tiistai 10. heinäkuuta 2018

Maantie 408

Maantiepyöräilyreittejä esittelevän sarjan toisessa osassa tutustutaan maantiehen 408 Savitaipaleelta Taipalsaaren kautta Lappeenrantaan. Tekniikan Maailmassa esiteltiin joskus kymmenen hienointa maantietä Suomessa, muutaman Punkaharjun tapaisen itsestäänselvyyden pois jättäen ja juuri tämä oli yksi kymmenestä valikoidusta. Yhdyn jutun kirjoittajan näkemyksiin reitin hienoudesta. Maantiepyöräilijälle tämä on todellakin yksi hienoimpia teitä mitä on tullut ajettua. Itse aloitin matkan nyt Taavetista, mutta katsaus aloitettakoon Savitaipaleen kirkolta.
Ensin piti kuitenkin käydä katsomassa Hakamäen 14 metriä korkeaa näkötornia. Torni on vuodelta 2008, mutta jo 100 vuotta sittenkin täällä oli näkötorni. Tästä alkuperäisestä tornista en tiedä muuta, kuin mitä Onni Jäkälä päiväkirjassaan mainitsee siellä käyneensä.
Kuolimon  suuntaan on kyllä hieno näkymä, mutta muuten oli vähän pettymys. Puiden latvat peittävät täysin näkyvyyden muihin suuntiin, esimerkiksi kirkonkylästä ei näy mitään.
Parin kilometrin ajon jälkeen piti vielä käväistä Hulkonkankaan hautausmaalla katsomassa luodinreikiä ja iskemiä vanhoissa risteissä ja paasissa. Sally Platanin ristiinkin on osunut neljä kuulaa ja viides on tainnut viedä tuon sakaran pois.
Muistomerkkejä ei matkan varrelle satu kovinkaan montaa. Ennen Taipalsaarta vastaan tulee ainoastaan tämä keihäänheiton kaksinkertaisen olympiavoittajan Jonni Myyrän syntymäkodin paikalle pytytetty monumentti. Myöhemmin Saimaanharjulla ja Voisalmella voi tutustua myös salpalinjan bunkkereihin, jotka löytyvät liki tien viereltä. Myös Kuivaketveleen linnavuori on näkemisen arvoinen paikka.
Tekniikan Maailman jutussa yhtenä tien hienoutena pidettiin "veden päällä kulkemista". Ensimmäisen kerran Saimaa tulee näkyviin Leväsen kohdalla. Raikas järvi-ilma tuntuu muuten todella raikkaalta. Muuten mutkitteleva tie kulkee pitkälti mäntymetsien keskellä sisältäen paljon jyrkkiä mäkiä, joissa saa kelattua helposti yli 50:n nopeuksia. Tien pinnan kunto vaihtelee melko paljon kohtalaisesta hyvään. Liikennettä ei ole yhtään liikaa ehkä pahimpia iltapäivän ruuhkia lukuunottamatta. Nyt olin liikkeellä arki-iltapäivällä kahden maissa. Ihan loppumatkasta ennen Taipalsaarta alkoi tulla enemmän autoja vastaan.
Hermes-parka on alistettu kukkapenkiksi. Näitä näkyy aika paljon teiden varsilla. Voisi alkaa kuvailemaan hienoimpia asetelmia. Ei vaan tuota kameraa ole yleensä matkassa.
Tällä kertaa matkani päättyi Taipalsaaren kirkolle, meillä kun on täällä suvun tiluksia minne olin matkalla ja pois tulin autokyydillä. Tästä eteenpäin tie muuttuu sitten täysin erilaiseksi kulkien pitkälti saarien väliin rakennettuja penkereitä pitkin ja nyt sitten saa nauttia niistä komeista järvimaisemista. Koko loppumatka on myös kevyenliikenteen väylää ja taajamaa, minkä takia pyöräilykokemus muuttuu täysin toisenlaiseksi. Tämäkin on myös yksi matkan hienouksia. Kaksi tyypiltään täysin erilaista, mutta erittäin hienoa etappia samalla reitillä. Saimaanharjulla voi heittää myös pienen lisälenkin Jauhialantien kautta, jos ei kelveillä ajelu huvita.
Matkaa kertyy nelisenkymmentä kilometriä, joten jos kiertää lenkin tien 13 kautta takaisin Savitaipaleelle, niin kokonaismatkaksi tulee noin 77 kilometriä.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Härkävuoren kalmisto

Ilta-Sanomat kertoi viime lauantaina "karmaisevasta löydöstä", Kotkan Turvalassa olevalta salaojatyömaalta alkoi löytymään ihmisen luita. Löytäjä epäili paikan olleen sisällissodan aikainen teloituspaikka. Toimittaja oli soittanut Kouvola-asiantuntija Sakari Viinikaiselle, joka ei hiffannut mistä oli kysymys. Seuraavana päivänä lehdessä oli kuitenkin oikaisua aiheeseen, kun asiasta paremmin perillä oleva lukija oli ollut yhteydessä Ilta-Lehteen. Itse lähinnä ihmettelen, kuinka huonot tiedot jollain voi olla asuinalueensa historiasta. Eihän tästä ole pitkää aikaa kun Kymen Sanomat viimeksi kirjoitti paikan historiasta, kun lehden 50 vuotta sitten palstalla oli ensin ollut leike 1960-luvulla löytyneistä luista.
Härkävuoren kalmisto näkyy tässä vuoden 1816 kartassa. Alhaalla Kyminlinna, keskellä oleva pieni lähde on nykyisen Tampsan montun paikka.
Ensimmäiset löydöt tehtiin 1900-luvun alussa, kun alueelta alettiin nostaa hiekkaa läheisen Halla-yhtiön tiilitehtaan tarpeisiin. Tiilitehdas sijaitsi Korkeakoskenhaaran etelärannalla vastapäätä Karhulan hovia. Entinen Ravintola Raakun rakennus on alkujaan ollut tiilitehtaan johtajan asunto.

