tiistai 30. joulukuuta 2014

Studets / Bombshelter 7"


Tämä vuosi on kyllä ollut moneen vuoteen heikoin mitä tulee hankittujen äänilevyjen määrää. Koko vuoden hankinnat pystyy laskemaan varmaan neljän käden sormilla. Siispä mitään katsausta vuoden parhaimmista hankinnoista ei ole luvassa ja tätä esiteltyäkään ei varsinaisesti tarvinnut ostaa.

Kyseessä siis kovasti odotettu The Studets / Bombshelter: Split 7"EP. Studets ei valitettavasti taltioinut vinyylille hienoa ja toivottua Kymijoki-trilogiaa, vaan kolme uutta(?) viisua ja näissä ei valitettavasti ole sitä samaa kotiseutuhenkeä. Tiettyä Olotila-Pax Americana-Piippospunk -henkeä löytyy, mutta lähinnä vain musiikillisesti. Aatteellinen pohja puuttuu ja Studetsin Jaxen onkin luonnehtinut yhtyettä Sliippari/77 -henkiseksi meiningiksi. Sliippareita en kyllä oikein löydä ja kaikki 3 biisiä kaahataan sen verran nopealla Hardcore -meiningillä läpi, etten nyt oikein X-Ray Spex -tyyliseen 77-punk meininkiin vertaisi. Nämä mielleyhtymät tulevat siis saksofonista ja (osittaisesta) naislaulusta. Sinänsä pienoinen pettymys. Aiemmat nauhoitukset ovat kuulostaneet paremmilta. Erityisesti se Kymijoki-trilogia.

Toisella puolella oleva Bombshelter oli itselleni ennestään täysin tuntematon nimi, enkä edelleenkään tiedä yhtyeestä mitään. Ei ole informaatiota kansissa, enkä ole mukana tulevan kontaktilipareen nettiosoitteitakaan viitsinyt tutkailla.
Musa on sitä ihan samaa keskinkertaista Punk/HC -meininkiä, jota 90-luvulla levytettiin ihan tarpeeksi, tuli aikoinaan hankittua lähes kaikki vuosina n. 1986-1997 julkaistut Suomi-punk -levyt. Ei jaksa näitä enää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kuusi kuolemaantuomittua


Tietokirjailija Olli Korjus vieraili joku aika sitten Kotkan pääkirjastolla kertomassa viime talvena ilmestyneestä kirjastaan Kuusi kuolemaantuomittua ja veti Einon kammarin tulvilleen kiinnostuneita, etupäässä iäkkäämpiä kuulijoita. Itseäni nuoremmat olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja vielä erityishuomiona, että SKP:n jäsenten osuus kuulijoista oli melko huomattava puolueen parlamenttaariseen kannatukseen verrattuna. Jenkeissä sikäläinen sisällissota tuntuu olevan huomattavasti kiinnostavampi etelän, eli hävinneen puolen jiihaa-osavaltioissa, kun taas täällä meillä aihe herättä enemmän intohimoja vasemmiston keskuudessa mitenkään erityisemmin yleistämättä. Illan keskustelun aikana kävi myös ilmi, että monet olivat entisten punavankien suoria jälkeläisiä, kuten myös itse kirjailija.

Kirjahan syntyi kun Korjus etsi Kansallisarkistosta aineistoa edelliseen Hamina 1918 kirjaansa, sekä tutkiessaan Kotkaan liittyviä ihmiskohtaloita, suunnitelmissa kun on ollut myös tehdä Kotkan tapahtumista yksilötasolle menevä tutkimus.
Yhden kuolemaantuomitun Kustaa Salmisen vaimolleen Lainalle kuolemansellistä lähettämät kirjeet veivät hänet kuitenkin mukanaan. Salminenhan oli tämä henkilö, jonka aiheuttamassa räjähdysonnettomuudessa menehtyi Tampereen puolustuksen ylipäällikkö Hugo Salmela.
Kirjan muut henkilöt ovat Nestor Gylden Tammelasta, Erkki Urbanus Raide Viljakkalasta, Kalle Vihtori Sjögren Nurmijärven Klaukkalasta, Martti Juho Vesa Ulvilan Kaasmarkusta ja August Gunnar Mörn Turusta. Viimeksimainitun kohtaloahan selvitetään varsin kattavasti myös vuosi sitten ilmestyneessä Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 kirjassa ja nämä kummatkin kirja täydentävät hienosti toisiaan.

Itsehän tämän ostin ja luin melko tuoreeltaan viime keväänä ja eipä tästä ole muuta kuin kehuttavaa. Erittäin laaja henkilöhakemisto on tehty Korjuksen mukaan palvelemaan sukututkijoita. Aiemmin näitä kapinallisia on Korjuksen mukaan pidetty sukujen mustina lampaina, eikä heidän kohtaloitaan ole suuremmin muisteltu. Nyt kuitenkin uudempi polvi on Korjuksen näkemyksen mukaan myös kiinnostunut näistä aiemmin vaietuista ihmiskohtaloista.

Kiinostavin kysymys yleisöltä oli tietysti, että vieläkö jaksat tehdä sen kirjan Kotkan vuoden 1918 tapahtumista. Vielä 75-vuotias Korjus ei tähän urakkaan lupautunut. Toivotaan Ollille pitkää ikää ja terveitä vuosia. Kyllä nämä Hamina 1918 ja Kuusi kuolemaantuomittua ovat kumpikin niin hienoja teoksia, että toivoisin hartaasti vielä kolmatta kirjaa.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Cristiano Pereira

Vegaaniurheilijoita esittelevässä sarjassa on tällä kertaa haastattelussa Animal Liberation Racingin perustaja Cristiano Pereira. Tämä juttuhan on (taas) kähmitty Viva la Vegan -sivustolta, mutta ei siitä nyt enempää kuin itse haastatteluun, jonka on tehnyt Leigh-Chantelle

 Miksi olet vegaani?

Tunnen syvää myötätuntoa ja kiintymystä kaikenlaisia eläimiä kohtaan. Minua loukkaa ihmisten itsekkäistä syistä niille aihauttama kärsimys. Haluan itse näyttää esimerkkiä ja toivon, että muutkin seuraavat esimerkkiäni.

Miten ja miksi päätit alkaa vegaaniksi?

Olen aina tuntenut yhteyttä eläimiin ja ettei minulle sovi yleinen eläinten hyväksikäyttöön perustuva näkemys. Lukion jälkeen aloin tekemään vapaaehtoistyötä Humane Society -järjestössä ja asiat alkoivat loksahtamaan paikoilleen. Tein tietoisen päätöksen, etten enää tue eläinten hyväksikäyttöä ja aloin vähitellen muuttaa ruokavaliotani. Olin pitkään kasvissyöjä ja sitten aloin täysin vegaaniksi.

Kauanko olet ollut vegaani?

Yli 8 vuotta.

Miten vegaanius on hyödyttänyt sinua eniten?

Minulla on enemmän energiaa ja tunnen oloni puhtaammaksi. Olen myös fyysisesti pystynyt palautumaan nopeammin vaativasta harjoittelusta ja kilpailuista.

Mitä veganismi merkitsee sinulle?

Elämistä eläimiä kunniottavalla tavalla.

Kuinka treenaat?

Pyöräilen vähintään kuutena päivänä viikossa ympäri vuoden. Vuodenajasta riippuen olen ajanut 20-30+ tuntia viikossa.

Annatko muille kuntoilu tai valmennusapua?

Olen aina valmis auttamaan kaikkia, jotka ovat kiinnostuneita.

Mitä urheilua harrastat?

Enimmäkseen pyöräilyä, mutta tykkään myös muista kestävyyslajeista kuten retkeilystä tai vaelluksesta.

Suurin vahvuutesi vegaaniurheilijana?

Suurimpana vahvuutenani pidän suurta kestävyyttäni, pystyn ajamaan 24 tuntia vuorokaudessa ja myös kovia nousuja. Palaudun myös nopeasti, minulla on enemmän energiaa ja jaksan pidempään.

Minkä luulet olevan suurin väärinkäsitys veganismista ja kuinka tähän pitäisi suhtautua?

Suurin väärinkäsitys on, että kaikki vegaanit olisivat aliravittuja, heikkoja ja kärsisivät proteiinin puutteesta. Haastan kaikki epäilijät lähtemään ajelemaan kanssani

Ovatko perhe ja ystäväsi tukeneet vegaanista elämäntapaasi?

Kyllä.

Mikä on yleisin kysymys tai kommennti, kun ihmiset kulevat sinun olevan vegaani ja miten reagoit?

Mistä saat proteiinia? Vastaukseni on mitä proteiinia? Yleensä he eivät voi riittävällä tavalla määritellä proteiinia ja keskustelu päättyy siihen.

Kuka tai mikä motivoi sinua?

Eläimet. Motivaationani on yrittää tehdä parhaani, kestääkseni erityisesti kestävyyskilpailuissa aiheutuvaa kipua. Pystyn suorittamaan nämä kilpailut ajattelemalla sitä kipua mitä eläimet kärsivät päivittäin. Saan myös tyydytystä tietäessäni kilpakumppanieni kokemaa tuskaa.

Ruoka ja lisäravinteet. Mitä syöt?

Aamiaisella hedelmä smoothien ja Chian siemeniä. Lounas vaihtelee. Syön paljon riisiä ja vihanneksia. Päivällinen samoin kuin lounas. En syö kovin paljoa banaaneja. Välipalaksi paljon pähkinöitä.

