tiistai 20. joulukuuta 2016

Yrjö Kallinen ja vegetarismi

Tuli tuossa joku aika sitten ostettua pitkään haluan lukea -listallani olleen Matti Salmisen kirjan Yrjö Kallisen elämä ja totuus. Kallinenhan tunnetaan parhaiten "kävelevänä paradoksina", eli pasifistina puolustusministerinä. Tätäkin puolta kirjassa käsitellään, kuten myös osuustoimintaliikettä ja teosofiaa.
Kallinen oli vakaumuksellinen vegetaristi jo 1900-luvun alkupuolelta asti. Vakaumus kesti myös vankileireillä, joissa Kallinen sai kaikkiaan neljästi kuolemantuomion.
Muista työväenliikkeen aikalaisista myös Pekka Railo oli vegetaristi, tästä olen joskus kirjoittanutkin Valkoisten vankina -kirjan esittelyn yhteydessä.
Kallisen vegetarismiin hurahtamisesta ei ainakaan tästä kirjasta löydy tarkempaa tietoa, se on kuitenkin luultavasti tullut tolstoilaisuuden, teosofian ja siihen liityvän hindulaisuuden mukana. Ensimmäinen ruotsinkielinen vegetaristinen yhdistys perustettiin Suomeen jo 1907 ja vuoteen 1913 mennessä se oli levinnyt ympäri maan, jolloin myös suomenkieliset perustivat oman yhdistyksen Salossa.

Itse kirjan hauskin kohta, jonka takia tämäkin kirjoitus piti laatia - niin edellä aikaansa se oli, on lainaus Pääkaupunkiseudun Osuustoimintamiesten kerhon pöytäkirjasta n:o 15 vuodelta 1931, jonka pohjana on kyseisen kerhon jäsenen Kustaa Lehtimäen alustus ulkomaisten teurastamojen kehityksestä:
Emme yritä sitä selostaa, mutta vuoden 2000 lukijalla, joka aikakirjurin uskon ja toivon mukaan on vegetaari, kuten muutkin aikalaisensa, mainitsemme vegetaarisella kielellä: monien ulkomaisten osuuskauppojen ruumishuoneet, joissa eläinvainajia säilytetään ennen niiden hautaamista ihmisten vatsaan, ovat siten järjestetyt, että mädäntymisprosessi edistyy mahdollisimman hitaasti ja ruumiit lahoavat vain sen verran, että ihmisten torahampaat pystyvät niitä helpommin repimään. Kalmanhaju ruumishuoneissa on verraten lievä. Uudenaikaiset giljotiinit ja muut ruhjomislaitteet, joissa lihaskudokset eläinten ruumiista rouhitaan lihan- ja verensekaiseksi massaksi, ovat suurenmoisia. Kun tällainen liha- ja verimassa vedensekaisena liejuna sullotaan ruumiin vatsasta repäistyyn suolenpätkään, saadaan n.s. makkaraa, joka sekä ulkomuodoltaan että tuoksultaan on suuresti erilainen kuin edesmennyt vainaja kalmanhajuineen.
Kustaa Lehtimäen pettämättömään huumorintajuun luottaen Yrjö Kallinen. 


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Valtiorikosylioikeuden aktit digitoitu

Tällä viikolla Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa julkaistiin Valtiorikosylioikeuden pöytäkirjoja. Kesällä 1918 kapinallisten rangaitsemiseksi perustettu Valtiorikosoikeus käsitteli kaikkiaan 75 550 syytettyä, joista noin 10% vapautettiin. Syyllisiksi julistavia tuomioita luettiin kaikkiaan vajaa 68 000 kappaletta, joista valtaosa avunannosta valtiopetokseen. Ehdollisen rangaistuksen sai syytetyistä kaikkiaan 39 400 henkeä. Kuolemantuomion tai ehdottoman vankeusrangaistuksen saaneilla oli mahdollisuus anoa armahdusta Valtiorikosylioikeudelta ja juuri nämä noin 27 000 aktia on nyt julkistettu. Toivottavasti nuo ehdollisetkin tuomiot tulisivat vielä nähtäville. Ehdottoman tuomion saaneiden keskirangaistus oli 4 vuotta. 30. lokakuuuta annetulla armahduksella kaikkien alle neljän vuoden tuomion saaneiden rangaistus muutettiin ehdolliseksi. Näitä punavankeja oli kaikkiaan 10 000. 7. joulukuuta 1918 taasen alle 6 vuoden tuomion saaneet 7000 vankia vapautettiin ehdonalaiseen ja elinkautiset lievennettiin 12 vuoteen. Samalla myös valkoiseen terroriin syyllistyneet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