Tuolloin hautausmaa oli jo täysin unohdettu. Osa löytyneistä ruumiista oli vielä niin hyvässä kunnossa, että tukkaa ja partaa oli jäljellä. Paikalta löydettiin myös barokkityylisiä hopealusikoita, sotilasnappeja ja ortodoksiesineistöä. Tutkimuksissa on päädytty siihen, että kyseessä on ollut Kyminlinnan linnoituksen venäläinen hautausmaa, johon on haudattu mahdollisesti linnoituksen rakennustöissä menehtyneitä, sekä varuskunnan henkilökuntaa 1700-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin asti. Enemmän juttua paikan historiasta löytyy Hiisi -lehden numeron 1/2013 artikkelista Venttoon hautausmaa.
Härkävuori on pinta-alaltaan melko pieni alue asutuksen keskellä, mutta maastoltaan varsin hieno paikka. Usein olen tästä läpi oikonut matkalla Jumalniemeen. Minään varsinaisena maastopyöräilykohteena aluetta ei voi pitää juurikin pienen kokonsa takia. Polkuja on kuitenkin varsin tiheästi. Nämä kaikki ehtii kiertämään muutamassa minuutissa.
Vuoren sivustaa kulkevan polun reunassa on jyrkkä pudotus alueelle, josta kerrotaan löytyneen satoja luurankoja viime vuosisadan alussa. Paikka josta nämä viimeisimmät löydöt tehtiin on välittömästi tämän metsittyneen sorakuopan reunalla. Löytöjä on tätä ennen tehty ainakin vuonna 1948, jolloin rakennuksen perustuksia kaivettaessa löytyi 14 luurankoa, 1960-luvulla ja 1990-luvulla. Aina näihin löytöihin ei ole suhtauduttu kovinkaan kunnioittavasti. Muistelijat kertoivat nähneensä löytyneitä pääkalloja nostetun riviin polun varrelle. Näitä lapset olivat sitten säikkyneet.
Härkävuori on yllättävänkin korkea jyrkänne nousten puunlatvojen tasolle.
Sama näkymä ylhäältä alas. Tästä tulee jopa pientä aarniometsän tuntua. Tosin roskia on melko paljon ja uudempia kalliomaalauksia.
Vipusenkadun ja Nyyrikinkadun risteyksestä löytyy sähkötolpasta Museoviraston tiedote alueen menneisyydestä.
Oravanmäen tuulimylly löytyy tämän metsäkaistaleen toisesta päästä.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Pusheadin top 100 levyt 1980-luvulta.

Piffillä Pete TNT aloitti ketjun Pusheadin 1980-luvun suosikkilevyjen läpi kuuntelusta. Lista levyistä kansineen löytyy myös Discogsista. Hyvä ja kiinnostava topic. Tästä innostuneena tsekkasin mitä löytyy omasta hyllystä edes jossain muodossa. Löytyy 14/100. Eli käydään nyt läpi muistoja näistä levyistä. Sijaluku levyn edessä on sijoitus Pusheadin listalla. Listasta ei muuta viitsi sanoa, kuin missäs Conflict!

3. Subhumans - Demolition War EP 7"
Day the Country Died on ollut mulle aina se kaikken rakkain ja tärkein Subhumans levy. Tämä debyytti EP tuli hankittua vasta alle 10 vuotta sitten osana EP LP:tä. On hyvä levy edelleen, kuten koko kokoelmakin.

4. Minor Threat - Filler 7"
Tämän hankin 1990-luvun alkupuolella osana EP LP:tä, kuten Out of Steps levynkin. Aika vähälle kuuntelulle kummatkin jääneet. Filler on tietysti se hitti, mutta muuten koukuttava rouheus puuttuu. Varsin keskinkertaisia kaahauksia.  

5. Bad Brains - Roir Cassette
Tämä tuli ostettua vasta alle kymmenen vuotta sitten kun Combatista levyjä tilaillessa pitä saada postimaksut sisältävä summa täyteen. Kerran olen kait kuunnellut. Ne reggae-biisit on parhaita. Ei tätä ylinopeaa kaahausta enää oikein jaksa. Pidän kyllä kovasti Bad Brainsin myöhemmistä levyistä.

8. Rudimentary Peni - s/t EP 7"
Rudimentary Penin levyt tuli hankittua 1990-luvun alkupuolella ja tämä on ollut siitä asti yksi rakkaimmista anarko-punkin saralla. Kuuntelin tämän EP LP:n nyt ja kyllä tämä debyytti on edelleen yksi parhaita 7" hardcore-levyjä koskaan, 6/5.

21. GBH - Leather, Bristles, Studs and Acne EP 12"
Kee Pee Hoon tuotantoon aloitin tutustumisen hieman väärässä järjestyksessä. City babyt oli ensin kasetilla ja No Need to Panicin ostin sen ilmestymisen aikoihin. Tylsää löysästi soitettua rokkia. En ymmärtänyt mistä bändin maine oli peräisin. Tämän ensi EP:n sisältävän Leather, Bristles, No Survivors and Sick Boys LP:n hankin vasta 90-luvun puolella ja muistan ajatelleeni, että tämähän on hyvä!