Mitkä ovat mieluisimmat lähteesi proteiinille, kalsiumille ja raudalle?

Pavut tai hummus, kasvikset kuten parsa ja lehtikaali, pinaatti ja pepitas.

Mikä ruoka antaa sinulle eniten energiaa?

Riisi.

Käytätkö mitään lisäravinteita?

Käytän Vega Onen valmistamia ravintolisiä.

Mitä vinkkejä antaisit lihasten kasvattamiseen?

Painojen nostelu.

Laihduttamiseen

Pitkät lenkit.

Painon ylläpitoon

Noudattamalla tasapainoista ruokavaliota - ei liikaa kakkuja tai muroja.

Parantamaan aineenvaihduntaa

Noudattamalla ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokavaliota

Voiman kasvattamiseen

Ajamalla hulluna pyörällä.

Kuinka edistät veganismia jokapäiväisessä elämässäsi?

Olen aina puuhaamassa jotain joukkuemme Animal Libertion Racing hyväksi. Pyöräilemällä 6-7 päivänä viikossa, näyttääkseni julkista esimerkkiä.

Kuinka ihmiset pääsevät mukaan juttuihisi?

Tsekatkaapa meidän weppisivut sekä Facebook-profiilimme.

tiistai 9. syyskuuta 2014

100. postaus

Sadatta postausta "juhlittaessa" voisi näin luoda katsauksen menneeseen.
Alunperin tarkoitus on ollut kirjoitella vain asioista mitkä sattuvat kulloinkin kiinnostamaan ja tällä linjalla on menty tähän asti. Kaikista jutuista en todellakaan ole ylpeä, mutta mitään ei ole poistettu. Blogia olen pitänyt vanhassa zine-hengessä, tärkeämpää on tekeminen kuin julkaisujen taso. Jokainen pystyy kunhan vain yrittää. Juttuja on milloin mistäkin, oiskos jonkunlaisena keskitienä "Vasemmistokulttuuri", ainakin tällaisesta itse haaveilisin. Taidot ja viitseliäisyys eivät aina ole haluamallani tasolla.

Kävijöitä, en sano lukijoita, on näiden seitsemän (kylläpä on mennyt aikaa) vuoden aikana kertynyt pian 22 000. Ihan eri asia kuinka monta oikeasti on juttuja lukenut. Ihan lukijoiksi on ilmoittautunut "vain" 9 rohkeaa, positiivista sentään, että lähes kaikki ovat itselleni ennestään tuntemattomia henkilöitä. Ketään en ole koskaan vinkunut liittymään lukijakseni ja muutenkin tullut pidettyä aikas matalaa profiilia. Kainouttani en ole näitä juttuja viitsinyt juuri missään mainostaa, mutta lähinnä Googlen kauttahan noita kävijöitä on siunaantunut yhä kasvavaan tahtiin. Ennätys tämän vuoden huhtikuulta 937 kävijää.

Lopuksi paljastetaan ne kaikkein suosituimmat kirjoitukset:

1. XB3 старт шоссе
- Tämä on ehdoton ykkönen. Joku oli linkittänyt tämän Fillarifoorumille, niin sieltä on tullut satamäärin kävijöitä aina kun kyseinen ketju on ollut aktiivisena ja kyllä tätä muutenkin on löydetty.

2. Jämsän haudankaivaja kertoo.
- Aihe kiinnostaa jatkuvasti kovasti ja tämä oli linkitettynä myös Suomi24 -keskusteluun. Top vitosessa olisi kyllä ollut muutenkin.

3. Tehtaantyttöjen haudalla
- Toinen ikuisuuskiinnostusaihe. Nousi viidenneltä sijalta kolmanneksi tässä kesän aikana. Toukokuussa ihmettelin kun yhden päivän aikana oli luettu yli kymmenen kertaa, no paikkahan oli mainittu ihan YLE:n alueuutisissa ja tietysti kiinnostuneet olivat etsineet lisätietoja tapahtumista.

4. Katsaus vegaaniruokablogeihin
- Tästäkin aiheesta etsitään jatkuvasti tietoa. Katsaus on vaan jo melko vanhentunut, eivätkä kaikki linkit edes toimi enää. On pitänyt kirjoittaa tälle päivitettyä jatko-osaa, ehkä joskus.

5. Nuori alaston nainen
- Tämän kanssa kävi ihan niin kuin pelkäsin. Vetävä otsikko keräsi varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana niin paljon kävijöitä, että teki jo mieli vaihtaa nimeä. Nyt jo laskusuunnassa.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pobeda on rautaa





keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kuhmoisten pappilan kummitus

Koska kaikki kummitusjutut tuntuvat kiinnostavan ja niistä etsitään paljon tietoja, niin tässä yksi tositarina liki sadan vuoden takaa.
Suomen Kansanrunousarkiston sekä Työväen muistitietotoimikunnan arkistoista löytyy useita kertomuksia Kuhmoisten pappilan kummituksesta. Vaikka kertomuksissa onkin paljon poikkeamia, pystyy niistä ja löytyneistä arkistolähteistä kuitenkin helposti rekunstroimaan tapahtumien todellisen kulun.

Kuhmoisten kirkkoherran poika Eino Soriola oli tappanut venäläisen upseerin joko Heinolan rintamalla tai Kuhmoisten taistelussa. Osa kertomuksista mainitsee kaksikin surmattua venäläistä sotilasta. Arkistoista taas on löytynyt Soriolan kotiinsa isälle lähettämä kirje, jossa hän kertoo, että Vesivehmaan ja Lahden välillä tavattiin muutamia punaisia, jotka saivat meiltä pitkäaikaisen leipäkortin. Leipäkortin antamisella tarkoitetaan teloittamista.
Joka tapauksessa Soriola hakkasi surmaamaltaan venäläiseltä pään irti ja toi sen kotiinsa pistimen nokassa ja laittoi pöydälle kasvot ikkunaan päin, ennen kuin myöhemmin hävitti sen polttamalla.
Eräänä päivänä kotiin palatessaan hänelle kerrottiin, että kamarin alalasissa näkyy pään kuva. Soriola rikkoi lasin kiväärinperällä ja laittoi uuden ruudun, mutta pää ilmestyi myös siihen. Tämä herätti paikkakunnalla suurta huomiota ja juttu kulkeutui myös kauemmaksikin. Tästä on jäänyt arkistoihin erään lahtelaisen miehen kertomus.

Eräänä päivänä Kuhmoisista oli saapunut proomua vetänyt laiva. Laivamiehet kertoivat kummituksesta satamamiehille ja kun laiva oli palaamassa pyhäaamuna takaisin Kuhmoisiin päättivät miehet lähteä katsomaan tätä ihmettä. Miehet kiertelivät taloa, pappi ei ollut kotona, oli juuri kirkonmenot käynnissä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Viimein yksi miehistä rohkeni menemään sisään, löysi keittiöstä naisen ja kysyi missäs se kummitus näkyy. Nainen tuli ulos näyttämään oikean ruudun ja silloin alkoi tapahtua. Alaruutuun alkoi ilmestymään ensin partaa ja tukkaa, sitten kuva suureni ja näkyi poletit olkapäillä mistä tiedettiin tämän olleen upseeri.

Kummittelua ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään. Eino Soriola lähti Hans Kalmin johtaman Pohjan Poikien rykmentin riveissä Viron vapaussotaan, jossa hän Latvian puolella pienen Bejan kylän läheisyydessä 23. helmikuuta 1919 bolshevikkeja vastaan käydyssä taistelussa kohtasi matkansa pään. Myös isä kirkkoherra Sulo Soriola vaihtoi näihin aikoihin toisen seurakunnan palvelukseen, eikä kummittelua enää sen jälkeen ole nähty.
Ei näkynyt myöskään eräänä elokuisena hellepäivänä, kun kävin tämän entisen pappilan ikkunalaseja tiirailemassa.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Eripurasta eheytymiseen


Liki 30 asteen hellettä ja luvattua ukkosmyrskyä uhmaten suuntasin Orbean keulan kohti Taavettia ja siellä sijaitsevaa Kauppa-Aittaa. Ukkosrintaman alta ehdin pois ja selvisin hengissä myös Hamina-Taavetti maantieltä, joka on kyllä välillä melko ahdistava ajettava varsinkin arkipäivinä. Sinänsä maastollisesti erittäin hieno tie, tykkään muuten ajaa, mutta kapeus, mäkisyys ja mutkaisuus yhdistettynä runsaaseen rekkaliikenteeseen ei ole se turvallisin yhdistelmä. Ainoaksi haveriksi jäi törmäys ampiaiseen joka saman tien tuikkasi myrkkypiikkinsä suoraan silmien vällii. Teki muuten kipiää, onneksi ei ole allergioita.
Niin, kyseisessä "wanhan ajan" liikkeessä kun on myynnissä äskettäin ilmestynyttä Etelä-Karjalan maakuntayhdistyksen julkaisemaa Eripurasta eheytymiseen -vuosikirjaa. Samalla tarttui mukaan myös Pentti Pylkön viime vuoden lopulla ilmestynyt Vaiettu vuosi - Savitaipaleen rintama 1918 kirja. Tuohan on julkaistu sen verran matalalla profiililla, että huomasin tämän olemassaolon vasta äskettäin Kansalliskirjaston kokoelmia selaillessani ja mielenkiinto heräsi heti. Kirja sai kylläkin hieman nuivat arvostelut Etelä-Saimaassa, mutta ostin tämän silti.

