettaja Arvid Eklund. Pakkasen kertoman mukaan päällikkönauhoja kantanut Eklund veti esiin revolverin ja käski ampumaan vangit mikäli nämä eivät tottele. Tämän oli kuullut myös eräs ohi mennyt tyttö. Eklundin itsensä mukaan hän oli vain varoittanut vankeja. Tuloksena oli kuitenkin, että Mooses Pakkanen ampui Bertil Forsiuksen ja Einari Pitkänen Rolf Nassokinin, sen "laihemman ja kivulloisen." Nassokin oli ilmeiseti ollut sairaana, toinenkin lähde kertoo, ettei hän ollut aivan terve. Paikalle ensimmäisenä rientänyt Waldemar Velin survaisi vielä maassa loikovaa Forsiusta pistimellä rintaan. Myöhemmin Kouvolaan lähetetyssä raportissa todettiin: "Vangit lähtivät karkuun, jolloin meidän vahti ampusi ne molemmat."

Lauantai-iltana kahdeksan jälkeen oli vielä runsaasti väkeä liikkeellä, kun radalta kuului 6-7 laukausta. Pian alkoi väkijoukosta kuulumaan puhetta, että siellä ovat punaiset ampuneet ihmisiä. Uteliaita riensi katsomaan mitä oli tapahtunut. "Ei saa mennä sinne, siellä on punakaartilaisia", joku varoitti.
Tähän työväenkasarmi Port Arturin pohjoispäätyyn kerääntyi joukko katselijoita, etupäässä naisväkeä. Vaikka oli jo hämärää, radalla nähtiin kävelemässä erittäin hermostuneina kaksi tai kolme aseistettua miestä. Kolmas apulaisen tapaiselta näyttävä lyhyenläntä mies oli ilman asetta. Paikalle tuli työväentalolta lisää kaartilaisia jotka kantoivat ruumiit sivuun ja peittivät laudoilla, kunnes ne yön turvin korjattiin pois. Jotain oli silti ehditty näkemään. Nassokinin kyljessä nähtiin pistinhaava ja päähän oli ammuttu kaksi luotia. Forsiuksen sanottiin olleen vieläkin pahemman näköinen. Kummaltakin toinen silmä pois. Näin huhuttiin.

Valkoiset saapuivat Karhulaan 4. toukokuuta. Seuraavana päivänä alkoivat teloitukset läheisellä halkotarhalla. Aatu Ahola oli yksi ensimmäisistä ammutuista. Kaipiaisten lentävät olivat onnekseen ehtineet saamaan siirron Viipurin rintamalle. Velin vangittiin Naulasaaressa, Pakkanen ja Pitkänen Tienhaarassa. Surmien selvittely venyi syksyyn asti, olihan yksi päätekijöistä ammuttu ilman kunnollisia kuulusteluja. Pakkanen oli jo kertaalleen ehditty tuomita ja laskea ehdonalaiseen vapauteen. Uudessa oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Saman tuomion sai myös Pitkänen. Jutun käsittelyn venyminen myöhäiseen syksyyn pelasti kuitenkin molempien henget, sillä kuolemaantuomioita ei enää laitettu täytäntöön, vaan ne muutettiin elinkautisiksi. Miehet vapautuivat viimeisten armahdusten myötä. Veliniä pidettiin sen verran tärkeänä tekijänä, että hänet lähetettiin Viipurista Kotkaan kuulusteluihin. Hän onnistui kuitenkin karkaamaan kaikkiaan kolmasti. Etsintäkuulutuksessa mainittiin tuntomerkiksi ison koon lisäksi musta silmä, mikä kertoo kaiken kuulustelumetodeista. Ilmeisesti Velin pääsi pakenemaan Ruotsiin ja vältti kaikki seuraamukset.
Arvid Eklund välttyi murhasyytteiltä, hänet tuomittiin vain valtiopetoksesta, tosin varsin kovaan kymmenen vuoden tuomioon. Valtiorikosylioikeus pudotti tuomion 8 vuoteen.
Surmapaikka kartalla. Alkuperäinen kapearaiteinen rautatie kulki vuoteen 1927 asti nykyisen Aumakadun paikalla. Työväenkasarmi Port Artur, eli talo numero 310 B, sijaitsi osoitteessa Kokkolankatu 9. Se on purettu muistelijoiden mukaan 1970-luvulla. Kymin työväentalo tuhoutui tulipalossa helmikuussa 1955. Karhulan tuolloinen rautatieasema, myöhempi Ahlströmin virkailijakerho purettiin 1996. Paikalla ei ole mitään mikä muistuttaisi tästä tapahtumasta.