42. Crucifix - Dehumanization LP
Tämäkin tuli ostettua 1990-luvun alussa tuhannen muun levyn kanssa ja jäi hieman vähemmälle kuuntelulle. 80-luvun puolella olisin arvostanut enemmän tällaista nopeaa rähinää. Kuuntelin joskus viime vuonna todella pitkästä aikaa ja yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Kansi on kyllä todella upea!

46. Anti-System - No Laughing Matter LP
Kaaos-lehden numerossa 9 oli juttua Anti-Systemistä ja kyseinen numero ja numero 10 myös ovat olleet mulle ne kaikkein parhaat ja rakkaimmat zinet koskaan. Siksi edelleen tulee ostettua kuulematta levyjä joista näissä lehdissä kirjoitettiin. Siksi hankin tämänkin LP:n joitain vuosia sitten kun tätä oli uusintapainoksena saatavana. Kaaos Korporaatiosta tietysti. Aikonaan olisin arvostanut enemmän, mutta olen tätä kyllä useamman kerran kuunnellut ja hyvä levyhän tämä yhä.

51. Misfits - Walk Among Us LP
Joskus 1980-luvun puolivälissä alkoi kuulumaan huhuja sellaisesta bändistä kuin Misfits. Jostain sain sitten paskoina kopion kopion kopioina Earth A.D. / Wolfs Blood ja Beware levyt nauhalle. En nyt muista oliko tämä ennen vai jälkeen Metallican Garage days -levyn. 90-luvun alussa tuli sitten hankittua kaikki vinyyleinä kun uusintapainoksia oli vihdoin saatavina. Walk Among Us on se kaikkein paras Misfits levy ja muutenkin maailman parhaita pitkäsoittoja punkin saralla, 6/5.


52. Shitlickers - Cracked Cop Skulls 7"
Tämä tuli hankittua Itkosen tekemänä bootlegina, jossa toisella puolen Anti-Cimex. Muistan kuunnelleeni ehkä kerran tai pari ja laittaneeni levyn hyllyyn, jossa se on pysynyt näihin päiviin saakka. Pitäisi kait kuunnella joskus uudestaan.

53. Terveet Kädet - Ääretön joulu 7”
Muistan kun kuunneltiin Galtsan kanssa Rock-Radiota ja sieltä alkoi kuulua aivan käsittämätöntä mölyä. MÖTÄH! Mitä ihmettä! 30 sekuntia kestäviä biisejä. Pissaa ja paskaa! Sitten kun vielä kolmaskin biisi lähti soimaan, niin aloin jo kaivamaan tyhjää kasettia esille ja rec. päälle. Musta jumala oli jo hurjaa progea, yli minuutin kesto. Seuraavana päivänä läksin Sävelaittaan, josta kyseinen levy löytyi. Galtsa epäili vähän, että ethän sä nyt tosissasi aio tota ostaa. Ostin ja varmasti paras ostos koskaan. Meni hetken ennen kuin hiffattiin mitä kansikuva esittää. Siitä riitti riemua pitkään.

59. Bad Religion - How Could Hell Be Any Worse? LP
Tämä hankittiin meidän talouteen 90-luvun alussa samoihin aikoihin näiden hittilevyjen kanssa. Tavallaan paras Bad Religion LP. Erilainen kuin ne myöhemmät. Tätä en ole omistanut enää 22 vuoteen. On ollut ikävä. Monesti meinannut ostaa uudemman kerran, mutta aina ollut muka liikaa hintapyyntöä, eli yli 20 e. Kyllä tämän vielä hankin uudemman kerran.

61. Meatmen - Blood Sausage EP 7”
Tämäkin on tuttu Kaaos-lehden sivuilta Pushead jutusta, mikä oli syynä, että ostin joskus 1990-luvun alkupuolella We're the Meatmen and You Suck LP:n, jonka a-puolelta Blood Sausage siis löytyy. Vähän tylsä levy. Pidän enemmän b-puolen livestä.

77. Rattus - WC räjähtää LP
Annikin aikainen Rattus ei ole koskaan kolahtanut. Mulle ne rakkaimmat Rattus-levytykset ovat Rajoitettu ydinsota ja HC 83:n biisit. Uskonta on vaara ja Ihmiset on sairaita levyt tuli hankittua aikoinaan, tätä ei ole alkuperäisenä tullut koskaan vastaan sopivalla hinnalla, joten löytyy ainoastaan osana Machine Rat Massacre bootsia. Kasetilla on tainut aikoinaan olla.

90. Anthrax - Capitalism is Cannibalism EP 7"
Tämän hankin vasta osana One Last Drop (2009) levyä. Maineensa veroinen, on tullut kuunneltua jonkin verran.

98. Dead Kennedys - In God We Trust Inc. 12”
Tämä mulla oli aikoinaan vain kasetille nauhoitettuna. Joitain vuosia sitten päätin, että kyllä kaikki DK:t pitää löytyä hyllystä, joten ostin. Jopa parempi mitä muistin. Aikoinaan en niin hirveästi tykännyt. Give me Convenience or Give me death on ollut itselleni se kaikkein rakkain DK levy koskaan.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Kymin valkoiset