Yhteistä kirjoille on se että, Pylkkö vastaa myös tämän kirjan ensimmäisestä osiosta ja tämä taitaa olla aikalailla lyhennetty versio Vaiettu vuosi -kirjasta, jota siis en ole vielä ehtinyt kuin vähän selata. Tässä käydään pikaisesti läpi Savitaipaleen, Lemin, Luumäen, Suomenniemen ja Taipalsaaren suojeluskunnat ja punakaartit, sekä punaisen ja valkoisen terrorin tällä alueella. Hyvä tiivistelmä ja ilmeisesti Pylkkö on ottanut onkeensa tuosta Marko Tikan kritiikistä, sillä Hämäläisen "punikkiperheen" kohtalosta kirjoittaessaan hän kertoo oikeutetusti sen olleen ryöstö ja murha.  Tämähän oli näitä kotkalaisen "päälahtarin" Eino Havaksen (jonka haudan muuten löysin Parikan hautausmaalta - ei, en ole käynyt tanssimassa siellä) tekosia ja tähänkin tapaukseen on siis löytynyt hieman lisätietoja, tai ainakaan itse en ollut niistä tietoinen.

Kirjan toinen osa on nimeltään Myrskyn jälkeen ja siinä Antti Vanhanen kertoo sodan jälkeisistä tapahtumista ja eheytymisestä Lappeen-Lappeenrannan alueella aikana jolloin kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat työväestön sieluista ja viimeksi mainittu yritti tulla toimeen kaupungin porvariston kanssa.

Samaa aihetta jatkaa kolmannessa osiossa Vesa Vares, mutta valtakunnallisella tasolla kuvatessaan 1920-30 -luvuilla käytyä kamppailua joka lopulta johti "talvisodan ihmeeksi" kutsuttuun ilmiöön. Kiintoisaa on myös Vareksen näkemykset äärivasemmistoon ja IKL:ään liittyviin uskomuksiin, sekä myyttinä elävään oletukseen suomalaisten saksalaismielisyydestä 1930-luvulla.

Mitään sinänsä uutta tai mullistavaa tutkimustietoa kirja ei tuo, mutta toimii erittäin hyvänä historiankertauksena itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Itä-Uudenmaan kierros

Yamma yamma, gabba gabba. Viikko sitten kävin ajelemassa Itä-Uudenmaan vähemmän koluttuja teitä reitillä Loviisa-Liljendal-Myrskylä-Artjärvi-Elimäki ja Hurukselan tietä takaisin.  Ensinnäkin ilouutisena uusien ajoreittien etsijöille; Mickelspiltomin ja Myrskylän välistä soratietä on asfaltoitu muutaman kilometrin matkalta, milloin tämä on tapahtunut on itselleni epäselvää. Tästä kun taitaa olla jo liki 10 vuotta kun edellisen kerran täällä kävin. Soratietä on jäljellä vielä vajaa 4 kilometriä ja se oli ihan kohtalainen ajettava. Ensisijaisena tarkoituksena oli käydä kuvaamassa nuo 2 punamuistomerkkiä, niiden bongailua kun nyt tulee jossain määrin harrastettua. Samalla kävin myös katsastamassa tämän Ruskeakallion rotkon.
Löysin paikan sattumalta jo pari vuotta sitten, kun päätin käydä lähempää katsomassa tielle näkyvää mielenkiintoiselta vaikuttavaa kallioseinämää. Myös maaston kuluneisuus paljasti, että täällä on oltava jotakin erityistä.
Ensimmäisellä käynnillä havaitsin, ettei rotkoon ole menemistä kuivin jaloin. Päätin odotella kuivempia kelejä. Sittemmin löysin tästä kohteesta mainintaa geokätköilijöiden sivulta, samalla selvisi myös paikan nimi. Tältä näyttää siis rotkon suuaukolla. Ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen on vinkkelikulma ja mitä sitten seuraa jäi mieltä kiihoittavaksi mysteeriksi.
Nyt siis toinen käynti paikalla. Tämä ei varmaankaan kuivu koskaan, joten kengät pois ja kahlaamaan. Vesi näytti melko matalalta, mutta upottavan mutapohjan takia vettä oli syvimmillään melkein polviin asti. Lisäksi pohjalla olevat liukkaat puunrungot tekevät liikkumisesta hieman haastavaa. Toisaalta rotko on erittäin kapea, paikoin vain noin metrin verran, että seinistä on hyvä ottaa tukea. Juurikin rotkon kapeus suhteessa korkeuteen ja sen pituus tekee tästä erityisen hienon paikan.
 Kulman takaa paljastui taas toinenkin kymmenmetrinen pätkä.
Jonka jälkeen selvisi,että onkaloon olisi ollut toinenkin sisäänkäynti. Tosin suurten kivien välinen rako oli kyllä hyvin ahtaan näköinen ja olisi vaatinut aikamoista kiipeilyä. Eikä täältäkään olisi päässyt kuivana sisään rotkon viimeiseen osaan, joka on muita ylempänä ja täysin kuiva. Tämän perällä oli myös se geokätkö.
Nämä sinänsä varsin ala-arvoiset kuvat eivät tee kunniaa paikan jylhyydelle ja mittasuhteille, joten hienojen (suomalaisten) luontokohteiden ystäville tutustumisen arvoinen paikka.
Myrskylässä ei ollut punakaartia, eikä kunnan alueella taisteltu. Paikallisia punaisia liityi kuitenkin Loviisan ja Lahden punakaarteihin n. 30 henkeä vapaaehtoisesti ja 70 pakko-ottojen kautta, mikä sittemmin muodostui kaksinkertaiseksi tragediaksi. Ensin rauhaa rakastavia työläisiä pakotettiin sotimaan ja kapinan jälkeen lahdattiin tutkimatta pärstäkertoimen mukaan tai tapettiin nälkään keskitysleireillä. Valkoinen terrori koitui useiden myrskyläläisten kohtaloksi Orimattilan taistelun jälkeen. Vanha sananlasku yksi suomalainen vastaa kymmentä ulkomaalaista ei siellä pitänyt alkuunkaan paikkaansa kun vastassa oli saksalainen rautakorko. Saksalaisten tappiot Orimattilan taistelussa 13.4. 1918 olivat 1 kaatunut ja 1 haavoittunut, suomalaisten 95-130 surmansa saanutta. Näistä myrskyläläisiä oli 26 miestä, joista pääosa on merkitty pakolla otetuiksi. Lisäksi huhtikuun lopulla teloitettin Myrskylän Kankilassa 6 Pernajan punaista ja yksi paikallinen näyttää surmatun paikkakunnalla vielä 11. kesäkuuta. Lisäksi 2 valkoisiin lukeutuvaa jotui ryöstömurhan uhreiksi paikkakunnalla 10.4. Tästä itselläni ei ole tietoa olivatko syyt poliittiset.

V. 1946 pystytetty muistomerkki sijaitsee erittäin edustavalla paikalla kirkon vieressä, mistä johtuen epäilen, ettei siihen ole haudattu ketään. Lisätietoja asiasta vastaanotetaan.
Artjärven punamuistomerkistä itselläni ei ole muita tietoja kuin mitä netistä ennestäänkin löytyy. Siinä on teksti "Elimme taistelimme Suomen työväenluokan puolesta", sekä surmansa saaneiden nimiluettelo. Tähän haudattiin omaisten toimesta Vuorenmäen taistelussa kuolleita artjärveläisiä. Lisäksi syksyllä 1966 tähän siirrettiin myrskyläläiset Johan Harju ja Lennard Koskinen, iittiläinen Mauno Salpala sekä kaksi tuntemattomaksi jäänyttä. Nämä olivat olleet aiemmin haudattuna jossakin metsässä. Varat muistomerkkiin saatiin yleisellä keräyksellä ja se valmistui 1969.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Liikennepoliittista kiukuttelua