Kävi hieman kuumottamaan, kun löytyi isoisän isän liki täyskaima. No tämä oli kotoisin Kouvolasta ja isoisä ja hänen sukunsa on Viipurista, eikä syntymäaikakaan täsmännyt. Sukulaisia en siis täältä ole löytänyt. Isän puolen suku on enemmän työläistaustaista, vaikka 1913 syntynyt isoisä olikin kova kokoomuslainen. Äidin isä taas oli sisällissodassa valkoisten riveissä osallistuen 17-vuotiaana Kuhmoisten ja Vehkajärven taisteluihin ja myöhemmin vielä IKL:ssä. Talolliset ei digannut sosialismista.
Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa -kirjassa on koko sivun kuva Kelkkalan työväenyhdistyksen nuoriso-osastoon kuuluneesta 17-vuotiaasta Martta Pyrhösestä, joka kuului Viipurin merkinantokomppaniaan. Hieno kuva ja nätti likka, joten otetaanpa hänet esimerkisi siitä mitä nyt on mahdollista selvittää.
Karjala-tietokanta, johon on kerätty Neuvostoliitolle luovutettujen kuntien kirkonkirjoja, tietää kertoa, että työmies Elias Pyrhösella ja tämän vaimolla Vilhelmiinalla oli kaikkiaan kuusi tytärtä; Ida, Anna, Elisabeth, Maria, Martta ja Alma. Anna oli tosin kuollut jo 12-vuotiaana vuonna 1905.
29.8.1900 (VRYO:n aktin mukaan 19.8.1900) syntynyt Martta Pyrhönen oli työskennellyt kaksi vuotta Viipuri osakeyhtiön tulitikkutehtaassa, mutta työttömäksi jäätyään liittynyt vapaaehtoisesti Viipurin merkinantokomppaniaan. Tässä toimessa hän oli ollut ensin vartijana kansakoululla, josta hänet oli siirretty Talin-Karisalmen radalle vahdiksi, josta 25.4. palannut Viipuriin. Viipurissä hän oli vielä mennyt ketjuun Kangasrantaan, jossa haavoittui olkapäähän. Sieltä hänet siirretttiin Myllymäen sairaalaan, josta valkoiset hänet pidättivät.
Martta Pyrhönen oli käynyt kaksi luokkaa kansakoulua, papintodistuksen mukaan hän oli puhdasmaineinen ja Suojeluskunnan lausunnon mukaan luonteeltaan rauhallinen omaten säännölliset elämäntavat.
Tästä huolimatta Valtiorikosoikeus tuomitsi 16. elokuuta 1918 Martan avunannosta valtiopetokseen 2 vuoden 6 kuukauden ehdottomaan rangaistukseen ja määräsi hänet takaisin Viipurin vankileirille rangaistusta kärsimään. Tähän päätökseen Martta haki armahdusta. Nyt julkaistuista papereista on jätetty pois VRYO:n tuomiot. Mikäli Martan tuomiota ei lievennetty, hän vapautui viimeistään marraskuun 1918 alussa.
Myös Martan isosiskon Marian (Maijun) paperit löytyvät. Hänet oli vangittu lyhyen tukan takia. Maiju kielsi kuuluneensa kaartiin ja hänet luokiteltiin ensin kolmanteen luokkaan, eli vähiten vaarallisiin. Myöhemmin löytynyt todistaja työmiehenvaimo Anna Porkka antoi lausunnon jonka mukaan Maiju ja Martta Pyrhönen esiintyivät miehen puvussa kantaen asetta. Kumpikin olivat todistajan mukaan olleet Pullilan rintamalla ja osallistuneet taisteluun Kämärän asemalla. Myös Lydia Halonen todisti siskosten esiintyneen miehen puvuissa. Näiden seikkojen nojalla Valtiorikosoikeus langetti Maiju Pyrhöselle peräti neljän vuoden kuritushuonerangaistuksen.

Laitetaanpas tähän vielä pieni päivitys. Kansallisarkiston digitoinnit ovat edenneet ja vähän tämän jutun kirjoittamisen jälkeen julkaistiin Sotavankilaitoksen vankileirikortisto. Sieltä löytyy siis kaikki punavankileireillä olleet. (Tosin tiedän, ettei kortisto ole täydellinen. Osa korteista on ehkä kadonnut tai sitten kaikista ei ole vankikorttia koskaan edes tehty). Etsiminen on hieman työlästä, koska kaikki täytyy käydä manuaalisesti läpi.
Eikä tässä kaikki. Erittäin kiinnostava on myös Valtiorikoylioikeuden ja Valtiorikosoikeuksien aktihakemisto. Sieltä löytyy aakkosjärjestyksessä kaikki jotka ovat joutuneet kapinan johdosta oikeuden eteen. Täältäkin pitää hakea nimiä manuaalisesti. VRYO:ssa tuomitut löytyy siis nimen tai numeron mukaan Digitaaliarkiston etusivulta, mutta myös VRO:ssa tuomitut, eli käytännössä sellaiset, jotka ovat selvinnneet ehdollisella tuomiolla tai vapautettu kokonaan syytteistä löytyvät luettelosta. Ja nyt noiden VRO-aktien digitointikin on jo hyvässä vauhdissa.
Homma toimii seuraavasti: Katso ensin aktihakemistosta millä numerolla etsimäsi henkilö on tuomittu ja etsi sitten vastaava numero tuolta VRO-akteista. Tätä päivitystä tehtäessä korkeimmalla numerolla oleva akti on VRO 7/949. Ensimmäinen numero tarkoittaa jutun käsitellyttä osastoa ja jälkimmäinen on kyseisen osaston käsittelemän jutun järjestysnumero. VRO-osastoja oli kaikkiaan 145. Osastot  53, 103 ja 104 eivät toimineet ja osaston 116 paperit ovat kadonneet. Eli näistä on tätä kirjoittaessa (12.04.2017) vain pieni osa digitoitu. Oikeiden paperien löytäminen noista kansioista on sitten erittäin työlästä. 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ompelijatar - Martta Koskisen kuolema ja elämä


Ville Suhosen ohjaama Martta Koskisesta kertova Ompelijatar elokuva tuli katsottua pariinkin kertaan kun TV:stä taannoin tuli ja HS Kuukausiliitteen jutunkin luin useampaan kertaan. Ajattelin täten, etten tarvitse tätä kirjaa, mutta kävi sitten kuitenkin kiinnostamaan kovasti.

Onhan tässä lisää vaikka mitä. Välillä Martta jää sivurooliin kun vyörytetään eteen 30-luvun kommunistien maanalaista toimintaa. Hertta Kuusinen, Yrjö Leino, Eino Pekkala, Mauri Ryömä, Elvi Sinervo, Hella Wuolijoki. Useita kirjoja heidän toiminnastaan olen ennenkin lukenut. Loppua kohti Martta pääsee taas enemmän keskiöön. Lukuisat kirjeet lainataan täydellisinä. Kohti traagista loppua. Martan toiminnasta sisällissodan aikana Lahden naiskomppanian riveissä olisin mielusti lukenut enemmänkin. Kovasti vähäisesti tietoa. Ehkä ei löytynyt tai ei vaan ole. Tuomas Hopun tulevaa kirjaa naiskaarteista odottelen innolla.

Oliko Martta sankari vai konna? Osa Hitleriä ja fasismia vastaan taistellutta maanalaista vastarintaliikettä vai Stalinin hyväksi toiminut isänmaanpetturi? Tähän Suhonen ei ota kirjassaan kantaa. Jokainen saa itse luoda omat mielikuvat esitetyn aineiston pohjalta. Itse en pidä kysymystä edes olennaisena. Aikaa on kulunut yli 70 vuotta ja Martta on rangaistuksensa kärsinyt, enemmänkin mikäli epäilykset kidutuksesta pitävät paikkansa. Sodanaikaisen vastarintaliikkeen saavutukset jäivät kuitenkin melko vähäisiksi. Useampi poliisi tosin menetti henkensä tulitaisteluissa. Kukaan tuskin voi kieltää sitä, että Martta oli rohkea ja omasi vahvan vakaumuksen. Sitä pitää kunnioittaa.