Maanantaina 13. toukokuuta 1918 kello kahdelta iltapäivällä vietettiin Kymin kirkolla sankarihautajaisia. Maan mustaan multaan laskettiin punaisten surmaamat kaupanhoitajat Kustaa Niemistö, J. A. (Hannes) Heino, mylläri Kalle Sandholm, hänen poikansa Lahja ja kauppaopiston oppilas Gustav Forss. Kun ruumiissaattueet olivat saapuneet kantoivat vainajien omaiset ja ystävät arkut sotilaiden muodostamaa kunniakujaa pitkin vanhan hautausmaan eteläiseen nurkkaukseen veljeshautaan. Tilapäinen sekakuoro lauloi kanttori J. Merisalon johdolla "Mä kuljen kohti kuolemaa" ja arkkuja hautaan laskettaessa "Tiet kaikki yhtyy täällä portilla kalmiston". Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti A.O. Wuorimaa puhuen samalla niistä kovista koettelemusten hetkistä, joita kansamme on saanut viime kuukausien aikana kestää ja huomauttaen, että tällaisia uhreja, joita nyt viimeiseen lepoon saatetaan, on seurakunnassamme kaikkiaan 19. Seppeleitä laskettaessa puhuivat insinööri Collin Juurikorven tehtaan puolesta osuustoimintamiehille Niemistölle ja Heinolle, H. Kottonen Sandholmeille ja opettaja Kontula Kymin seurakunnan puolesta kaikille uhreille yhteisesti. Kotkan suojeluskunnan edustaja, tohtori R. Engelberg laskiessaan seppeleen Sandholmeille lausui kiitollisuuden sanoja vainajille siitä suuresta näkymättömästä avusta, minkä kunnon vainajat olivat kotkalaisille antaneet. Sekakuoro lauloi välillä "Vaivuos, vaivu synnyinmaasi helmaan" ja "Sotarukouksen". Tilaisuuden päätteeksi laulettiin yhteisesti "Maamme" -laulu, joka valtavana kaikui sadoista rinnoista. Näin Etelä-Suomi -lehdessä kuvailtiin tapahtumaa.

Seuraavana sunnuntaina 19. toukokuuta tähän haudattiin myös valumestari Theodor Kindt. Punaista graniittia olevan marmorimaisine ympäryslaitteineen varustetun hautapatsaan kustansivat Kymin kunta ja seurakunta. Se paljastettiin elokuussa 1919 taas suurin juhlallisuuksin. "Ole uskollinen kuolemaasi asti", kertoo muistomerkin teksti.
Kalle Sandholmin kuva julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 13.7. 1918.

Voimistelunopettaja Eino Havas alkoi pian Loviisan taistelun jälkeen suunnittelemaan salaista etappitietä Kotkasta Mikkeliin. Hanketta rahoitti kotkalainen Edvard Heiliö, joka yhdessä vaimonsa Fannyn kanssa avusti pakolaisia reitille. Reitin nimeksi annettiin P.E. Svinhufvudin mukaan Sianpää. Päivisin reitillä kulki postia, öisin ihmisiä ja aseita. Toinen etappi oli Kuutsalon saaressa Oskari Huovilan talossa, sieltä reitti kulki Pitkäsaaren itäpuolitse Kaarniemenlahdelle, jossa Lahja Sandholm oli vastassa. Kohdatessaan tulijoita kysyi hän: "Ovatko herrat löytäneet sianpäätä, jonka äsken reestäni pudotin?" Tulijoiden vastatessa iloisesti "juu, juu", vei nuori mies heidät kotiinsa Tavastilaan, jossa talon emäntä kahvitti ja ruokki heidät, jonka jälkeen isäntä kuljetti matkalaiset seuraavaan etappiin Kannusjärvelle Lautalan taloon. "Heidän kotinsa oli kuin kestikievari", kuvailtiin myllärin kotia myöhemmin. Sandholmien tytär Valma oli saanut hankittua jostakin punakaartin sinetin ja kirjoitteli lähtijöille aina jäsenkortin ja lupalapun. Perheelle saatiin toimitettua jopa pieni käsikäyttöinen painokone.

Punaisilla oli vihiä Sandholmien vastavallankumouksellisuudesta. Saksalan punakaarti kävi useasti Sandholmeille penkomassa paikkoja ja varsinkin naapurissa asunut Emil Rikka [Rokka?] pyrki ottamaan selvää kaikista talon tapahtumista, "Yöllä hän valvoi, päivällä vei tietoja esikuntaan", muisteli Valma Sandholm pelon päiviä.
Metsäkylässä jäi kiinni joitain kotkalaisia herroja ja ilmeisesti nämä ilmiantoivat Sandholmit, jotka vangittiin maaliskuun alussa. Valma onnistui pakenemaan ja hänet järjestettiin turvaan Suursaareen. Isä ja poika vietiin ensin Haminaan, sitten Kotkaan ja lopulta Kouvolaan, jossa heidät surmattiin niin kuuluisalla Tommolan veripellolla 28. maaliskuuta.
Kuva veripellosta löytyy Kaarlo Castrenin kirjasta Punaisten hirmutyöt vapaussodassa.
Sama paikka nyt tai sitten ei ihan.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Karhula 12. toukokuuta 1918