Seiskatien reunaan Mokran suoran ja Siltakylän välille on rakenteilla ihan uusi kevyenliikenteen väylä. Nyt vasta! Tämähän valmistuu jokseenkin samaan aikaan kuin liikenne siirtyy uudelle moottoritielle. Sen jälkeen saakin ajella uudella kelvillä vaikka vieressä menee leveä, suora ja liikenteeltä lähes tyhjä entinen valtaväylä. Näemmä on joku periaate, että jokaista moottoritiekilometriä kohden pitää rakentaa myös tietty määrä kevyenliikenteen väylää. Tämä johtaa sitten näemmä tähän, että niitä rakennetaan paikkoihin joissa ne ovat käytännössä täysin tarpeettomia. Täydellistä resurssien haaskausta ja turhaa maaäidin raiskausta. Mieleen tulee useampiakin paikkoja joissa tämä olisi ollut liikenteellisesti ja turvallisuudenkin nimissä parempi rakennuskohde.
Toisaalta taas jo rakennettujakaan väyliä ei saada viimeisteltyä loppuun. Purolan läntisen liittymän kohdalle on valmistunut myös uusi kelvi jo yli vuosi sitten. Mutta jäänyt juuri ratkaisesvasti keskeneräisesksi, ellei sitten satu olemaan liikkeellä maastopyörällä.
Tässä vielä toinenkin kohta samalta alueelta. Purolan suunnastakaan ei pääse asfaltille ilman läskipyörää ja toisekseen jos ihan tarkkoja ollaan, niin eikös myös tuo liikennemerkki kiellä ajamasta sen takana näkyvälle asfaltille.
Tässä ei ole kyse mistään metsäautotiestä, vaan uudesta kevyenliikenteen väylän linjauksesta Heinlahden liittymän kohdalla. Koskakohan tämäkin saadaan valmiiksi? Erittäin jyrkkä mutka toimii samalla myös tehokkaana näköesteenä mutkan takaa kaahaville mopopojille. Toisaalta kunhan se moottoritie valmistuu, niin sitten onkin huomattavasti joutuisampaa ja turvallisempaa ajella ajoradan reunaa kiertoliittymän kautta.
Tältä taas näyttää entinen valtamaantie. Petäjäsuon metsissä on vielä muutamassa paikassa näkyvissä alkuperäisen alisen Viipurintien linjauksia. Vasemmalla olevat kivet ovat siis tien reunakiviä. Oikeassa reunassa saniaisten seasta löytyy tien toinen laita. Keskellä olleet hiekat on kerätty pois 1930-luvulla valmistuneen nykyisen Sutelantien tarpeisiin. Se taas palveli valtatienä aina 1970-luvun puoliväliin asti.
Olen muuten ajanut aikoinaan kerran tai pari tällä aaltopeltisitikalla.
Kokemusta voi luonnehtia joko kammottavaksi tai mielenkiintoiseksi.
Kuvaa kabiinista. Hyväntuulentielläkin alkoi jo vauhti pelottamaan.
Takaosastossa kuljetettiin väkeä työmaalle. Nuo reunassa näkyvät "penkit" toimivat siis istuinpaikkoina. Taisi olla joskus lähemmäs kymmenenkin neitiä kyydissä haravat käsissä. Huipputurvallista ja silloin varmaan ihan lainmukaistakin???
Alueella olisi hieman lisääkin UE-kohteita, mutta nyt käydessäni oli niin märkää, ettei huvittanut pidempää kahlata pitkässä ruohikossa ojien keskellä. Kengät sain läpimäräksi lyhyemmälläkin matkalla.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Maitojunalla kotiin

Piffillä oli keskustelu maitojunalla kotiin palaamisesta, mistä tulikin mieleen hauska juttu vuosien takaa. Aikoinaan nauratti kovasti kun eräs maahanmuuttokriitikko tuli maitojunalla armeijasta takaisin. Tällä tyypillä oli siis erittäin nuiva suhtautuminen sivareita, aseistakieltäytyjiä ja hippejä kohtaan. Yhtä paskaa kaikki ja yleistä pilkan aihetta. Kerran paikallislehdessä oli juttua tästä heidän maahanmuuttokriitikko -jengistään. Muistan edelleenkin sieltä kommentit "aseiden käsittely kiinnostaa" ja "kyllä sissi kestää", pojilta kun kyseltiin edessä olevasta varusmiespalveluksesta. No niin tämä tarinamme sankari sitten lähti ajallaan armeijaan. Vaan siellä oli sitten varmaankin joku punamädättäjä kapiaisena, tai en tiedä oliko näin, mutta kovasti asiaa epäilen. Niinpä hänet sitten laitettiin ns. akkojen hommiin, eli keittiökomppaniaan. Eihän hän ollut koskaan mitään ruokaa ollut tehnyt ja oli ihan pihalla asioista ja tämä kävi sitten sen verran psyyken päälle, että miesten koulu jäi kesken ja maitojunalla tultiin kotiin. Asiasta koitti iloa vielä muutamaa vuotta myöhemminkin. Jossain radioproggiksessa oli päästetty ääneen stadilaisia maahanmuuttokriitikoita ja nämä mainitsivat armeijasta puhuttaessa erittäin halventavaan sävyyn, että Kotkassa on maahanmuuttokriitikoita jotka eivät ole edes käyneet armeijaa. Tiesin heti keitä tarkoittavat. Tämä tarinan henkilö ei siis ollut edes ainoa rintamakarkuri ja siipiveikko tästä heidän jengistään. Vielä hauskana tapauksena mainittakoon, että samalla tyypillä oli kasetilla Kohu-63:n Puhtaat sellaisena versiona josta puuttui se alun puheosuus. Kuten Kuolleet Kekkoset lauloivat biisissään Maahanmuutokriitikkopunkit painukaa hiiteen: "Todellisessa kolmannessa valtakunnassa te olette ensimmäisiä häviäjiä."

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Pelle Miljoonan patsas

Tänään paljastettiin Haminassa muusikko ja kirjailija Pelle Miljoonan kunniaksi pystytetty patsas. Hanke sai alkunsa 7 vuotta sitten silloisen kaupunginvaltuutetun Jarmo Tammilehdon (vas.) aloitteesta, jossa haminalaissyntyisen Pellen Miljoonan elämäntyötä pitäisi muistaa hänen synnyinkaupungissaan. Asiaa on viety hiljalleen eteenpäin kaupungin kulttuurisihteerin Sari Kinnusen tartuttua asiaan. Samalla päädyttiin myös muistopatsaaseen. Pronssisen patsaan työsti Pellen nuoruudenkaveri taiteilija Heimo Suntio.
Kaupungin henkiseksi johtajaksi itseään nimittävä pakinoitsija Jari Nenonen aloitti ohjelman hauskuuttamalla yleisöä jutuillaan. Seuraavana oli puheenvuorossa kuvassa kädet puuskassa seisoskeleva taiteilija Suntio, joka kertoi lyhyesti patsaan synnystä.


Juhlallisuuksien jälkeen Pelle esitti vanhojen haminalaisten soittokavereidensa kanssa muutaman biisin, joista huomionarvoisin oli ihka uusi Viipuri-evakkoaiheinen Onnen avain, jonka julkaisukeikka tämä myös oli.
Patsas on kooltaan melko pieni merelle soittava rumpalipoika ja kyllä siitä Pellen hyvin tunnistaa.
Singlenkin kävin tietysti heti ostamassa. Pelle oli vaan jo ehtinyt sotkea kannet.
Tämä uustuuslevy on äänitetty Haminan puistotalolla haitaristi Pepe Husun ja Pellen vanhojen koulukavereiden kanssa. Tyylillisesti tämä on enemmän sitä folk-osastoa. Bonuksena 5 muuta biisiä, jotka on poimittu levyiltä Avara maa, Goa Baba, Arambol ja Seta Samulin sirkus.

Pelle Miljoonaan ja Haminaan vielä liittyen; olettehan te tämän nähneet?

torstai 29. toukokuuta 2014

Dead Kennedys

Yhtenä kevään odotetuimmista kirjauutuuksista oli ehdottomasti Alex Oggin Dead Kennedys - Fresh fruit for rotting vegetables Juha Ahokkaan suomennoksena. Dead Kennedys eli tuttavallisemmin DK kuuluu näihin ikisuosikkeihini. Ihan kaikkein kovimpaan kastiin en ole yhtyettä kuitenkaan koskaan lukenut, tai siis sen levyt eivät ole olleet täydellisiä tajunnanräjäyttäjiä, vaan kyse on enemmän siitä, ettei näihin kuitenkaan ole koskaan tullut täysin kyllästyttyä. Tokihan yhtyeen arvoa nostaa myös sen ehdoton poliittinen korrektius.

Kuten alaotsikostakin voi päätellä tämä kirja keskittyy yhtyeen alkutaipaleeseen, sen perustamiseen ja ensimmäisen albumin  Fresh fruit for rotting vegetables syntyyn, jotka käydäänkin varsin perusteellisesti läpi. Fakta- ja musafriikeille, kuten juuri minulle, kirja on kyllä mannaa. Kaikenlaista hämmentävää nippelitietoa tulvii huomattavasti enemmän kuin yhdellä lukukerralla ehtii käsittelemään, joten tämän kirjan pariin tulee varmasti palattua useampiakin kertoja ehkä hyvinkin pian.