Yksi huomio kirjasta. Hella Wuolijoki oli kyllä yksi paskiainen. Siis sen lisäksi, että rikkoi Hiski Salomaan Lännen lokarin. EK salakuunteli Hellan ja Vappu-tyttären käymää puhelinkeskustelua. Hella oli huolestunut siirtoväen pika-asutuslaista ja evakoiden sijoittamisesta hänen kartanonsa maille. Yksi syy miksi hän kutsui Bertolt Brechtin tiluksilleen oli, että näin hän toivoi välttyvänsä tältä.
Oikeaa asuinrakennusta ei heille ole löytynyt ja Vappu ehdottaa huvilaa, mitä Hella vastustaa, sanoo Brechtien vuokraavan sen kesäksi". "Eivät Brechtit sinne tule, sillä he menevät Amerikkaan", väittää Vappu. Hella suuttuu ja sanoo, että "huvilassahan on meidän nahkahuonekalut. Eihän evakuoiduille voi niitä antaa". Vappu ihmettelee, "onks ne sitten huonompia ihmisiä kuin me muut, jos ne ovat menettäneet kaiken omaisuutensa ja kotinsa". Siihen Hella: "Juu on". "Hyvästi, äiti"! vastaa Vappu ja lyö puhelimen kiinni.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Bontrager OMW talvipyöräilykengät

Hyvästi varpaiden palelu. Ostin Bontragerin talvipyöräilykengät. Nämähän olivat jo viime talven uutuus, mutta saatavuus oli vielä silloin vähän heikkoa. Erikoisuutena on irroitettava sisäkenkä, joka on helppo sujauttaa sisään edestä aukeavan vetoketjun kautta.
Sain nämä viime viikolla ja sopivasti talvikelien saapuessa. Mitään kovia pakkasia ei vielä ole ollut. Kylmimmillään olen nyt ajellut näillä viiden asteen pakkasessa parisen tuntia. Sinä aikana varpaat hieman kylmettyivät, mutta niin vähän ettei ole epäilystäkään näillä tarettavan vaikka useita tunteja. Lämpimimpiä sukkiakaan ei ollut vielä käytössä. Kovemmat pakkaset on vielä kysymysmerkki, mutta selvää on jo, että nämä ovat selvästi lämpimämmät kuin aikaisemmin käyttämäni talvikengät lämpimillä kengänsuojilla varustettuna.
Kuminen nilkkaosa on melko korkea ja estää hyvin kosteuden ja lumen sisäänpääsyn. Valitettavasti samalla se myös haittaa nilkan liikettä, eikä nämä oikein sovellu kovatempoiseen 100 rpm pyöritykseen.
Pohja on paksu, joten satulaa voi nostaa hiukan. Paksun ja jäykän pohjan takia myös polkimiin lukittuminen on hiukan tunnotonta, ainakaa jos klossit eivät ole täsmälleen samalla paikalla mihin on aikaisemmin tottunut. Itselläni ne olivat ensin vähän pielessä, mutta paikkaa vaihtamalla alkoi lukittuminen sujumaan paremmin.
Kenkien koko tuntuu jokseenkin vastaavan Shimanon pyöräilykenkiä ja kannattaa hankkia yhtä kokoa isommat kuin kesäkengissä. Lisää käyttökokemuksia joskus tulevaisuudessa.
Aikaisemmin olen käyttänyt näitä kahta kovasti kilometrejä nähnyttä Shimanon mallia. Taaempi on ensimmäinen varsinainen markkinoille tullut Shimanon valmistama talvipyöräilykenkä noin 15 vuoden takaa. Jalassa se on vähän kolhon tuntuinen, eikä nilkkaosa ole oikein tarpeeksi taipuisa. Myös tarranauha on vuosien aikana lakannut toimimasta, joten sulkemiseen on käytettävä nykyään hakaneulaa.
Edessä on siitä kehittyneempi versio, joka on oikein hyvä jalassa. Jalan sujauttaminen sisään on kuitenkin rasittanut nilkkaosaa sen verran pahasti, että se on rikkoutunut. Kenkää aion kuitenkin käyttää edelleen erityisesti maantiekäytössä lämpötilojen salliessa, koska se on hyvä ajokenkä.
Kummallakin tarkenee hyvin silloin kun lämpötila pysyy plussan puolella, mutta pakkasella ei näillä kovin pitkään ajele ilman kengänsuojia.
Urheiluareenan valmistamat keinoturkissuojat ovat erittäin lämpimät ja melko kestävätkin. Ongelmana on kuitenkin se, että ylimääräiset suojat tuppaavat aina hankaamaan kampia. Lisäksi ne jalkautuessa luiskahtavat usein pois paikaltaan tai täyttyvät lumella. Pron kumipohjaisia kengänsuojiakin olen parit kappaleet ostanut. Ihan käyttökelpoiset, tuppaavat vain melko pian rikkoutumaan. Nyt ei sitten toivottavasti enää tarvitse niitä käyttää.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Löytöjä levymessuilta (2)

