tiistai 14. marraskuuta 2017

Kustaa III:n jäljillä

Eräänä syksyisenä päivänä, tai taisin tehdä kaksikin reissua, kävin tutustumassa Anjalan suunnalla Anjalan liittoon, Kustaan sotaan ja Kustaa III:een liittyviä tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä. Tai viime vuoden syksyltähän nämä ovat. On jäänyt jutun tekeminen vähän roikkumaan.
Tänään kävin vielä ulkoiluttamassa Orbeaa, Muhniemen risteyksessä heitin ympäri. Alkaa tulla pimeä jo turhan aikaisin. Nyt on Orbealla ajettu tänä vuonna noin 7530 kilometriä ja vähimmäistavoite on ylitetty. Vielä jos saisi nelisenkymmentä kilometriä, niin kuittaisin viime vuoden tavoitteesta uupuneet metrit.
Ruotsin ja Venäjän välillä käytyyn Kustaan sotaan (1788-1790) liittyviä historiallisia tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä löytyy runsaasti Anjalan alueelta. Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti säätyjä kuulematta sodan Venäjää vastaan valloittaakseen takaisin Turun rauhassa 1743 menetetyn osan Suomea.
Upseeriston keskuudessa heräsi kapina kuninkaan itsevaltaista politiikkaa ja sotaa vastaan. Kustaa III vaati komentaja C. G. Armfeltiä kirjoittamaan uskollisuudenvalan ja keräämään siihen allekirjoitukset upseereiltaan. 12. elokuuta 1788 Anjalan liittokirjan allekirjoitti 113 upseeria. He vannoivat kuninkaalleen uskollisuudenvalan, mutta samalla vaativat sodan lopettamista. Perimätiedon mukaan liittokirja allekirjoitettiin Anjalan kartanon pihalla olevassa liittotuvassa, josta on yhä jäljellä sammaloituneet sokkelikivet.
Anjalan liiton muistokivi on pystytetty kartanon lähelle joen rantaan 200 vuotta allekirjoituksen jälkeen silloisen Anjalankosken kaupungin toimesta.
Sota jatkui kuitenkin aina elokuuhun 1790 asti. Ruotsalaisia joukkoja oli majoittuneena kartanon läheisyydessä, venäläiset olivat joen toisella puolen olevassa linnakkeessa ja Mämmälän kylässä. Anjalan vanha kartano syttyi tuleen venäläisten ampumasta tykinlaukauksesta kesällä 1789 käydyissä taisteluissa. Viimeiset taistelut näillä seuduilla käytiin seuraavan vuoden toukokuussa. Joesta on löytynyt myös paljon tykinkuulia muistona näistä ajoista. Kertomusten mukaan kartanon sytyttänyt tykki sijaitsi Kymijoen toisella puolla punatiilisen rakennuksen kohdalla. Tällä paikalla on nyt Inkeroisten vanha kartonkitehdas, joka on nykyään teollisuusmuseona.
Anjalan 1756 valmistunut kirkko ja sen sisustus kärsivät suuria vaurioita ja sen tapuli tuhoutui venäläisten ylittäessä joen toukokuussa 1790. Ruotsalaiset joutuivat vetäytymään paikkakunnalta, mihin liittyy myös mielenkiintoinen muistitieto. Heillä oli mukanaan kolme tynnyrillistä hopearahoja, jotka piilotettiin hautaamalla maahan. Tästä piilopaikasta on olemassa monenlaista tietoa. Sen sanotaan olleen Korialla, Värälässä tai Korvenkylässä. Näistä viimeisin on todennäköisin, sillä sieltä on löytynyt hiekannoston yhteydessä luurankoja ja arkunpalasia, jotka ovat ajoitettu näihin tapahtumiin. Ruotsalaiset tosin palasivat vielä takaisin paikkakunnalle.
Kustaan sota päättyi Värälässä solmittuun rauhaan. Muistokivi on pystytetty Kustaa III:n leirin läheisyyyteen, eikä sen pystytysajankohdasta ole tarkkaa tietoa, mutta sen on oletettu olevan 1800-luvun alkupuolella. Halkeamasta on olemassa kahdenlaista tietoa. Museoviraston mukaan kiven kerrotaan olevan peräisin navetan kivijalasta ja halkeama johtuu siitä, että se koostuu kahdesta yhteen muuratusta lohkareesta. Toisen tiedon mukaan kivi on vaurioitunut siirron yhteydessä ja tämä olisi se kivi jonka päällä rauhansopimus allekirjoitettiin. Teksti on suomennettuna "Tässä Kustaa III solmi rauhan Katariina II:n kanssa 19. elokuuta 1790". Tuolloin Kustaa III solmi rauhansopimuksen omalta osaltaan.
Rauhanneuvottelijoiden pystyttämä rauhantemppeli sijaitsi hieman syrjemmässä nykyisestä maantiestä. Rakennus oli avoin paviljonki, jonka kattoa kannatteli kahdeksan pylvästä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä. Museoviraston pystyttämä infotaulu on ainoa linkki josta paikan pystyy erottamaan.
Rauhankiven kohdalla toisen puolen tiettä on ruotsalaisten rakentaman patterin jäänteet. Muodot erottuvat edelleen hyvin maastossa. Lähempää jokea löytyy vielä toinen linnoitus. Sielläen ole toistaiseksi käynyt. En ole ollut liikkeellä sellaisella ajokalustolla / kengillä, jotta viitsisi lähteä rämpimään kauemmas tieltä. Puolukoita oli täällä muuten valtavasti.
Kustaaseen liittyy myös tämä Anjalan ja Korian välillä oleva piiskauspetäjä tai mitä siitä on enää jäljellä. Tämä oli erittäin komea maamerkki, mutta kesän 2010 myrskyt tekivät lopullisesta selvää puuvanhuksesta. Kuva puusta löytyy mm. Kymijoen kaltailta -kirjasta. Tuolloin maantie kulki aivan puuta hipoen ja maitolaituri sijaitsi sen alla. Perimätiedon mukaan Kustaa III on istunut tämän puun alla aterioimassa ohikulkumatkallaan.
Puun historiaan liittyy myös tieto, että Ruotsin vallan aikana alustalaisia oli sidottuna puuhun raipparangaistuksen antamista varten. Viimeinen piiskattu oli Oili niminen mies.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Luettua (Lyhyesti)