Rajatusta ajanjaksosta johtuen lukemista on kuitenkin melko vähän - siis siihen nähden, että kyllä ne yhtyeen myöhemmätkin vaiheet olisi pitänyt ehdottomasti saattaa julki. Suuren osan sivuista täyttää DK:n hovikuvittajan Winston Smithin taide jossa kyllä silmä lepää ja onpa kirjan lopussa myös hänelle ansaitusti omistettu luku. Sivuilta löytyy myös suuret määrät levyjen , ensi LP:n ja tuon ajan singlejulkaisujen, eri painosten kansi- ja etikettitaidetta, sekä ennenjulkaisemattomia bändikuvia, joissa ei kyllä ole mitään mainittavia helmiä. Lopussa on myös sivukaupalla eri henkilöiden lausunnoista kerättyjä hehkutuksia DK:n erinomaisuudesta tai sen vaikutuksesta kyseisiin henkilöihin ja tämä osio alkaa mennä jo hieman tuonne henkilöpalvonnan puolelle.
Toivottavasti Alex Ogg tai kuten hän itse mainitsee joku toinen piruparka jatkaisi bändin myöhempien vaiheiden dokumentointia.
Vuosien varrella on hyllyyn tullut hankittua levy jos toinenkin, joten hieman henkilökohtaista turinaa näistä:
Fresh fruit for rotting vegetables ja Plastic surgery disasters LP:t kuulin ekaa kertaa tietty jo 80-luvun lopulla, mutta vinyylinä ne tuli hankittua vasta tämän vuosikymmenen alussa. Itselleni nämä eivät ole koskaan olleet mikään iso juttu muuten paitsi Kill the poor -biisi Punk & Disorderly kokoelmalta kuultuna. Samaten In god we trust, inc. 12"EP mulla oli aikoinaan kasetilla ja silloin en tästä niin hirveästi välittänyt.
Give me convenience or give me death singlekokoelma on ollut mulle se ykköslevy aina. Tämän ostin silloin kun se ilmestyi 1987 ja tää oli siis eka kunnollinen kosketukseni bändiin. Tokihan tää oli sitä ennen tuttu muualtakin kuin Suosikin julisteesta ja kait mä joskus olin jotain kuullutkin.
Kolmos LP Frankenchrist sekä viimeiseksi jäänyt Bedtime for democracy tuli tilattua Saariselta muistaakseni vähän tuon kokoelman jälkeen, ehkä vuoden 1988 puolella. Ensin mainittuhan on sitten musiikillisesti enemmän tuonne weirdimpään osastoon menevään - osoitus siitä ettei jääty musiikillisesti paikoilleen ja jälkimmäinen taas paluuta aiempaan ja tietyllä tapaa näytti yhtyeen elinvoimaisuuden hiipumisen. Tämän jälkeenhän DK hajosi, mikä on sinänsä hyvä asia, että näin jäi legendan maine eikä ole tarvinnut kärsiä paskoista uudelleenlämmittelyistä ja vanhojen kliseiden kierrättämisistä. Bedtimestä vielä sen verran, että kyllä teki aikoinaan suuren vaikutuksen levyn todella UPEA avautuva kansi. Sitä jaksoi ja edelleen jaksaa tuijottaa tuntitolkulla imien siitä poliittisia vaikutteita.
Skateboard party on hyvätasoinen live vuodelta 1982 ja julkaistu Saksassa seuraavana vuonna. Ilmeisesti tästä on otettu useampiakin uusintapainoksia koska löysin tämän levymessuilta viime tai toissa vuonna erittäin hyväkuntoisena sopuhintaan.
What shall I wear tonite - 1978 demos bootleg on ilmestynyt alunperin jo 1980-luvulla ja tästäkin on otettu uusintapainosta, koska näitä oli ihan Levykauppa X:ssä myynnissä muutama vuosi sitten. Kuten tuosta kirjasta käy ilmi, niin tämä on oikeasti äänitetty helmikuussa 1979 ja sen lisäksi, että tasoltaan tämä on erinomainen, niin lisäksi tässä on 5 ennen ja jälkeen julkaisematonta biisiä.
Moral majority - London 4th July 1982 tuli samaten hankittua X:stä ja tämäkin tasokas live-bootleg on julkaistu ensimmäistä kertaa 80-luvulla.
Funland at the Reinterasse bootsi tuli ostettua Saariselta jokunen vuosi sitten ja tämä Saksassa äänitetty live on kyllä tasoltaan hirveää käppää kantta myöten. Ilman tätä levyä pärjää hyvin.
Mutiny on the Bay liven suurin ansio on siinä, että sen materiaalista suurin osa on äänitetty 1986, eli kuultavana on myös näitä lopun ajan biisejä.
Meinasin jo, etten tarvitse enää yhtään DK-levyä, mutta kun kirjaa lukiessa törmäsin mainintaan 1979 äänitetystä Live at the Deaf Club livestä ja Hätäavulla oli näitä myynnissä, niin ostin ja tätähän on nyt viime perjantaista lähtien soitettu jo varmasti parisenkymmentä kertaa. Täkyinä muualla kuulematon Gaslight, Back in Rhodesia, joka on When you get draftedin varhainen versio, sekä Have I the right & Back in the USSR -coverit.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Asiasta toiseen

Uusin Rauhan Puolesta -lehti ilmestyi perjantaina ja siinä oli tavattoman mielenkiintoinen juttu Mikko Perkoilasta. Mikkohan soitti 70-luvulla Agit Propin Kisällit ja Arkiviisu -yhtyeissä ja näistä ajoista oli kiinnnostavaa muistelua: "Yksi aika kova juttu oli Junnu Vainion `Mä en muista mitään´ -biisiin tehdyt uudet sanat. Teksti kertoi kuinka suomalaiset lähtivät jatkosotaan. En muista tallennettiinko sitä koskaan. Esitimme sen Helsingin laulufestivaaleilla Bottalta radioidussa konsertissa. Yleisradion ohjelmapäivystys meni tukkoon, koska solvasimme Mannerheimia aika rankasti." Siis arvatkaapas haluaisinko kuulla kyseisen pätkän! Yleisradion arkistoissa lienee edelleen (?) hurjat määrät kaikkea hienoa materiaalia 70-luvun laululiikkeeltä. Kyllä olisi aika jonkun asiantuntevan tahon saattaa näitä kuultavaksi.
Tuossa lehden jutussa oli paljon muutakin kiintoisaa, mm. Punikin kirjelaatikko -biisin taustoista. Kappalehan saatiin talteen KSL:n ja TSL:n yhteisessä työväenlaulukeräyksessä 1970-luvulla. Tämä aivan hillitön kupletti on syntynyt tuntemattoman tekijän toimesta jatkosodan aikaisella keskitysleirillä. Kappale ei kuitenkaan kelvannut mukaan Ilpo Saunion ja Timo Tuovisen toimittamaan "Edestä aattehen" -kirjaan, joka esittelee kattavasti suomalaisia työväenlauluja vuosilta 1890-1938 . Perkoilan tietojen mukaan laulua ei julkaistu kyseisessä kirjassa, koska sanoituksessa mentiin niin pahasti Väinö Tannerin ja jopa kulttuurivaikuttaja ja poliitikko Sylvi-Kyllikki Kilven varpaille. Kirjan julkaisi Sos. Dem. -yhteyksistä tunnettu Tammi.
Punikin kirjelaatikko ilmestyi alunperin 1982 Perkoilan neljän kappaleen omakustannekasetilla ja odotettuna uusintapainoksena 2009 CD:nä runsain lisämateriaalein. Tuli tuota taas muutaman kerran kuunneltua ja siitä minä nautin.
Tuo Edestä aattehen -kirjahan on itseasiassa pitänytkin esitellä "kuukauden kirjaklassikko" -sarjassa (joka on tähän mennessä ilmestynyt max.2krt.v.) Löysin tän jo markka-aikana ja on kyllä niin hieno kirja. Usein tulee tämän pariin palattua. Kirja ei ole ollenkaan harvinainen, tai sitten kysyntä on olematonta, koska tätä jatkuvasti näkyy myynnissä rikollisen halvalla - ainakin siihen verrattuna mitä tämä antaa.

Nyt kun myös nuo Helsingin laulufestivaalit olivat issuena, niin mainostettakoon, että löysin talvella mainion Pomp-divarin alekaukalosta yhdellä eurolla huippukuntoisen 2.Helsingin laulufestivaali (Love Records) LP:n. Ja minulla kun oli jo ennestään tämä levy, vaan kun siinä on pieni naarmu joka kuuluu hieman ja takakannessa heikko vesivahinko, niin ostin parempikuntoisen tilalle. Eli toi vanha ois sitten nyt ylimääräisenä jos tätä joku etsii. Sisältöhän ei kyllä ole mitenkään kummoinen. On näitä viime aikojen vinyylilöytöjäkin tässä ollut hieman tarkoitus esitellä. Ei vaan ole oikein viimeiseen vuoteen tullut kylläkään kovin paljoa mitään tajunnan räjäyttävää saatu hankituksi.

Kun tuo Pomp-divari oli issuena, niin viimeksi käydessäni tarttui mukaan 4 eurolla (mie en ymmärrä yhtään millä se Juha elää) Top Ranking Erik & Astronauts in Babylon yhtyeen CD. Tämähän on näitä Suomi-Reggaen edelläkävijöitä - levy on julkaistu alunperin 80-luvun alussa - ja pesee kyllä mennen tulen nämä kaikki nykyiset Suomirekeit. Tuolla CD:llä on roimasti bonuskappaleita, kuten tämä legendaarinen Vanha hippi. Tätähän soitettiin joskus "Vihatut levyt" -ohjelmassakin, vaikkei aivan vakiomatskua ollutkaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Toinen Vaihtoehto 25 v.