Syksyn toiset levymessut oli lauantaina ja mm. tällaisia tarttui mukaan.
Babara Danen When we make it through mulla oli ennestään amerikkalaisena versiona, mutta on niin loistava levy, että piti sitten vielä ostaa tämä kuubalainen Areiton painos. Ja oli kyllä mukava yllätys, kun hoksasin, ettei tämä olekaan ihan sama. Tässä on nimittäin  Su nombre es pueblo käännös Your name is people. Hieno biisi ja varsinkin tämä Barbara Danen versio. Amerikkalaisessa Paredon Recordsin julkaisussa sen tilalla on Factory girl. Kuubassa paikallisten huippumuusikoiden kanssa tehtyä materiaalia, Working class women, nimibiisi When we make it through ym. helmiä. Tätä levyä on tullut kuunneltua paljon ja nyt taas tätä versiota lisää. Ihan 10/10 levy.
Joe Hill kokoelmani sai taas täydennystä yhdellä LP:llä. En ennestään edes tiennyt tällaisen levyn olemassa olosta. Ruotsalainen Upon Hayati levytti vuonna 1972 albumillisen Joe Hillin lauluja alkuperäiskielellä, eli englanniksi. Sovitukset on tuttua linjaa ja kappaleetkin niitä suurimpia hittejä, mutta mukana on myös Don´t take my papa away from me, jota ei ole millään muulla omistamallani Joe Hill -levyllä.
Ernst Buschista olin joku vuosi sitten kovasti innoissani ja levyjä on tullut sittemmin ostettua useampi. Tämä DDR-julkaisu on vähän hajanainen kokoelma, mukana on mm. espanjan sisällissodan lauluja sekä Hanns Eislerin sävellyksiä, jotka ovat sitä kovinta ydintä. Der heimliche Aufmarsch löytyy heti b-puolen alusta ja sitä on tullut soitettya melkeinpä kyllästymiseen saakka ns. kybällä. Mukana myös pari viisua, joita ei itselläni ennestään ollut millään levyllä. Vielä pitäisi saada joku sellainen levy jossa olisi Stalin, freund, genosse, sekä se missä lauletaan, että "puolue on aina oikeassa".
Raimonin Catalonian protest songs LP on olllut pitkän hakusessa lähinnä keräilymielessä levy-yhtiön Folkways/Broadside takia. Nimittäin kun Smithsonian Folkwaysin sivulle laittaa hakukriteeriksi struggle & protest, niin löytyy kaikkiaan 165 albumia. Joskus 7 vuotta sitten haaveilin, että olisi hienoa saada nämä kaikki alkuperäisinä vinyyleinä. No nyt mulla on niitä jo kaikkiaan 64. Itse levy on kyllä aika tylsä, että sinänsä turha ostos.
Pari afrikkalaista levyä, Swapo Singersin One Namibia, one nation on vuodelta 1978 ja hollantilaista tuotntoa. ANC:n lauluryhmä Amandlan LP vuodelta 1980 on ruotsalainen julkaisu. Hienoja levyjä kumpikin. Swapo on enemmän folkia ja Amandla poppia. Acabella-esityksiä löytyy kummaltakin levyltä ehkä vahän turhankin monta ja ne on vähän tylsiä ainakin verrattuna musiikkiesityksiin.
Toy Dolls oli aikoinaan 1980/1990 taitteessa suurimpia suosikkejani, lähinnä kolmen ensimmäisen levynsä takia. Sittemmin parasta ennen päiväys alkoi umpeutumaan, mutta silti tuli aina se uusin levy ostettua. 1997 ilmestynyt One more mega byte oli ensimmäinen, joka jäi hankkimatta, Löövillä tämän kyllä kuulin ja olin vähän kateellinen. Hätäavusta tilasin pari vuotta sitten toistaiseksi viimeisimmän studio-levyn The Album after the last one, ja nyt kun nämä kaksi sain, niin eipä puuttuisi enää kuin vuodelta 2004 oleva Our last album? Näistä levyistä, ensin mainittu on vallan mainio, Anniversary anthemissa vähän turhan paljon "hassuttelu" biisejä, ei jatkoon.
Pertti Kurikan Nimipäivien jäähyväis mini-LP Letkukytkentöjä piti siten myöskin ostaa. Ekalla kuuntelulla en tästä oikein pitänyt, mutta nyt kun on useita kertoja pyöräyttänyt, niin onhan tämä aika moista. Hittibiisi on tietty Kännissä kotiin, aamulla töihin. Tulee mieleen nämä GG Allinin primitiivisimmät rykäisyt. On tämä kuitenkin aika originelliä tavaraa.
Tän tilasin Saariselta. Saarisen Kaaos-lehdessä oli aikoinaan juttua Tuomittujen Juhlasta ja kiinnosti jo silloin. Tulevasta levystä puhuivat. Julkaisu "vähän viivästyi", mutta vihdoinkin, kiitos Fight Recordsin. 30 vuotta sitten meni, ennen kuin sain tämän kuultavakseni. Ei ole mikään graalin malja. Tällaista anarko-punkkia ei ole paljoa Suomessa tehty, varsinkaan silloin mistä pisteet, mutta vähän raakile tämä vielä on. Vähän kehitystä havaittavissa b-puoliskolla. Useampi kerta kyllä tullut soitettua ja kuunteleehan tätä kuitenkin mielellään.
Tuollaisia seiskoja tullut hankittua, Saariselta ja pari Lööviltä. Juice Normaalin levynkansi on kyllä tällä hetkellä maailman hienoin kansi ja Tuokaa minulle Bull Mentulan pää todellinen korvamato.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Uuraan naiskomppanian vaiheita

Klassikkokuva Uuraan ulkosataman naiskaartista on varmasti herättänyt muissakin suurta uteliaisuutta. Keitä nämä hurjat naissotilaat oliva ja mitä heille tapahtui?
Vastaus löytyy Kansallisarkistosta. Jälkipolville on säilynyt Uuraan naiskaartilaisten varusluettelo, jossa on kaikkiaan 14 nimeä. Kolme on siis poissa kuvasta. Myöskään en tiedä onko kukaan pystynyt tunnistamaan kuka on kuka kuvassa.
Komppaniaan kuuluivat seuraavat henkilöt:

Matilda Kilappa
Maria Karhu
Maria Laisi
Vilhelmiina Lindfors
Hilja Loikas
Tyyne Meriläinen
Hilja Neuvonen
Olga Närjä
Hilja Pentti
Nelly Pesonen
Hilda Rakkolainen
Olga Sassi
Olga Tuomisto
Olga Vyyryläinen

Heistä Kilappa, Neuvonen, Rakkolainen ja Laisi olivat kotoisin Ravansaarelta, muut olivat uuraalaisia, lukuunottamatta Olga Tuomistoa, jonka kotipaikkaa ei tiedetä.
Naiskaartin johtajana oli 22-vuotias Matilda (Tilda) Kilappa, joka avioitui keväällä leipuri Johan Qvistin kanssa ja otti tämän sukunimen. Vanhin oli 26-vuotias Hilja Loikas, nuorimmat 1900 syntyneet Tyyne Meriläinen ja Nelly Pesonen. Useimmat heistä olivat toimineet palvelijoina ja tulleet irtisanotuiksi työstään huonojen aikojan takia.
Sotaisasta asetelmastaan huolimatta Uuraan naiskomppanian panos vallankumouksen eteen jäi hyvin vähäiseksi. Naisia käytettiin lähinnä vartijoina kotiseudullaan. Ainoastaan Hilja Neuvosen tiedetään olleen lähellä rintamalinjoja. Hän toimi kirjurina Perkjärven aseman esikunnassa. Hilja Pentti kertoi ampuneensa aseellaan ainoastaan yhden kerran - hautajaisissa.