Lauantaina 4. toukokuuta aamupäivällä vedettiin valkoinen lippu Kymin työväentalon salkoon. Valkoiset saapuivat iltapäivällä kapteeni Spåren johdolla työväentalolle. Vangit komennettiin portaiden välissä olevaan syvennykseen ja asetettiin konekivääri 20 metrin päähän ilmoittaen, että jos joku yrittää karata, niin ammutaan joukkoa, josta karkaaminen tapahtui. Lisää vankeja kerättiin iltapäivän aikana pihalle ja illalla koko joukko vietiin Karhulan konepajan turvepehkuvarastoon, joka pölyn keskelle satojen ihmisten etsiessä yöpaikkaa. Seuraavana päivänä alettiin tekemään harvennusta. Pikaisen kuulustelun jälkeen vähemmän vaaralliseksi katsottuja laskettiin ehdonalaiseen vapauteen, näistä monien tultua myöhemmin uudelleen vangituiksi. Nimeltä huudetiin 24 miestä ja kaksi naista. Heidät marssitettiin Kolmikulmasta Vapalanmäelle kulkevan maantien varrella olevaan aidattuun halkotarhaan. Komendantti Carl Arne Broberg avasi portin, viittasi sisään ja sanoi "siinä on teidän yrttitarhanne", komensi vangit halkopinojen väliin, johon tuomitut ammuttiin muutaman hengen ryhmissä suuren ihmisjoukon seuratessa tapahtumaa tieltä ja Tornipytingin ikkunoista. Uhrien omaisille annettiin illalla lupa korjata ruumiit pois. Sitten voittajat pitivät tanssiaiset Karhulan rautatieasemalla.
Erittäin järkyttävänä muistetaan 16-vuotiaan Aino Löytyn teloitus. Lauri Minkkinen muisteli tapausta 1950-luvulla: "Sitten tuotiin kaksi tyttöä ammuttaviksi. Toinen tytöistä menetti itsehillintänsä  heittäytyen polvilleen ampujan eteen, rukoillen armoa. Tästä ampuja järkyttyi niin, ettei voinut toimia vaan lähti pois. Paikalle tuli uusia, raaempia miehiä, jotka tekivät tehtävänsä."
Rovasti A.O. Wuorimaan laatiman raportin mukaan palomestari Arttur Forss oli tullut Löyttyä vastaan kuraisella polulla, eikä astunut sivuun kuraan, vaan lausui tälle muutamia leikillisiä kompasanoja. Löytty oli heti mennyt esikuntaan vaatimaan Forssia surmattavaksi. Tämä tulikin vangituksi ja lähetettiin Kouvolaan, josta ruumis löytyi toukokuussa Tommolan veripellosta. Matti Puranen on muistellut samaa tapahtumaa. Purasen mukaan Forss oli työntänyt tytöt lankkusillalta kuraropakkoon, mikä voi olla Wuorimaan siistittyä versiota todennäköisempi vaihtoehto. Purasen muistin mukaan kyseessä oli kauppaopiston oppilas Gustav Forss, joka myös lähetettiin Kouvolaan surmattavaksi.
Halkotarhan alue on nyt suljettua teollisuusaluetta, johon on rakennettu suuria lasitehtaan varastohalleja.
Tämä ei ollut ensimmäinen teloitus. Jo saman päivän aamuna kello viideltä oli ammuttu Kymin vaivaistalon lähellä olevan metsän reunassa viisi miestä, johon he haudattiin, vähän multaa vain päälle. Omaiset kävivät ne myöhemmin noutamassa hautausmaalle. Tämä ensimmäinen teloitus on jäänyt vähemmälle huomiolle, enkä ole näiden teloitettujen nimiäkään löytänyt mistään. Mahdollisesti Armas ja Ilmari Hiltunen tulivat tässä surmatuiksi, sillä heidät on mainittu Korkeakoskella ammutuiksi. Vaivaistalo oli siinä missä se on nykyäänkin, eli Eskolan palvelutalon paikkeilla.
Seuraavana sunnuntaina 12. toukokuuta jatkettiin ampumisia Kymin kirkonmäen takana olevassa sorakuopassa. Tästä paikasta otettu kuva julkaistiin Itä ja länsi lehdessä 10 vuotta myöhemmin.
Tällöin ammuttiin terroritilaston mukaan 28 henkeä, joista yksi oli nainen. Tämä oli lukumäärältään suurin teloitus Karhulassa. Suomen Sosialidemokraatissa vuotta myöhemmin julkaistussa kuolinilmoituksessa on 27 nimeä, siitä puuttuu ainakin Kalle Semberg, joka löytyy Työn Oikeus -lehden ilmoituksesta nimellä Lemberg. Joissakin lähteissä teloitettuja mainitaan olleen 30.

Punaisten plutoonanpäällikön Leo Hovin vaimo Elin Maria on muistellut tätä tapahtumaa. Leo oli palannut rintamalta kotiin nälkäisenä, likaisena ja väsyneenä, piiloutunut kellariin, josta hänet oli löydetty ja viety vangiksi konepajan viilaverstaaseen. Yöllä neljältä saapui miehiä pyssyt olalla tämän kotiin ja käskivät peittää vilteillä kirkon puoleiset ikkunat kieltäen katsomasta ulos. Elin Maria oli kuitenkin katsellut kammarin ikkunasta viltin raosta kun hänen miehensä ja muut kapinalliset ammuttiin sorakuoppaan. Leo oli viimeisenä heilauttanut kättään kotinsa suuntaan.