Perjantaina kolahti postiluukusta uusin Toinen Vaihtoehto -lehti, tällä kertaa juhlan kunniaksi tuplanumerona 249-250. Numero oli ensimmäinen tänä vuonna ja lehtihän täytti huhtikuun alkupuolella tasan 25 vuotta. Ensimmäinen 0-numero ilmestyi viikolla 14.
Itsehän olen lehteä tilannut yhtäjaksoisesti numerosta 2 lähtien ja tulihan tuo 0-numero myös. Varsinaisen ensimmäisen lehtisen ostin suoraan Jantsalta hintaan 50 penniä. Alkuaikoina tuli myös toimittua lehden satunnaisena avustajana. Tästä uusimmasta numerosta löytyy myös pienoinen katsaus alkuaikojen tarjontaan ja yllätyksekseni sinne oli valittu pätkä MINUN kirjoittamaa juttua - tää tietysti esimerkkinä siitä mitä kaikkea paskaa lehden sivuilla on aikoinaan julkaistu. Juttu ei näy aivan kokonaan, joten tässäpä kuva koko alkuperäisestä sivusta. Tämä on siis ilmestynyt lehden numerossa 20, joka ilmestyi viikolla 19 armon vuonna 1990.
Kyse on siis raportti Karhulassa järjestetystä Hard Core Party 1 -tapahtumasta. Paikkana oli Kinema, entinen elokuvateatteri joka toimi tuolloin nuorisotalona. Kinema sijaitsi aivan Karhulan oikeustalon takana ja se purettiin pois ns. älytalon laajennuksen tieltä 90-luvun alkuvuosina.
Tämä bändikattaushan on nykyään jokseenkin legendaarinen - sekä hyvässä, että pahassa. Tuo mainittu "salainen kokoonpano" oli siis tämä ryhmä joka oli edellisenä päivänä levyttänyt sen "Mihin jää punk" singlen. Kysehän on tietysti Vaavin kappaleesta, ei Sen. En ollut tuolloin vielä kuullut alkuperäisversiota ja Rane kertoi tämän olevan "vissin Sen tai jonkun biisi". Itseänikin pyydettiin mukaan levytyssessioon, mutten töiden takia ehtinyt päiväsaikaan paikalle. Levyn julkaisuhan viivästyi aikalailla ja meinasi jäädä kokonaankin pelkälle koelevy asteelle, mutta tuli siis viimein ulos 300 kappaleen painoksena. Erivapaus- lehdessä Jokke pyhitti kokonaisen sivun kyseisen tuotoksen parjaamiseen, jota en tuolloin ymmärtänyt alkuunkaan. Itse biisihän on varsin hyvä, mutta tietysti näin jälkikäteen kuunneltuna ymmärrän kyllä paremmin. Aikamoista kökköähän tuo versio on. Tässä äskettäin Punk in Finland -keskustelupalstalla muisteltiin paskimpia 90-luvun Suomi-Punk levytyksiä ja tämähän siellä muistettiin mainita hyvinkin monelta taholta - kuten myös Hylyn ja Manipulaation EP:T, viimeksi mainitun jonkinlainen esiaste tuo Teurasjäte siis oli. Esiintyjistä taasen Sairaat Mielet, Helluntaiherätys ja Eristetyt ovat taasen melkoisessa kulttisuosiossa ja varsinkin Sairaiden Mielten levytyksistä on kuuleman mukaan maksettu maailmalla varsin mukavia hintoja.
Tuo Eristetyt - Vallin case tuli siitä kun Hätäapu-Vallin jossain Toiseen Vaihtoehtoon kirjoittamassaan jutussa ei pitänyt Eristettyjen musiikista, niin nämä ottivat nokkiinsa ja lähettivät jonkun vittuilevan vastineen, samaten tämä jutun lopussa mainittu Kummala-viittaus tarkoittaa näitä TV:n yleisönosastokähinöitä, jotka olivat kyllä parhaimmillaan yhtä huumorin juhlaa.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Salainen päiväkirja eläintiloilta

Kirjailija vasemmalla, oikealla keskustelua vetänyt Animalian edustaja
Eveliina Lundqvist kävi viime tiistaina Kouvolan kirjastolla esittelemässä lopputalvesta ilmestynyttä kirjaansa Salainen päiväkirja eläintiloilta. Kirjahan syntyi kun Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja ollessaan työharjoittelussa eri tuotantoeläintiloilla kirjasi tuntemuksiaan ja päivittäisiä tapahtumia muistiin. Nämä muistiinpanot jalostuivat lopulta täksi kirjaksi, joka ei nyt kuitenkaan ole mitenkään salainen. Kirjan nimi on kustantajan ehdotus ja se on ainoastaan myyntikikka. Lundqvist itse ei ollut niin kovin ihastunut kirjan nimeen, mutta kun parempaakaan ei tullut mieleen niin nimi jäi.
Itse tämän ostin ja luin jo muutama viikko sitten ja tykkäsin kyllä karusta aiheesta huolimatta kovasti. Kirja on melko henkilökohtainen ja varsin kansanomaisesti kirjoitettu, joten varmasti vähemmänkin aiheesta ymmärtävät pysyvät hyvin kärryillä ja mielenkiinto säilyy lukiessa.

Kouvolan Animalia oli siis järjestänyt kirjan esittelytilaisuuden ja edellisenä päivänä Kouvolan Sanomissa julkaistun ennakkojutun ansiosta paikalle oli saapunut pitkälle kolmattakymmentä aiheesta kiinnostunutta. Kouvolan tapaisella agraaripaikkakunnalla yleisön joukkoon oli tullut myös muutamia maataloustuottajia, ainakin maitotilallinen ja kananmunantuottaja sekä jokunen muukin eläinoikeusliikkeeseen kriittisesti suhtautuva. Kukaan näistä ei kuitenkaan ollut kirjaa lukenut, mistä johtuen argumentit olivat aika virheellisellä pohjalla. Perusväittämänä oli, että Lundqvistin kokemukset olivat niin suppealta pohjalta ettei niiden perusteella pysty muodostamaan kokonaiskuvaa laadukkaasta kotimaisesta eläinteollisuudesta ja että oli etsimällä etsitty niitä kaikkein huonoimpia tiloja. Myös heinien ja voikukkien syöminen mainittiin vaihtoehdoksi jos lihateollisuus lakkautettaisiin.
Näiden takia keskustelu meni paikoitellen aivan liikaa sivuraiteille ja itseäni eniten kiinostavat seikat, kuten vaikkapa suunnitteilla oleva tuotantoeläinten turvakodin perustaminen jäivät vähemmälle huomiolle.

Kirja on saanut hyvinkin paljon varsin ristiriitaista ja värikästäkin palautetta, joka varsinkin määrässään on yllättänyt tekijän. Eniten mieltä ovat lämmittäneet tietysti "Eveliina on sankari" -tyyliset kommentit. Parasta ja totuudenmukaisinta palautetta on kuitenkin tullut monilta eläintenhoitajilta, jotka ovat itsekin havahtuneet kirjan esille tuomiin epäkohtiin sekä eläinsuojelutarkastajilta, joidenka kyyninen toteamus "juuri näin se on" kertoo kaiken oleellisen tehotuotannon jokapäiväisistä ongelmista.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Kirjan kuvitusta (Kuva: Työväen arkisto)
Äskettäin ilmestynyt Tuulikki Pekkalaisen uusin sisällissota-aiheinen teos Lapset sodassa 1918 sai ilmestyessään kohtalaisesti huomiota mm. YLE:n sivuilla. Monia varmasti järkytti jutussa esiintynyt kuva tuntemattomasta naisesta joka "Lapsineen teloitettiin Tähteessä Töörinkankaalla, Kuusankosken vanhan hautausmaan alueella."
Kyseisestä teloituksesta ei kirjassa kuitenkaan ole mitään muuta tietoa ja itse kyllä rohkenen epäillä tämän tapahtuman todenperäisyyttä. Töörinkankaalla [oik. Stöörinkangas] teloitettiin kyllä suuri määrä punaisia, joukossa ilmeisesti 2 naista. Tämän lasten teloittamisen kyllä luulisi olleen sen verran kuohuttava asia, että siitä olisi jäänyt enemmänkin muistitietoa. Kuitenkaan en ole aiemmin törmännyt tähän tapahtumaan sen enempää varhaisessa luokkasotakirjallisuudessa kuin uudemmassa paikallishistoriassakaan. Ristit kuvassa tarkoittavat kuitenkin eittämättä sitä, että henkilöt kuolivat, mutta syyksi epäilen ennemmin espanjantautia.

Mutta itse kirjaan, huolimatta uutisoinnin synnyttämistä "Lahtarit ajatteli myös lapsia" keskusteluista, tässä kerrotaan tietysti myös valkoisten puolella kuolleista lapsista. Valkoisen armeijan lapsisotilaita kaatui kaikkiaan 22 poikaa, sekä punainen terrori vei hengen viideltä pojalta ja kahdelta tytöltä. Itse tosin epäilen, että näistäkin joku voi olla todellisuudessa taistelun yhteydessä kuollut ja vain murhatuksi merkitty. Joka tapauksessa nuorin punaisen terrorin uhri oli 12-vuotias Anni Suutari, joka menehtyi murhapoltossa Luumäen Touksaaressa. Nämä käydään kirjassa melko nopeasti läpi, kuten myös punaisten lasten taistelu- ja teloitustappiot. Suurin osa yli 500 sivuisesta kirjasta koostuu eri vankileirien esittelyllä, Valtiorikosoikeuden akteista sekä erilaisista tilastoista ja nimilistoista, joissa riittääkin tutkittavaa esimerkiksi sukututkijoille.

Kymen Sanomissa haastateltiin helmikuussa 2002 Kouvolan naiskomppaniaan kuulunutta Meeri Lindströmiä (o.s. Rantala). Kymintehtaalta kotoisin ollut rva. Lindstöm kertoi tulleensa vangituksi Kotkassa, josta matka vei vankileireille Kouvolaan, Haminaan, Tammisaareen ja lopuksi Suomenlinnaan tuomiolle, josta hänet lokakuun lopulla vapautettiin ehdonalaiseen. Katsoin löytyykö hänen tietojaan vankileirien nimiluetteloista. Haminan leiriltä hänet löysinkin, vaikkakin sukunimi hieman väärin kirjoitettuna; Rantalo Meeri Rakel, syntynyt 6.12. 1902, kirjoilla Iitissä, asuu Kuusankoskella, vangittu Kotkassa 4.5.
Muilta leireiltä hänen nimeään ei löydy, Pekkalainen toteaakin kirjassaan, että useissa tapauksissa ikää ei ole merkitty. Tämä vahvistaa olettamusta, että nyt esitetyt luvut lapsivankien määrästä voivat olla vielä jonkun verran suurempia.