Lähteet:
Valtiorikosylioikeuden aktit 5670, 25357 ja 27285
Etelä-Suomi 23.11. 1918
Rakennustaito 15.6. 1918
Olli Korjus: Hamina 1918

torstai 5. huhtikuuta 2018

Tie vapauteen näyttely

Kotkan työväentalolla eli sirppiliiterissä on ollut esillä 3. maaliskuuta lähtien Työväen sivistysliiton Kotkan seudun opintojärjestön tuottama Tie Vapauteen - elämää punaisessa Kotkassa 1918 -näyttely. Näyttely on avoinna vielä 4. toukokuuta 2018 asti ja siihen voi tutustua tiistaisin ja torstaisin klo. 14.00-17.00 välisenä aikana. Löytyy kolmannesta kerroksesta, kun siitä Keskuskadun puoleisesta ovesta menee sisään.
Pienen näyttelyn perusrunko perustuu tällaisiin infotauluihin, joista kuvassa on puolet. Lisäksi näytteillä on hieman esineistöä, jota on saatu lainaksi Työväenmuseo Werstaalta, Kymenlaakson museolta, etelä-kymenlaaksolaisilta sos. dem. puolueosastoilta sekä yksityishenkilöiltä.
Esillä on muutamia punalippuja, tässä Munsaaren Työväenyhdistyksen ja Kymin TY:n naisosaston liput.
Ikkunalaudalla Kotkan Riennon palkintoja. Rientohan perustettiin vuoden 1905 suurlakon aikaan Kotkan punaisen kaartin voimistelu ja urheiluseuraksi. Kuvassa seuran menestynein urheilija, olympiavoittaja Kaarlo Koskelo.
Vieressä Työväenyhdistyksen soittokunnassa musisoineen Jere Laineen (1884-1947) klarinetti.
Vitriinissä on kaikkea kiinnostavaa pikkuesineistöä, vanhoja rahoja, leipäkortteja ja em. Jere Laineen Hennalan vankileirillä 16.6. 1918 tekemä tuohinen rasia.
Hevos- ja kivityömies Iisakki Hintikan (1865-1946) työkaluja, joita tämä on käyttänyt luultavasti venäläisten patteritöissä sekä Metsäkulman hautausmaan kiviaidan teossa 1920-luvulla. Myös Hintikka oli Hennalan vankileirillä, josta palasi syksyllä nälkäkuoleman partaalla. Ida-vaimo oli nähnyt kuinka aiemmin vankileiriltä palannut naapurin mies oli kuollut "kunnon ruokaa" liikaa syötyään, joten Ida syötti miehelleen ensimmäisen viikon vain "kauralimaa".
Pöydällä oli kopio Tiutisen työväentalon vahtimestarin vaimon Elin Ihalan muistelmista vuodelta 1918. Tässä pieni näyte. Kuvasin nämä kaikki sivut. Näitä ei ole tietääkseni julkaistu koskaan missään. Aihetta olisi, kuten myös toisen tiutislaisen Urho Javanaisen hyvinkin laajojen muistelmien kokonaan julkaisulle. 
Tässä muistotaulu menehtyneistä Tiutisen työväenyhdistyksen jäsenistä. Tämä on ollut ainakin joskus esillä Tiutisen työväentalon juttutuvan seinällä. En ollut tätä ennen nähnyt. Lisäksi näytteillä oli myös vastaava muistotaulu Popinniemen TY:stä. En saanut siitä oikein hyvää kuvaa.
Kolmas muistotaulu esittää "vakaumuksensa puolesta henkensä antaneita pyhtääläisiä".
Tämä kuva löytyy näyttelyn infotaulusta ja sama kuva vilahti myös talvella TV:stä tulleessa Käy eespäin -dokumentissa. Tunnistin paikan heti Tampsankankaaksi. Teksti kertoo, että "Muisto veljeshaudalta 10.6.1928". Eteenpäin -lehdessä olleen ilmoituksen mukaan muistojuhla alkoi puoli kahdelta iltapäivällä ja ohjelmassa oli KTy:n soittokunnan soittoa, Eero Vänskän pitämä tervehdyspuhe, KTy:n sekakuoron esitys, toimittaja Hämäläisen puhe, Onni Paukkosen lausuntaa, Hjalmar Hännikäisen "kipinä" puhe sekä lisää kuoro- ja yhteislaulua.
Myynnissä oli tätä Kotkan sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön 110-vuotis juhlakirjaa, jonka ostin. Ilmestynyt jo pari vuotta sitten, mutta ei ole edes paikallisissa kirjastoissa tätä tai ei ollut ainakaan viime syksynä, kun tästä vähemmällä huomiolla ilmestyneestä kirjasta kuulin. Kuvia on paljon. En ole ehtinyt vielä lukemaan.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Alahovin luutarha