Terroritilaston mukaan teloitus tapahtui kahdelta yöllä. Myös Jaakko Semberg muisteli äitinsä käyneen jo yöllä kolmelta viemässä miehelleen Kalle Sembergille ruokaa Karhulan poliisiputkaan: "Menin sinne jo kolmen aikaan aamulla. Koppi oli tyhjä. Kaikki oli viety. Kysyin vartijoilta, mihin on viety. `Emme tiedä, olemme uusia täällä. Painu hiiteen ämmä tai pistetään ukkosi seuraksi...´ Lähdin kirkolle. Itkeviä ja valittavia ihmisiä tuli vastaan. He kertoivat, että siellä ne ovat, kaikki sieltä poliisin putkasta, kirkkomaan takana, santakuopassa, sinne on peitetty. Katselin kalman työtä, verisiä jälkiä. Otin huopahatun palasen. Siinä näkyi nimikirjaimet. Isä ei tule enää..."
Ammutut kuljetettiin Karhulan Hovin parihevosilla ja purukärryillä kahtena kuormana rivihautaan, johon oli ilmeisesti haudattu jo edellisenä sunnuntaina ammuttuja, sillä siinä on Heikki Väggin yksityinen hautakivi. Aamulla kirkkoon menijät saivat kauhistella verisiä jälkiä haudan reunalla. Papinkin kerrottiin olleen kivääri selässä.
Tämän teloituspaikan olen paikantanut kirkonmäkeä kierrellessäni nykyisen Alahovintie 3:n takana olevaan sorakuoppaan. Täysin varma asiasta en ole, tämä on kuitenkin ainoa paikka joka vastaa jossain määrin vanhaa kuvaa. Alueelta on otettu myöhemmin lisää hiekkaa, joten kuoppa on suurempi kuin 100 vuotta sitten.
Viimeinen kenttäoikeuden tuomio laitettiin täytäntöön 23. toukokuuta, jolloin ammuttiin 9 miestä ja 1 nainen. Tämän kerrotaan tapahtuneen hautausmaalla ammuttujen itsensä edellisenä iltana kaivamaan kuoppaan. Myös edellisestä teloituksesta kerrotaan ammuttavien joutuneen itse kaivamaan oman hautansa.
Joukkohauta tehtiin Malmin pellolle hautausmaan reunaan. Rovasti Wuorimaan mielestä roistoja ei olisi saanut haudata ollenkaan hautausmaalle, vaan johonkin suohon. Jonkinlainen hautajaistilaisuus täällä kuitenkin pidettiin, sitä on muistellut Elin Maria Hovi: "Kävelin toisten punaleskien kanssa haudalle puolitoistavuotiasta Lahjaa sylissä kantaen ja vähän päälle kolmivuotiasta Voittoa kädestä taluttaen, kun ammuttujen siunauksesta oli ilmoitettu. Pastori Kaira puhui haudalla kauhean rumasti: haukkui meitä naisia punikkien huoriksi ja lapsiamme huorienpenikoiksi. Sanoi olevansa hyvillään, kun punaiset rosvokoplat oli saatu kiinni ja teloitettu. Me nuoret lesket itkimme ääneen,  lapset mukana. Yhtään siunaussanaa ei pappi sanonut. Hautaus oli kauhea kokekemus. Ikinä en sitä unohda."  Kuva haudasta kunnostuksen jälkeen on vuodelta 1928.
Sama paikka nyt. Heikki Väggin hautakivi, joka näkyy vanhassakin kuvassa on vaihtanut paikkaa, keskelle on pystytetty v. 1941 iso muistokivi ja puut ovat kasvaneet. Hautausmaata on myös laajennettu Alahovin suuntaan.

12. päivä ammutun Emil Adamssonin 1914 syntynyt tytär Vieno Hiirola on muistellut käyntiään haudalla 1920-luvulla: "Kerran lähdimme Kymin kirkon hautuumaalle, poimimme kedon kukkia viedäksemme ne isän haudalle. Olimme kuulleet, että se on pitkä hauta. Löysimme sen, vaikka siellä ei ollut ristiä eikä meillä ollut astiaa mihin olisimme kukkamme laittaneet. Kaivoimme ne maahan ja mielestämme ne olivat kauniita siinä. Meitä lähestyi muuan mies ja huusi: `Jos ette poistu ja heti, joudutte itsekin sinne´. Meillä oli varmaan sata paria jalkoja juostessamme. Kaaduin ja sain ison kuhmun otsaani. Kotona äidin kysyessä olinko ollut tappelussa, valehtelin että en, sillä todellisuudessa sain usein puolustella sisartani ja minua, sillä olin rohkea ja siskoni hiljainen, meitä kun nimitettiin punikeiksi."

Suurimpina vastuullisina teloituksiin olivat komendantti Carl Arne Broberg ja Anders Kramer. Karhulan poliisin Mooses Ponttaanin kerrotaan olleen myös erityisen innokkaana seulomassa ammuttavaksi joutuvia. Likaisen työn tekijöiksi mainitaan ruotsinkieliset pohjalaiset. Myös kiihkeässä mielentilassa olleiden haminalaisten kerrotaan surmatun pastori Tauben pojan johdolla vaatineen päästä toteuttamaan kenttäoikeuden tuomioita. Kenttäoikeuden paperit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, on hävitetty. Teloitusten motiivien pohtiminen vaatisi laajempaa tutkimusta. Ammuttujen joukossa tiedetään olleen runsaasti työväenyhdistyksen johtoon osallistuneita sosialisteja, punakaartin komppanianpäälliköitä, paikallisten valkoisten vangitsemisiin syyllistyneitä ja myös entisten tekemisten ja ihmissuhteiden kerrotaan painaneen kuolemantuomioita jaettaessa. Tiutisen komppanian päällikkö Kalle Javanainen säilytti henkensä mahdollisesti juuri hyvien henkilökohtaisten ystävyys- ja naapuruussuhteiden ansiosta.