Otetaanpa vielä yksi tapaus. Kirjassa kerrotaan Seinäjoen vankileirillä joukkoteloituksessa surmatusta tuntemattomaksi jääneesta 14-vuotiaasta pojasta. Kertomus pohjautuu Yrjö Kallisen muistiinpanoon, Kallinen oli kuullut tapahtumasta paikalle olleelta valkokaartilaisesta, joka oli ollut syvästi järkyttynyt pojan kohtalosta. Tapaus tuntui heti tutulta ja löysinkin tapahtumasta toisenkin kertomuksen. Pohjanmaan Kansa -lehdessä haastateltiin vuonna 1985 Niilo Lepänhaaraa, joka oli ollut 1944 Nurmon Paukanevalla siirtämässä teloitettuja siunattuun maahan. Lepänhaara oli kuullut isältään kertomuksen Ähtäriläisestä 14-vuotiaasta pojasta, joka oli ollut herrojen kyytimiehenä. Tässä toimessa hän oli kuullut arkaluontoisia asioita, joita lapsellisuudessaan oli levitellyt eteenpäin. Niinpä hänet lähetettiin Seinäjoelle teloitettavaksi, koska kuolleet eivät puhu.
"Isä kertoi edelleen, että joku Seinäjoen poliiseista, Koskinen nimeltään, olisi ampunut poikaa niskasta läpi. Otsaluusta olisi lentänyt iso kappale pois. Tämän oli luoti poistullessaan aiheuttanut. Tämä juttu kiehtoi meitä kaivajia, löytyisikö poika haudasta. No, löytyihän poika, kahden miehen välistä, polvet koukussa makasi pieni ruumis, otsaluusta iso kappale pois."
Kyse on kiistatta samasta tapauksesta, vaikka teloitustapa onkin kertomuksissa erilainen. Todennäköisesti Koskinen oli käynyt suorittamassa varmistuslaukaukset niskaan.

Tuulikki Pekkalaiselle vielä, mikäli satut tätä lukemaan: Katsoppa mitä Seppo Myllyniemi kertoo kirjansa Sodan monet kasvot luvussa "Silittäjä Pauliina Rantasen 29 leipäpalaa"!

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Rohkeat punatytöt Tampereella


Lauri Lepolan edellinen kirja Verinen Tampere aiheutti pienoisen kohun, väitteessään, että Tampereen Kirkkopuiston alla on suuri punaisten joukkohauta. Tällä uudella kirjallaan Rohkeat punatytöt Tampereella 1918 harrastelijahistorioitsija Lepola jatkaa ammattitutkijoiden, mm. Tuomas Hopun ammatitaidon kyseenalaistamista esimerkiksi pitämällä tiukasti kiinni luokkasotakirjallisuudessa esiintyneestä kertomuksesta Onkiniemen taistelusta, jossa urheat naiskaartilaiset karkoittivat maihin nousseet lahtarit. Hopultahan tuli muutama vuosi sitten erinomaisen vakuuttava kirja Tampereen naiskaarti - Myytit ja todellisuus, jossa kyseinen tapahtuma kuitataan puhtaana mielikuvituksen tuotteena.
Esipuheessa Lepola uskoo, että nyt on tullut aika jolloin voidaan viimein tarkastella puelueettomasti naisten toimintaa punakaartissa. Minkäänlaisesta puolueettomuudesta tämän kirjan kohdalla ei kuitenkaan ole kysymys, vaan kyseessä on melko puhdasta luokkasotakirjallisuutta. Vaikka olenkin kyseisen lajin ystävä, niin silti tästä puuttuu se kipinä joka sytyttää tekstin. Minkäänlaisesta uutta tietoa tarjoavasta tutkimuksesta ei tämän kirjan kohdalla voi puhua ja historiantutkimuksenakin tämä on välttävää harrastelijatasoa.
Joitain erittäin hämmentäviä väittämiä kuitenkin on, esimerkiksi tunnettussa Lahdessa otetussa kuvassa (Tuulikki Pekkarisen mukaan Tuuloksen Syrjäntakana, mutta omien tutkimusteni mukaan pidän tätä erittäin epäuskottavana) saksalaisista sotilaista ja vangituista punakaartilaistytöistä on kuvatekstin mukaan Eino Svinhufvud "hetki ennen kuin hän teloituttaa naiset". Mistä ihmeestä tämä tieto on peräisin? Kirjassa on kuitenkin niin paljon virheitä, ettei tätä väittämää ole helppo uskoa. Esimerkiksi kerrotaan Emma Murron hukkuneen Kuru-laivan haaksirikossa, mutta se oli Ida Vihuri joka hukkui. Tällaisetkin lapsukset olisi varmasti helposti voinut plokata jos kirjan esiluennan olisi tehnyt joku aiheeseen perehtynyt henkilö.
Toki kirjasta löytyy pitkiä lainauksia vähemmän tunnetuista muistelmista, joidenka esille tuominen on sinänsä ansiokasta ja ne tekivät tästä kirjasta ainakin itselleni ihan tyydyttävän hankinnan. En tältä kyllä enempää osannut edellisen kirjan palautteiden perusteella odottaakaan.

Kirjaa voi tilata 30 euron hintaan suoraan Lepolalta

torstai 30. tammikuuta 2014

Moronvuoren luola

Onpa ollut kummallinen talvi. Uudenvuodenpäivänä käytiin Juhan kanssa maantiepyöräilylenkillä ja seuraavana sunnuntaina, eli 5. päivä vielä toisen kerran. Tai mää oon mammari ja ajoin cyclo-cross -pyörällä ja pitkillä lokasuojilla. Juha oli sissi ja 23 millisillä gumeksilla ja no lokasuojia.
Sitten tuli kovat pakkaset, mut ei lunta. Kesärenkailla saanut edelleen tähän päivän asti ajella ja myös maastossa. Asfaltilla onkin hieman turhan kylmä. Sorateillä pysyy nopeudet kurissa ja siten myös ajoviima. Tunnin verran yleensä tarkenee, ennen kuin alkaa varpaat hiljalleen kylmettyä. Tollaiset 35km / 1 tunti 40 minuuttia yleensä tarkenee ja kun aurinkoisia päiviä on riittänyt ja iltapäivisinkin jo valoisaa riittää, niin on tullut kuitenkin sen verran ahkerasti ulkoiltua, että tuhat kilometriä ois jo täynnä tänä vuonna.
Tuli myös compact -kammet hankittua pyörään. Tai itse asiassa sain ne dyykattua!  Kesällä löysin metallinkeräysastiasta loistokuntoiset FSA:n gossamer kammet ja rattaatkin näytti lähes ajamattomilta. Keskiö piti hommata ja sitten selvisi syy miksi ne oli heitetty menemään. Vasen kampi oli taittunut sisäänpäin ihan kieroksi. No hätä, pienellä väkivallalla sain ne oikaistua aika moitteettomaan kuntoon. Rattaat oli kokoa 34/50, mutta tuon isomman tilalle hankin 46 piikkisen mikä on toimivuudeltaan paljon parempi. Kun takana on suurin 27 hampainen, niin nyt luonnistuu maastoajokin tuolla pyörällä paljon paremmin. Ikä siis tekee, ettei jaloissa enää riitä vääntöä 39-27 välityksille.
Mutta nyt siis itse otsikon mukaiseen asiaan, eli lyhyt katsaus Moronvuoren luolaan. Jos tätä nyt niin luolaksi voi sanoa. Suomalaiselle luolalle asetetut kriteerit kyllä ylittyvät komeasti. Paljon vaatimattomampiakin kivenkoloja on aiheeseen erikoistuneessa blogissa esitelty.
Itse luola on näitä jääkauden peruja ja se on noin 15 metrisen haljenneen kalliojyrkänteen alaosassa. Pituutta sillä on kymmenisen metriä tai siis enemmänkin, mutta se kapenee ja haarautuu kahdeksi erittäin kapeaksi raoksi juuri siinä noin 10 metrin kohdalla. Toinen raoista on ihan läpireikä, mutta siitä ei siis mahdu hoikinkaan immeinen kulkemaan. Leveyttä on metrin verran ja korkeutta perälläkin vielä yli metrin. Tai kyllähän se jatkuu ihan ylös asti, mutta sielläkin vain mitättömänä rakona.
Mitään wau-elämystä tämä kohde ei kyllä tarjoa, ainakaan useammin käytynä. Itse löysin tämän jo liki parikymmentä vuotta sitten ja ehkäpä tämä ekalla kerralla sykähdytti. Itse ympäristö kansallispuiston reunalla on kyllä hienoa seutua ja täällä tuleekin käytyä melko usein. Tuolta kallion päältä on erittäin komeat näkymät.


maanantai 20. tammikuuta 2014

Poimintoja kevään kirjatarjonnasta

Kevään uutuuskirjoista löytyy taas monia teoksia, joidenka ilmestymistä jo malttamattomana odottelen. Romaaneja en oikeastaan ostele kovinkaan usein, syy on että harvoja tulee kuitenkaan luettua useampia kertoja, sen sijaan tietokirjallisuuteen tulee palattua useita kertoja ja onhan totuus usein tarua ihmeellisempää. Mutta aloitetaanpa katsaus Suomen historialla:

Aiemmin Haminan ja Vehkalahden historiasta kirjoittaneen Olli Korjuksen uusin kirja on nimeltään Kuusi kuolemaantuomittua ja se kertoo Suomenlinnassa syyskuussa 1918 teloitettujen miesten vaiheista ja kohtalosta. Itseasiassa en edes tiedä tai muista mistä tapuksesta on kysymys, joten sinänsäkin pidän tätä etukäteen erittäin mielenkiintoisena, varsinkin kun Korjus on erittäin pätevä historianharrastaja. Ostan ja toinen kapinavuodelta kertova kirja jonka ostan kanssa heti on Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918. Alle 15-vuotiaita lapsia kuoli, katosi ja vangittiin sisällissodassa kaikkiaan parituhatta ja näiden vaiheita Pekkalainen on selvittänyt.
Suomen historiaa jatketaan heimosotiin, joita Atso Haapanen setvii tutkimuksessaan Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Aiheestahan on aiemminkin julkaistu kirjoja, mutta itse en näitä ole vielä hankkinut.
Sari Näreen ja Jenni Kirveksen muutama vuosi sitten toimittama Ruma sota oli erittäin virkistävä tietoteos jatkosodan salatusta ja pimeämmästä puolesta. Nyt sama parivaljakko on toimittanut Luvattu maa nimisen kirjan 1920-30 lukujen nationalismista. Kiinnostaa.