1970-luvun alkupuolella, 1973 tai 1974 Karhulassa aloitettiin rakentamaan nykyistä Alahovin kerrostalolähiötä. Turku-Viipuri maantie eli Kuninkaantie on aikoinaan mennyt nykyisen Alahovin läpi. 1970-luvun alussa peltojen keskellä oli ainoastaan pitkä suora Korkeakoskelta Otsolaan johtavaa paikallistietä. Paikalle sattumalta pyöräilleet pojat näkivät suoran alussa tien oikella puolella metsän reunassa tapahtuvan jotain erityistä. Ensimmäisen talon perustuksia kaivettaessa melko läheltä maanpintaa oli löytynyt suuret määrät luurankoja. Näky on piirtynyt ikuisesti paikalla olleiden muistiin. Kymmeniä pääkalloja sikin sokin, nahkasaappaita, joissa vielä luut sisällä ja vaatteiden jätteitä. Jotkut muutkin lähiseudulla asuneet muistavat käyneensä katsomassa luutarhaa. Itse asuin Aittakorvessa, enkä edes olisi osannut lukea Eteenpäin-lehdessä ollutta juttua tästä löydöstä. Meille tosin tuli Etelä-Suomi, kait siinäkin asiasta kirjoitettiin. Pitäis se varmaan käydä kirjastosta etsimässä.
Paikka on täsmälleen tässä kalliojyrkänteen edessä. Taloa ei lopulta rakennettu hautausmaan päälle, vaan vähän sivuun. Nyt haudan päällä on mm. lasten hiekkalaatikko, eikä mikään kerro paikan historiasta. Useat Alahovissa ikänsä asuneetkaan eivät ole edes kuulleet koko luutarhasta.

Hauta tunnetaan "Kustaan sotilaiden hautana", eli saatiin selvitettyä tämän olleen Kustaa III:n sodan aikainen kalmisto. Ruotsinsalmen meritaisteluja seudulla käytiin kaksi vuosina 1789-90. Näistä jälkimmäinen, 9.-10. heinäkuuta 1790 käyty toinen taistelu päätyi ruotsalaisten voittoon.
Tässä vielä ote Kustaan aikaisesta venäläisestä kartasta. Alkuperäinen kartta on piirretty länsi-itä suunnassa ja oikaisin tämän pystyyn hahmottamisen helpottamiseksi. Kyminlinnaa ei ollut vielä rakennettu, sen paikalla lukee Kymenkartano. Keskellä oleva tumma alue on Äijänvuori, jonka oikella puolen Kalliokoski ja Hortola. Oikella ylhäällä lukee Högfors, eli Korkekoski. Korkeakosken haaran oikella puolella Helilä ja Eskola. Kymin entinen kirkko on merkitty ristillä ja sen pohjoispuolelta ennen maantietä löytyy siis tämä hautausmaa. Nykykartta näyttää tältä.