Pikakatsauksessa muutamia viimeksi lukemiani kirjoja:

Martti Lackman: Kullervo Manner - Kumouksellisen muotokuva

284 sivuinen pientä pränttiä oleva elämäkerta Kullervo Mannerista. Tämän luin jo alkusyksystä ja useampi viikko siihen meni. Mannerin lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole kovin paljoa kerrottavaa, pääossa on toiminta "Punaisen hämärän maassa 1918-39". Samalla tämä on myös laaja katsaus suomalaisten kommunistien toimintaan Neuvosto-Venäjällä. Kokonaisuutena ehkä vähän tylsä. Kiitän hyvää henkilöhakemistoa, jossa myös lyhyet luonnehdinnat mainituista henkilöistä. 2/5.

Torsten Ekman: Punalippujen Helsinki - Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883-1917

Alaotsikostaan huolimatta laaja katsaus myös "porvarillisen aktivistiliikkeen" toimintaan 1900-luvun alkuvuosina. Helmikuun manifesti, Bobrikovin ja Soisalon-Soinisen murhat yms. käsitellään myös, eli hieman oppikirjamainen katsaus itsenäisen Suomen syntyhetkiin. Laajimman käsittelyn saavat vuosien 1905-1906 tapahtumat. Yleislakko, Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka. Kiintoisin on katsaus "punaiseen anarkiaan", joka on muissa historiikeissa jäänyt vähemmälle huomiolle. Annettaisiinko arvosanoiksi 3/5, nämä tapahtumat kun olivat jo muualta tuttuja - ei tarjonnnut suuremmin mitään uutta tietoa.

Jarmo Nieminen: Viaporin kapina

Tämä ilmestyi jo keväällä ja lukeminen jäi silloin vähän kesken, mikä ei suinkaan ole kirjan vika. Viaporin kapinasta on aiemminkin ilmestynyt pari tietokirjaa, mutta tässä on hieman erilainen lähestymistapa aiheeseen. Hyvä kahvipöytäkirja, jota on mukava selailla toisinaan. Paljon kuvia. 3/5.

Samu Nyström, Jörn Donner: Merkillinen on nyt maailman meno - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918

Kirja etenee kronologisesti vuoden 1917 marraskuun ensimmäisestä päivästä vuoden 1918 viimeiseen päivään siten, että jokaiselle päivälle on otettu yksi, tapahtumarikkaimmille päiville useampi helsinkiläinen päiväkirjamerkintä, kirje tai lehtileike kyseiseltä päivältä. Aineisto on ollut todella laaja, mutta monimuotoisuuden takia on mukaan tullut myös paljon melkoisen tyhjänpäiväisiä tekstejä. Ellen olisi ostanut kirjaa itselleni, olisin luultavasti ohittanut aina nämä tylsimmät päiväkirjat. Tykkäsin mm. Kirsti Teräsvuoren, Väinö Pesolan, K. A. Franssilan, Tuomas Junttilan ja Anna Forsströmin teksteistä. 2/5.

Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik

Tammisaaren Punavankileiristä on kirjoitettu aiemminkin paljon, mutta tämä muhkea 446 sivuinen järkäle näyttää, että tutkittavaa on vielä riittänyt. Mitään suuria uusia paljastuksia ei ole löytynyt, mutta tässä on paljon uutta nippelitietoa joka täydentää kokonaiskuvaa. Sture Lindholm on myös koonnut kirjan riittävällä lähdekritiikillä. Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen vuonna 2007 julkaisemaa Punavankileirit 1918 -kirjaa Lindholm luonnehtii vähemmän mairittelevasti sensaatiohakuiseksi esitykseksi, joka pyrkii etsimään meheviä kertomuksia ja keksimään niihin lisää. Totuus on ihan tarpeeksi järkyttävä ilman tarpeetonta liioitteluakin. Myös Suomen Kuvalehdessä 2004 julkaistu juttu Yrjö Salosen päiväkirjan pohjalta pitää sisällään Lindholmin näkemyksen mukaan suuret määrät fiktiota. Salonen kirjoitti muistelmansa 1960-luvun lopulla ja nämä löydettiin vasta tämän kuoltua 1990. Pekka Railon 1950-luvulla kirjoittamia muistelmia Lindholm pitää melko luotettavina, mutta Lindholm pystyy kuitenkin osoittamaan Railon muistaneen joitain asioita väärin ja epäilee Railon korostaneen omaa osuuttaan joissain tapahtumissa itselleen edulliseen suuntaan. Miinusta tulee oikeastaan vain tarpettomasta toistosta, joitain asioita käsitellään useamman kerran. Henkilöhakemisto olisi ollut kiva, koska tässä luetellaan valtavat määrät nimiä. Samaten nimilistat Tammisaaressa menehtyneistä, koska tämän projektin myötä on löytynyt paljon tarkennuksia aikaisempiin nimitiedostoihin. Antaisin tälle arvosanaksi 4/5.