Vapunpäivänä 1918 tulivat suojeluskuntalaiset ja suurin osa naisista vangittiin ja lähetettiin seuraavana päivänä Viipurin keskuskasarmille odottamaan tuomioitaan.
Kolme naista, Hilja Loikas, Nelly Pesonen ja Olga Tuomisto olivat tätä ennen ehtineet paeta Venäjälle Juustila -nimisen laivan matkassa.
Surkeimmin kävi komppanian päällikkönä toimineelle Matilda Kilappa-Qvistille, hänet tuomittiin kenttäoikeudessa ensimmäiseen luokkaan ja teloitettiin ilmeisesti Viipurin koirahaudoilla 9. toukokuuta.
Viipurin kenttäoikeus tuomitsi kuolemaan useita naiskomppanialaisia, joista kuuluisimmaksi nousi 15-vuotiaan Ester Rahkosen (kuvassa vasemmalla, oikealla Pullilan taistelussa menehtynyt Jenny Rimppi) tapaus. Esteri oli ollut myös Pullilan rintamalla, mutta sairastuttuaan palannut Viipuriin, jossa ehti vielä osallistua isänsä mukana katupatrullin toimintaan. Pian Viipurin valtauksen jälkeen hänet vangittiin ja kenttäoikeus tuomitsi ensimmäiseen luokkaan. Esteri-parka löytyi koirahaudoilta pää mäsäksi ammuttuna käsikynkästä jonkun toisen tytön kanssa 13. toukokuuta 1918.

Strategisesti tärkeän Pullilan mäen taistelu vaati kaikkiaan kahdeksan Viipurin naiskomppanialaisen hengen. 13. huhtikuuta valkoiset onnistuivat sumun turvin yllättämään lounaisessa rinteessä olevat reserviläiset ja naiskomppanian.
Takaisin Uuraan naisten kohtaloihin. Muiden vankien asiaa käsiteltiin ensimmäisen kerran kesäkuun lopulla Valtiorikosoikeuksien aloitettua toimintaansa. Senaatti oli antanut 28. kesäkuuta määräyksen, jonka mukaan vähemmän vaarallisiksi katsotut tutkitut vangit tuli lähettää ns. vankipassin kera kotiseudulleen tuomiota odottamaan. Tämä saattoi koitua heidän pelastukseksi nälänhädän käytyä sietämättömäksi Viipurin vankileirillä.

Tuomioita alkoi tulla syys- ja lokakuussa. Maria Laisi, Maria Karhu, Hilja Pentti, Hilja Rakkolainen ja Olga Vyyryläinen saivat kolmen vuoden ehdollisen tuomion viiden vuoden koetusajalla. Rakkolaisen oli Uuraan suojeluskunta todennut lausunnossaan kunnon kansalaiseksi, joka oli köyhyyden tähden mennyt punakaartiin. Maria Laisin puoltajaksi oli taas tullut itse Uuraan suojeluskunnan päällikkö August Niskanen toteamalla mm, että "Laisit ovat olleet tiukoilla taloudellisessa suhteessa, joten Maria Laisi on mennyt punakaartiin elatuksensa puolesta". Olga Vyyryläisestä oli pöytäkirjan loppuun kirjattu lausuma: "Tekee lapsellisen vaikutuksen".
Tyyne Meriläiselle ja Olga Sassille annettiin kahden vuoden ehdoton kuritushuonetuomio. Sassin tuomiota saattoi koventaa se, että hän oli eronnut työstään punakaartiin liittyessään ja lisäksi hän oli  ainoana myös työväenyhdistyksen jäsen. Sekä Meriläinen että Sassi anoivat armoa Valtiorikosylioikeudelta ja kummankin tuomiot pudotettiinkin samaan kolmen vuoden ehdolliseen kuin muillakin naisilla.
Surkuhupaisin oikeudenkäynti sattui kun Valtiorikosoikeus sekoitti ravansaarelaisen 11.7.1998 syntyneen Hilja Kaarlontytär Neuvosen ja Tienhaarasta kotoisin olleen 24.11.1898 syntyneen Hilja Salomonintytär Neuvosen paperit keskenään. Tämä toinen Hilja Neuvonen oli kuulunut Viipurin merkinantokomppaniaan ja häntä syytettiin osallisuudesta Pullilan taisteluihin.
Venäjälle paennut Nelly Pesonen liittyi Toini Mäkelän (kuvassa oikealla) loppuvuodesta 1918 kokoamaan Pietarin-Suomalaiseen naiskomppaniaan. Mäkelä hankki kaikille komean varustuksen, johon kuuluivat toppahousut, sotilaspusero, talvilakki, lammasnahkainen puoliturkki, saappaat ja sotilasremmi. Lyhyen koulutusjakson jälkeen komppania siirtyi Mainilaan lähelle Suomen rajaa vartiotehtäviin. Toukokuussa 1919 tuli siirto pohjoiselle rintamalle Petroskoihin. Vartiotehtävien lisäksi komppania osallistui myös taisteluihin Aunuksen retkeläisiä vastaan. Vuoden 1919 marraskuun lopulla komppania hajosi sittemmin pitkän uran puna-armeijassa ja kommunistisessa puoluetyössä tehneen Toini Mäkelän siirryttyä muihin tehtäviin. Nelly Pesonen palasi jossain välissä takaisin Suomeen, kuten myös Hilja Loikas. Olga Tuomiston myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoa.
Talvisodan alettua useita entisiä naiskaartilaisia asui vielä Uuraan seudulla. Naimattomina pysyneet Maria Laisi Ravansaarella, sekä Venäjältä palanneet Hilja Loikas ja Nelly Pesonen Uuraassa. Maria Airikka o.s. Karhu, Olga Horttanainen o.s. Sassi ja Hilja Savolainen o.s. Pentti asuivat myös Uuraassa. Tyyne Tvilling o.s. Meriläinen asui Kuurinsaressa ja Olga Airikka o.s. Vyyryläinen Rahkasaaressa.
Värikuvat Uuraansaaren pohjoiskärjessä Louhikonniemessä sijaitsevasta nykyisen muotonsa Krimin sodan jälkeen saanesta Uuraan linnoituksesta Willimiehen jäljillä-blogista. Sisällissodan aikana linnoituksessa toimi Uuraan punakaartin tukikohta ja koulutuskeskus. Juttumme naiset toimivat siellä vartijoina.
Lisää Uuraan naiskomppaniasta: Lyhtpaalu 1/2016.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Ulan Anton Elschen