Lähteet:
Työväen Arkisto, Terroritilasto
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Tarja Karell: Länskan likka
Olli Korjus: Kulttuurivihkot 4-5 2017
Ulla-Maija Peltonen: Punakapinan muistot
Pentti Pylkkö: Vaiettu vuosi
Pentti Pylkkö (toim.): Kauhun kevät
Eino Seppälä: 60 vuotta sosialidemokraattista työväenliikettä Kymissä
Itä ja Länsi 13-14 1928
Suomen Sosialidemokraatti 12.5.1919
Työn Oikeus 23.12.1919
Vanhaa Karhulaa -ryhmä

tiistai 8. toukokuuta 2018

Karhulan aseman kadonnutta rakennuskantaa

Toissa edellistä juttua tehdessäni piti tapahtumapaikkaa varmentaessa etsiä enemmän tietoa sadan vuoden takaisesta Karhulan rautatieaseman seudusta. Samalla tuli vastaan kaikenlaisia "tätäpäs en ennen tiennytkään" löytöjä.
Tätä kuvaa hallitsee Karhulan ensimmäinen rautatieasema, joka tuhoutui heinäkuussa 1916 salaman sytyttämässä tulipalossa. Karhulan ensimmäisessä asemarakennuksessa toimi myös posti ja lennätin. Rautatie oli valmistunut 1897, mutta se avattiin virallisesti yleiselle liikenteelle vasta 3. toukokuuta 1900. Oikealla puolen näkyy 1880 valmistunut Toripytinki, jonka edessä oli Karhulan tori 1930-luvulle asti. Myöhemmin tori oli nykyisen Karhula-kodin paikalla, osoitteessa Sudenkatu 6. Karhulan keskusta on siis siirtynyt kilometrin verran pohjoiseen sadassa vuodessa. Aivan oikeassa laidassa näkyy veturitalli. Vasemmalla näkyvä maantie kulki Kolmikulmasta nykyisen Suulisniemen risteyksen seudulle ja se poistui käytöstä 1969. Kuva lienee otettu Tornipytingin yläkerrasta tai katolta.
Samaa suuntaa nyt. Kuva on otettu hieman kauempaa ja vähän matalammalta. Puut peittävät kaiken näkyvyyden, entisen pellon paikalla on nyt isoja varastohalleja ja varastokenttää.
Alkuperäisen kapearaiteisen rautatien veturitalli on yhä olemassa. Se on myöhemmin toiminut romuvarastona ja on nyt tyhjillään ja hoidon puutteessa tuhoutumassa. Katto on romahtanut osittain sisään.
Tässä hieno kuva Karhulan toisesta vuonna 1917 valmistuneesta rautatiesasemasta ja kapearaiteisesta rautatiestä, joka kulki vuoteen 1927 saakka nykyistä Aumakatua pitkin. Talon suunnittelivat arkkitehdit Verner ja Ivar Thomé ja sen yhteydessä toimi myös Ahlströmin virkailijakerho. Yläkerrasta löytyi kirjasto ja biljardisali. Alakerrassa oli aseman odotussali ja toimistotilat. Odotussalia käytettiin myös virkailijakerhon juhlasalina ja tanssisalina. Rakennus siirtyi kokonaan virkailijakerhon käyttöön uuden radan valmistuttua.
 
Tällöin kolmanneksi Karhulan asemaksi muutettiin 1890-luvulla valmistunut asuintalo. Tämä rakennus sijaitsi 1948 valmistuneen ja nyt autiona olevan Shanghain ja veturitallin välissä lähempänä rataa. Aseman se toimi vuodet 1927-1964 ja purettiin joskus 1980-luvulla.
Harvemmin nähty kuva, "lahtareita" Karhulan asemalla tiettävästi 4. toukokuuta 1918.
Tämän kuvan on sanottu olleen myös Karhulan valtauksesta 4. toukokuuta 1918. Ainakin minun silmiin kuvassa on ihan selkeästi lunta ja näyttäisi olevan rekikin, joten olen kyseenalaistanut yleisesti käytetyn kuvatekstin. Tiedäpä sitten, ehkä siinä on jotain ihan muuta. Aseman vieressä näkyy Toripytinki, jota myös Kanalaksi kutsuttiin. Talon purkuvuodesta ei kellään tunnu olevan luotettavaa muistikuvaa. Aina kun tästä kyselee, niin kaikki käyvät puhumaan Tornipytingistä, joka oli sitten ihan eri rakennus. Ei kaukana sekään asemalta.
Sama paikka kuin edellisessä kuvassa 100 vuotta ja 1 päivä myöhemmin.
Virkailijakerhon rakennus jäi autioksi 1980-luvun puolivälissä ja se purettiin pitkän väännön jälkeen vuonna 1996 tehdasalueen aiotun laajentumisen tieltä. Tämä laajentuminen ei sitten ole vieläkään toteutunut. Rakennuksen kellarin tiiliseinät löytyvät edelleen, joten aseman paikka on helppo löytää.
Vieressä olevassa nyt ränsistyneessä ja tyhjillään olevassa puutalossa sijaitsi lääkärin vastaanotto. Tämä on rakennettu vasta 1930-luvun lopulla.
Työväenkasarmi Port Arturista tai Port Arthurista, kumpaakin kirjoitustapaa näkyy käytettävän, ei oikein tunnu löytyvän kuvia, vaikka tämäkin on ollut olemassa johonkin 1960-70 luvulle saakka. Sijaitsi siis osoitteessa Kokkolankatu 9 ja tämän pohjoispäädyssähän tapahtui se kaksoissurma, josta huhtikuussa kirjoitin.
Tässä asui paljon muualta tulleita siirtötyöläisiä ja se muistetaan levottomana ongelmatalona, jossa poliisi usein vieraili. Toisten muistelijoiden mukaan elämä oli kuitenkin yleensä rauhallista ja talossa asui paljon lapsiperheitä, kuten näkemistäni kuvistakin ilmenee.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Perheen kova kohtalo

Tämän päivän Hesarissa Marko Tikka ja Tiina Lintunen arvioivat Marjo Liukkosen uutuuskirjaa Hennalan naismurhat 1918. Kritiikin kohteena on erityisesti Liukkosen tapa käyttää värittyneitä muistoja täytenä totuutena siitä mitä Hennalassa ja Lahdessa tapahtui toukokuussa 1918. Kirjan itse lukeneena voin yhtyä Tikan ja Lintusen arvosteluun.