Musiikkikirjoja en ole oikeastaan ostanut kovinkaan paljoa viime vuosina. Syy on pitkälti, ettei ole ilmestynyt oikein mitään itseäni kiinnostavia teoksia. Vaan nyt Like julkaisee suomeksi Alex Oggin kirjan Dead Kennedys. DK on näitä ikisuosikkejani ja on sen verran vaiherikas yhtye, että tämä on myös ostoslistalla ihan ykkösenä.

Eveliina Lundqvistin tekeillä olevasta kirjasta Salainen päiväkirja eläintiloilta kuulin jo toissasyksynä ja silloin tämä oli vielä ihan hys hys projekti, mutta hienoa, että tämä nyt sitten on saatu julkaistavaksi. Ostan ihan kannatuksenkin vuoksi. Samasta aiheesta, eli eläinten tehotuotannosta / laillisesta eläinrääkkäyksestä kertovaa Saila Kivelän ja Karri Hedbergin Sikalassa -kirjaa odotettiin ilmestyväksi ensin jo viime keväänä ja sitten syksymmällä, nyt julkaisuksi luvataan toukokuuta. Syy tähän jahkailuun on itselleni tuntematon, toivottavasti hyvä syy, eli sellainen joka edistää kirjan kiinnostavuutta. Lisää shokkiuutisia? Samaan kategoriaan voisi myös laittaa Jonathan Belcomben Eläimellinen nautinto kirjan. Tästä kun EO-liike pääsee ammentamaan faktoja oman ajattelunsa tueksi. Kaikki kolme edellämainittua ilmestyvät Into-kustannuksen kautta.

Into on kyllä oikea punavihermädättäjien toivekustantamo, esimerkkinä vielä tämän kevään julkaisuista Anna Kontulan Kirjeitä oikealle. Kontula on miusta tosi jees, tykkään.

Samalla huomaan, että viime syksynkin kirjasadosta on vielä monta kultakimpaletta poimimatta. Nimittäin hyvää rauhankirjallisuuttakin on ilmestynyt.
Erkki Löfbergin Kanta vaihteli - Sivarit kertovat kirjasta oli poimintoja Rauhan Puolesta -lehdessä syksyllä ja tämähän kertoo ajasta, jolloin sivari oli todellista sissitouhua. Haluan lukea, mutten tiedä viitsiikö itselleen ostaa. Tuskin tätä nyt toista kertaa jaksaa selata. Myös Johanna Sumuvuoren toimittama Sadankomitean 50-vuotis historiikki Rauhan ytimessä kiinnostaa kovasti.

Kuten kiinnostaa myös Jesus Manuel Mertinezin Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet. Tätä on kovasti kehuttu. Tämäkin näitä Into-kustannuksen julkaisuja.

Ja taas mennään sotaan, sillä Robert Gerwarthin ja John Hornen Sodasta rauhaan - Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923 vaikuttaa kovasti mielenkiintoiselta.
Myös Ruokolahden tapahtumista kertova Anna-Liisa Tarvaisen omakustanteena julkaisema August, punikin poika olisi ostoslistalla, samaten kuin myös Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella 1918. Näistä kahdesta itseasiassa kuulin vasta äskettäin, muuten oisin varmaankin jo ehtinyt tilaamaan. Useimpiin edellämainituista kirjoista palaamme varmasti kevään aikana, unohtamatta KOM-kirjaa. Tääkin on pitänyt ostaa tai ainakin käydä kirjastossa katsomassa jo aikaa sitten. Ja sitten kun kirjastossa näkee miten hieno se on, niin kuitenkin pitää ostaa itselle.

KUSTANTAMOT SAAVAT LÄHETTÄÄ MINULLE KIRJOJA ARVIOITAVAKSI / ESITELTÄVÄKSI.

Yhteyttä saa esim. tpertt[miukumauku]gmail dot com

tiistai 14. tammikuuta 2014

Korian sillat

Tässäpä eräs nähtävyys, jonka ohi kiireinen matkailija saattaa kulkea ohi mitään huomaamatta. Mutta kun malttaa pysähtyä ja laskeutua portaita alas joen rantaan, aukeaa eteen komea näkymä.
Komeimpana tietysti kunniavanhus, vuonna 1870 valmistunut ristikkosilta. Sillan keskijänne on valettu Englannissa keittoraudasta ja se on suomen viimeinen keittorautasilta ja muilta osiltaan suomen vanhin terässilta.
Silta on pariinkin kertaan ollut vähällä tuhoutua. Ensimmäinen kerta tapahtui myöhään sunnuntai-iltana 27. tammikuuta 1918, kun suojeluskuntalaiset yrittivät räjäyttää sillan. Tarkoitus oli näin estää punakaartin Pietarista saapuvaa asejunaa pääsemästä pidemmälle. Vartioinnista huolimatta he onnistuivat viemään räjähdyspanoksen sillalle, mutta vain sen kannelle. Räjähdys oli kova ja kuului Kouvolaan asti, mutta se jäi tuloksiltaan kuitenkin vaatimattomaksi. Silta oli kuitenkin vaurioitunut sen verran, että sitä piti korjata ennen kuin juna voitiin laskea yli. Työhön määrätty ratainsinööri Adolf Backberg teki korjauksen niin maan perusteellisen hyvin, että siihen meni useita päiviä, eikä senkään jälkeen junaa saanut ajaa sillalle, vaan vaunut oli työnnettävä yksi kerrallaan ylitse. Tämä hidastelu vaikutti ratkaisevasti punaisten asetoimitusten saapumista Savoon, jossa valkoisten puolustus oli vielä täysin järjestämättä.
Toisen kerran silta oli vähällä tuhoutua toisessa maailmansodassa, jossa onneksi suutariksi jäänyt neuvostovalmisteinen 500 kiloinen lentopommi meni läpi sillan kannen suurempaa tuhoa aiheuttamatta.
Vanhan rautatiesilan viereen valmistui uusi kaksiraiteinen rautatiesilta syksyllä 1925, jonka jälkeen vanha silta muutettiin maantiesillaksi. Tämä uusi rautatiesiltahan on Korian maamerkki ja komeimmillaan Kallioniemestä katsottuna. Valitettavasti siltä suunnalta ei "arkistossani" ole yhtään kuvaa. Täältä löydät kuitenkin muutaman hienomman kuvan samasta kohteesta.
Vanha silta palveli maantiesiltana niinkin pitkälle, kuin vuoteen 1985 asti, jolloin valmistui uusi maantiesilta. Vanha olikin yksisuuntaisena auttamattoman vanhanaikainen ja se on nykyään jalkakäytävänä. Tämä nykyinen maantiesiltakin on melko mielenkiintoinen kohde ainakin huimapäisten urban exploring harrastajien keskuudessa. Graffiteista näkee, että melko henkensä kaupalla siellä on korkeuksissa kiipeilty. Jossain täällä sijaitsee myös geokätkö.
Sillan alkupäässä on Vapaussodan ja itsenäisyyden Kymenlaakson perinneyhdistyksen pystyttämä muistolaatta, jossa on teksti; "Keväällä 1918 tällä paikalla surmattiin 45 maamme itsenäisyyttä ajanutta kansalaistamme."
En kyllä ymmärrä mistä luku 45 on peräisin, koska Mirja Turusen kokoaman luettelon mukaan punaisen terrorin uhreina surmattiin Korialla "vain" 36 suojeluskuntalaista tai näiden kanssa yhteistyötä tehneeksi katsottua. Näistäkin on itseasiassa suuri osa surmattu muualla kuin sillalla. Ainakin pari teloituspaikkaa oli joen rannassa Korian varuskunnan lähellä. Paikalla oli jonkinlainen niemi, missä ainakin yksi joukkomurha tapahtui, mutta sitä ei ilmeisestikään enää ole.

Sillalla kuitenkin murhattiin 28. huhtikuuta ainakin Kymiyhtiön johtaja kauppaneuvos Gustaf Björkenheim sekä tämän seuraksi lähtenyt lääkäri Kaarlo Hjelt.
Gustaf Björkenheim oli edistyksellinen mies, jolla oli myös ymmärrystä ja sympatioita työväenliikettä kohtaan. Kovana bisnesmiehenä hän ymmärsi, että myös venäjän loppumattomilla markkinoilla olisi menekkiä paperille, joten hän piti tehtaat toiminnassa koko sodan ajan. Tämä taas närästi osaa porvaristosta niin paljon, että arvelujen mukaan hän olisi ollut sodan jälkeen pahoissa vaikeuksissa yhteistoiminnasta punaisten kanssa. Marttyyri kuolemallaan hän kuitenkin lunasti itsensä itsenäisyyden puolesta henkensä antaneeksi sankariksi.