Anjalan hautausmaalla on tällainen muistomerkki, jonka laatassa teksti: "Es starb furs Vaterland, Ulan Anton Elschen, 21. Garde Ulanen R.G.T.S., Geb 16.11.1890 - 18.6.1918, Suojeluskuntalaisten pystyttämä."
Tämä tarina kävi kiinnostamaan, koska Sotasurmat ei tunne tällaista henkilöä, eikä tästä löydy myöskään tietoja Seppo Vainion kirjasta Saksalaiset kaatuneet sotilaat ja muistomerkit Suomessa 1918.
Sotasurmista löytyy kyllä henkilö nimeltä Anton Elsohar, josta ei taas tiedetä mitään muuta kuin, että hän kuoli. Hänen epäillään olevan sama henkilö.
21. Ulaanirykmentti saapui Suomeen vasta sodan jälkeen. Anton Elschen oli joko varusmies tai kouluttaja. Seppo onnistui selvittämään hänen kuolinsyynsä. Kirkonkirjojen mukaan hän kuoli seudulla raivonneeseen tulirokkoon.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Löytöjä levymessuilta

Levymessuilla tuli käytyä lauantaina ja tässä hieman poimintoja löydöistä.
Tämä Rohkeasti Toimintaan LP vuodelta 1975 oli itselleni pitkään täysi tuntemattomuus. Huomasin vasta Toverit Herätkää kirjaa lukiessani, että tällainenkin on tehty. Spotifysta tämä kyllä löytyy myös, että olin jo muutamaan kertaan kuunnella. Sinänsä ei mikään kummoinen levy. Vähän tällaisia jämäpaloja, Love Records oli haalinut ne parhaat ohjelmaryhmät ja isolle levy-yhtiölle jäi kolmosdivarin ohjelmisto. Onhan tässä tietty myös Lovellekin levyttänyt Vasara-Ryhmä. Kuunteleehan tätä, muttei mitään suuria tunteita herätä. Parempi kuitenkin kuin esimerkiksi Eteenpäin! -alamerkillä julkaistu Kuuntele Ääntä LP.
Portugalilainen Grupo de Accao Cultural oli vähän harakiriostos. En ollut ennen tällaisesta kuullutkaan. Hienot avautuvat kannet ja sisäkannen kuvan talon seinässä oleva Libertade, paz, pau, terra, independence -teksti kertoi asian ytimen. Ei ollut huono ostos. Osittain ihan mielenkiintoista isomman yhtyeen musisointia. Puhaltimia mukana ja hyvä meininki.
Samoja levyjä moneen kertaan osa 1. Suni Pazin Brotando del Silencio LP:n tilasin ihan Amerikasta asti joku vuosi sitten, kun kerään tuota Paredon-levymerkkiä (puuttuu 4/50), siinä ei vaan ollut mukana sanoitusliitettä, joten ihan sen takia piti ostaa toiseen kertaan, varsinkin kun maksoi vaan kympin. Tämän toisen kappaleen voisi sitten laittaa koristeeksi hyllyn päälle. Argentinalaissyntyinen Suni Paz muutti Yhdysvaltoihin 60-luvun puolivälissä ja tämä levytys on vuodelta 1973. Albizu Campos, sembrador, Tania, guerrillera, Indio y negro, Hasta la victoria siembre- laulujen nimet kertovat missä mennään. Musiikillisesti tämä on melko vaatimatonta kahdella akustisella kitaralla säestystä, mutta Paz on niin tunteikas laulaja, että levy kestää hyvin kuuntelua.
Samoja levyjä osa 2. Tämä Marchas y Canciones Revolucionares LP on sisällöltään ihan sama mikä on julkaistu myös Loven Eteenpäin! -alamerkillä nimellä Cuba Si. Kyseinen platta on itselläni ollut jo vuosikaudet ja kyllä sitä on kuunneltukin. Erittäin hienoja sotilasmarsseja (vasemmistolainen militarismi kun nyt vaan on niin paljon parempaa) ja sitten myös Lourdes Gil con Los Galantes on ihan mannaa korvilleni. Heidän oman LP:n huolisin myös. Vitosella löytyi, ei voinut siihen hintaan jättää ostamatta, varsinkin kun kuntokin on varsin hyvä.
Samoja levyjä osa 3. Tuo Hacia la Libertad mulla oli ennestään länsi-saksalaisena versiona, en vaan sitä nyt hiffannut heti, kun on tyystin erilainen kansi. Mutta erittäin hieno levy. On tullut paljon kuunneltua. Tuo 6 LP on sitten sama mikä on julkaistu myös nimellä Resistencia. Sitä en omistanut ennestään. Nämä on italialaisia painoksia avautuvilla kansilla ja vitosen kappale nämäkin.
Viime syksynä kirjoittelin Joe Hillistä ja siinä yhteydessä tuli mainittua, että hakusessa olisi vielä Finn Zetterholmin Joe Hill på svenska LP vuodelta 1969 ja tämän löysin jo viime kevään messuilta. Tuttuja biisejä ruotsiksi ja onhan tässä joku sävellys, joka ei nyt tuntunutkaan oikein tutulta. Siis joku harvemmin kuultu sävellys. Ihan kuunneltava levy. 
Sitten pitää vielä sanoa, että Lasten Hautausmaan uusin LP on kyllä hyvä! Svartin julkaisuista mukaan lähti myös Silmät 7":n uusintapainos.
Nämä ei ole messuilta, mutta äskettäin tuli tilattua isompi nivaska levyjä Airiston Punk-levyiltä, tässä osa ostoksistani. Katujen Äänet, Kaupungin Valot ja Maakuntaradio on kyllä yhtyeitä, joita on vähän vaikea erottaa toisistaan, varsinkaan kahta ensin mainittua. Maakuntaradio on vähän popimpaa tavaraa. Ihan mukavaa taustamusaa, muttei oikein mitään hittejä löydy. 70-80 lukujen vaihteen uusiaalto/punk -bändit tekivät tämän kuitenkin tunteikkaammin tai niitä on tullut kuunneltua niin paljon, ettei tällainen nykypäivän lämmittely enää mitään suuria tunteita herätä.
Tuo Pertti Kurikan Nimipäivien EP on kyllä huono. Varmaan kaikki tehty PKN materiaali levytetään ja julkaistaan ja lopputuloksena on myös luokattoman huonojen biisien julkitulo. Se Jarmo EP on kanssa mielestäni myös ihan paska. Kalu kertoi, että tässä on vielä syksyn aikana tulossa jäähyväis-LP, kun yhtye lopettaa toimintansa Pertin vetäytyessä eläkkeelle. Kait minä sitten myös senkin ostan. Niin ja näitä Airiston levyjä saa sitten myös tosi halvalla, LP:t alkaen 5e ja seiskat kolmesta ylöspäin.