Otetaan nyt yksi esimerkki. Marjo Liukkonen kirjoittaa Hennalan naismurhat kirjassaan, että Rauha Sinisalo ammuttiin Lahdessa 30.4.1918 yhdessä nelikuisen poikansa Hjalmar Julius Sinisalon kanssa. Ainoa lähde tälle on Armas Kiven 1960-luvulla kirjaama muistelma, jossa hän kertoo nähneensä Mustankallionmäellä 58 teloitettua naista, joista yhdellä oli ollut lapsi kainalossa. Vuosia myöhemmin Kivi oli kuullut, että Sinisalo oli vienyt lapsen mukanaan ja oletti näkemänsä naisen olleen Sinisalon, mikä voi tietysti pitää paikkansakin. Kirkonkirjoihin poika on kuitenkin merkitty nälkään kuolleeksi 25.5.1918. Liukkosen mielestä suojeluskuntalainen kirkkoherra Wikström oli merkinnyt kuolinsyyn väärin.
Oheinen Suomen Sosialidemokraatissa 5.6.1920 julkaistu kuolinilmoitus kertoo kuitenkin, että Jalmari Sinisalo kuoli nälkään, tosin jo huhtikuussa. Liukkosen väärillä tai tarkoitushakuisilla olettamuksilla on ikäviä seurauksia historiantutkimuksen kannalta. Nyttemmin ainakin Kansan Uutisten blogisti kirjoittaa Liukkoseen nojautuen nelikuisen lapsen tulleen ammutuksi äitinsä kanssa.

Mikä oli Rauha Sinisalon kohtalo? Kalmin pataljoonan tiedusteluosastoon kuulunut Joonas Seppälä kertoi löytäneensä Sinisalon ja kolme muuta naista kellarista ja vanginneensa heidät. Liukkonen olettaa pidätettyjen joukoissa olleen myös Lahden naispataljoonan päällikköjen Suoma Jäntin ja Ida Vikmanin, jotka Liukkosen mukaan katosivat Lahden valtauksen jälkeen. Kumpikaan naisista ei kuitenkaan kadonnut, koska heidät vangittiin Kotkassa ja Haminassa ja kumpikin päätyi Valtiorikosoikeuteen. Vikmanin paperit näyttävät kuitenkin kadonneen vankikorttia lukuunottamatta ja sekoittuneen erääseen toiseen Ida Vikmaniin.

Sinisalo oli vankina metallivalimolla Lahden taistelujen aikana, kun saksalaiset uhkasivat ampua kostoksi kolme tai neljä vankia jokaisesta punaisten kaupunkiin ampumasta tykinlaukauksesta. Valimolla vankina ollut Ilmari Leppänen kertoi yhden ammutuista olleen Sinisalon: "Metelinmäkeen näitä ammuttiin, hakijoilla oli nimet joista huusivat." Vankeja ei kuitenkaan ammuttu Metelinmäkeen vaan saksalaisten tulkkina olleen Huvi Vuorisen mukaan kaupungintalon seinää vasten. Vuorisen mukaan teloitettuja oli 16, joukossa miehiä ja naisia. Rauha Sinisalo on ainoa nainen, jonka voi kuolinpäivän perusteella uskoa olleen tässä ammuttujen joukossa.
Myös Kalle Saarnio on kertonut 1963 tehdyssä haastattelussa saksalaisten kostoksi ampumista vangeista. Saarnion mukaan näitä oli peräti 60, mikä on varmasti liioittelua ja paikka hiekkapenkkaa vasten nykyisellä Salininkadulla kaupungintalon ja meijerin välillä.

Mikä oli Jalmari Sinisalon kohtalo? Uskoisin tämän kuolleen aliravitsemukseen tai "yleiseen heikkouteen" Rauhan ollessa vangittuna. Kun Rauha ja muut vangit oli ammuttu, ruumiit vietiin hautausmaalle ja vähän aiemmin menehtynyt lapsi asetettiin äitinsä viereen. Tämän Armas Kivi oli sitten toverinsa kanssa nähnyt. Tämä on ainoastaan omaa arvailua. Kuolinilmoituksen lehteen toimittaneella henkilöllä lienee ollut asiasta täsmällisempää ja varmaa tietoa.
Sinisalon perheen potretti julkaistiin Itä ja länsi lehden numerossa 13-14 1928.
Perheestä menehtyivät Rauhan ja tämän poikansa lisäksi Rauhan isä David, joka SSD:n kuolinilmoituksen mukaan kaatui Lahden taistelussa. Sotasurmien mukaan tämä "mestattiin" päivää aiemmin. Myös Itä ja länsi lehden kuvateksti kertoo tämän tulleen ammutuksi. Pikkuveli Vihtori (Viktor), s.1900, kuoli Itä ja länsi lehden mukaan Hennalan vankileirillä, samaa kertoo myös kuolinilmoitus ja terroritilasto, jonka mukaan Viktor murhattiin 29.4. Hennalassa. Päivämäärän, kuten myös Rauhan kuolinpäivään 30.4. voi suhtautua varauksella. Vaikuttaa, etteivät ne ole ihan oikein. Sotasurmista löytyy lisäksi vielä Tammisaaren vankileirillä kuollut Wäinö Antero Davidinpoika Sinisalo ja Johan David Davidinpoika Sinisalo, joka murhattiin Lahdessa joulukuussa 1918. Kumpikin mainittu myös tuossa SSD:n ilmoituksessa. Pitää vielä yrittää tarkistaa ovatko nämä kaksi viimeistä saman perheen jäseniä. Harhaluotiin kuollut 6-vuotias Hugo ei ilmeisesti ollut perheen jäsen.