perjantai 19. elokuuta 2016

Hitonharjun pirunpesä

Kesälomapäivät käyvät vähiin ja monet suunnitellut retket on vieläkin toteutumatta. No tämän kohteen kävin sitten tänään katsastamassa henkeä uhmaten. Hamina-Taavetti väli kun on aika ahdistava ajettava varsinkin arkipäivisin. Ei piennarta ja rekkoja riittää, vaikka on se paljon rauhoittunut pahimmista idänkaupan vuosista.
Tienviitta Hitonharjulle on ollut aina mieltä kiihoittava. Joskus tuli sitten netistä löydettyä selitystä hieman erikoisemmalle tien nimelle.
Siellä on näet pirunpesä, halkaisijaltaan nelikymmensenttinen kolo, joka laajenee useamman neliön kokoiseksi pieneksi luolaksi. Mitään opastetta paikalle ei ole. Ensin kävin etsimässä tätä harjun laelle nousevan tien päästä, siellä on laavu ja vanha aitta. Sitten vähän matkaa Hitonharjuntiellä, kunnes palasin risteykseen ja huomasin parin sadan metrin päässä olevalle kalliojyrkänteelle johtavan polun. Museoviraston pystyttämä rauhoitettu -kyltti kertoi, että perillä ollaan.
Tämähän on esitelty aiemmin ainakin Retkipaikassa, eikä itselläni ole tuohon mitään lisätietoja. Mainittakon, että tämän mystisen onkalon synty on mysteeri. Museovirasto epäilee, että tämä on peräti kivikaudelta peräisin oleva  kvartsilouhos.
Esitellään nyt samalla myös muutama muukin vt. 26:n varrella oleva kohde. Pyhällön eteläpuolella oleva erittäin kaunis kivisilta on sellainen jota aina ohimennessä tulee vilkaistua. En ole tähän koskaan ennen pysähtynyt, joten aiheellista olikin käydä katsomassa miltä silta näyttää toiselta puolelta.
Muutkin ovat tämän huomanneet: "Mageeta ajaa Kouvolaan tai Lappeenrantaan moikkaamaan serkkuja brand new Datsun Bluebirdillä. Mä odotin aina kivistä kaarisiltaa Pyhällössä, kaunis ja mystinen..." (Pelle Miljoona: Elossa ja potkii)
Orbea taittoi taas tämänkin matkan ongelmitta.
Myllykylässä hautausmaiden lähellä on tällainen muistomerkki. Laatassa on teksti "1741 Ruotsi-Suomen armeijan tukialue - Uplannin jalkaväkirykmentin talvileiri 1741-1742."
Muistomerkin takana on ollut myös opaskyltti paikan historiasta, mutta siitä on enää vain metalliset kehykset jäljellä. Tästä on ollut myös joskus juttua sanomalehdessä, mutten minä siitä muista muuta kuin, että täällä kuoli sadoittain/tuhansittain sotilaita nälkään ja tauteihin. Museoviraston sivultahan ne puuttuvat tiedot kätevästi löytyvät.
Viimeine kohde löytyy myös Vehkalahden-Haminan Myllykylästä ja se on Sahakosken luontopolku. Tämän olen käynyt kerran aiemminkin kävelemässä läpi. Pituutta luontopolulla on vain 340 metriä, mutta siihenkin mahtuu vesiputous, sammaloituneita kivijalkoja, suvantokohtaan muodostunut kaunis lampi, suuria puita, siltoja sekä paljon kiukkuisia muurahaisia muiden muassa.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Isojärven kansallispuisto maastopyörällä

Heinäkuun viimeisenä perjantaina kävin tutustumassa Isojärven kansallispuistoon maastopyörällä, kun siellä päin tuli taas vietettyä liki pari viikkoa kesälomasta. Aikaisemmin olen käynyt ajelemassa kyseisessä paikassa liki kymmenen vuotta sitten. Tuolloin kiersin ns. polkupyörätien Huhtalan torpalta Lortikan kautta Herettyyn. Polkupyörätie on nimenä hieman harhaanjohtava, sillä se on kuitenkin melko vaativa, varsinkin kun tuolloin alla oli cyclo-cross pyörä keveimmillään 39/27 välityksillä, joten jalkautumisia tuli melko runsaasti. Tuolloin tuli kyllä kaivattua ihan oikeaa maastopyörää, joka oli siis nyt tällä kertaa alla.
Aloitin puistokierroksen aivan kaakkoisimmassa kolkassa olevalta puomilta. Alkumatka olikin kiipeämistä leveää traktoriuraa pitkin, joka pian kapeni mukavaksi poluksi. Pian vastaan tuli kyltti, joka kertoi Hevosjärven rannassa kulkevan polun olevan majavien padon takia veden vallassa ja opasti kulkemaan kallion yli. Kävin kuitenkin rannassa katsomassa tilanteen. Suurempi ongelma oli polun muuttuminen täysin ajokelvottomaksi, joten käännyin takaisin ja lähdin vuoren ylitykseen.
Idea ei ollut hyvä sillä täysin taluttamiseksi se meni sekä ylös, että alas tullessa. Joku trial-kuski tästä olisi ehkä oikeanlaisella pyörällä voinut ajamallakin selvitä.
Vuoren toisella puolen oli parikin reittivalintaa, ensimmäinen näytti täysin ajokelvottomalta, joten valitsin pitkospuut. Niistä ei pitkään ollut iloa ja taas meni taluttamiseksi.
Ainoataan jotkut vuorten välissä olevat laaksot, hoilot, antoivat hetkiseksi pyöräilymahdollisuuksia. Olisiko tämä paikka nimeltään Viinahoilo? En ihan ollut aina kartalla missä milloinkin tuli oltua. Runsaasta juurakosta selvisi ajamalla fatbiken avulla. Perinteisellä maastopyörällä olisi ollut yhtä tuskaa tämäkin.
Tällä Latokuusikon ja Vahterlammin välisellä etapilla tuli vastaan yksi nähtävyyskin; suuren siirtolohkareen muodostama lippaluola. Tämä ei kuitenkaan ole se karttaan nähtävyydeksi merkitty luontopolun varrella oleva siirtolohkare, joka itseltäni jäi nyt näkemättä.
Lähempänä Vahterlammia sitten vihdoin riemu alkoi. Jopa useampi sata metriä ihan kunnolla ajettavaa polkua. Vahterlammin taukopaikalla tuli sitten arvottua seuraavan suuunnan ja taas meni väärin, vai voiko täällä edes mennä oikein. Suuntasin Kalahteen vievälle polulle, kun se oli aluksi ihan ajokelpoista. Sitten tuli taas yksi vuoren ylitys ja alkoi pyörän raahaminen ylös ja suurelta osin myös alas.
Isojärven rannassa meinasi jo usko mennä, kunnes hieman ennen Kalalahtea tuli tämä ihana näky; ihan oikeaa tasaista polkua. Muutamat polun yli kaatuneet puun rungot hieman hidastivat menoa, mutta pian nekin loppuivat. Polkukin muuttui hiljalleen leveäksi metsäautotieksi ja pian tulinkin Huhtalan torpalle vievälle tielle, jossa olin siis ollut aiemminkin ajelemassa.
Voiko Isojärven kansallispuistoa suositella maastopyöräilykohteeksi? No ei voi. Onhan täällä tietysti ajokelpoisia lyhyitä pätkiäkin, mutta sitä enemmän vaellukseenkin haasteellista maastoa. Ainoastaan se polkupyörätie on jokseenkin nautittava, mutta kuitenkin turhan lyhyt ja muut harvat alueelle kulkevat huoltotiet taasen ihan tavanomaisia tylsiä metsäautoteitä
Ja Stop Press: Tänään ajettiin Kaakon tempocupin viides ja viimeinen osakilpailu. Itse en valitettavasto kyennyt osallistumaan. Iski viime perjantaina ankara virus ja kurkku on ollut hyvin kipeä. No ei sitä nyt tietenkään kurkulla ajeta, mutta on sen verran olo huono, ettei todellakaan viitsinyt lähteä kisavauhtia ajelemaan.
Yläkuvassa M-40 sarjan cup-voittaja, alhaalla jokseenkin ainoa onnistunut toimintakuva.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Emme suostu pelkäämään 7"

Tuollainen single löytyi tänä aamuna eteisen lattialta. Eipä ole ennen tullutkaan ostettua Palefacen levyjä. Kaikkihan tämän on tietysti jo nähneet ja kuulleet. On kyllä hieno video. Jossain uutisoitiin Palefacen räpänneen kesähitin. Kun nimenomaan ei ole räpätty yhtään. Toki pidän myös jostain räpistä, kuten vaikka Chumbawamba with Credit to the Nation: Enough is enough.

Painos 300 kappaletta ja tätä saa tai sai vain keikoilta, Vantaan Taidemuseo Artsista, jossa nyt hieno levynkansinäyttely, sekä Voima-lehden verkkokaupasta. Ainakin viimeksi mainitusta on sitten jo loppu. Sai kyllä jännätä riittäkö, kuusi tuntia mainoksen julkaisun jälkeen laitoin tilaukseen.

Kappale on suomenkielinen versio irlantilaisesta, brittiläiselle miehitysvallalle ilkkuvasta Come Out, Ye Black and Tans -kapinalaulusta. Vinyylisinkun kansitaiteesta vastaa Häiriköt-päämajan luottograafikko Scott Caris.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Katso, elämä

Kotkan Valokuvakeskuksessa avautui eilen Kotkan Animalian järjestämä eläinoikeustaidenäyttely Katso, elämä & Kuvia eläinkuvasta. Näistä ensin mainittu on Oikeutta Eläimille yhdistyksen tuottama kuvasarja tehotuotantotiloilta salaa kuvatuista eläinyksilöistä. Jälkimmäinen taasen kanadalaisen Jo-Ann McArthurin We Animals projektin valokuvia eläinyksilöistä ja eläinten puolesta kampanjoivista ihmisistä. Tämä näyttelyn osio on Animalian tuottama. Näistä kahdesta suuremman huomion kerää kaikessa shokeeravuudessaan OE:n kauhugalleria.
Katso, elämä koostuu kolmesta osiosta, vangituista eläinyksilöistä, tehotuotantolaitteistoa esittelevästä koneistosta sekä tuhlattu elämä osiosta, joka näyttää tehotuotannon rattaissa ennenaikaisesti kuolleita eläimiä.

Katso, elämä kuvia on aiemmin käytetty propagandistisessa mielessä Oikeutta Eläimille järjestön sivuilla, erinäisissä tapahtumissa ja näyttelyissä sekä mediassa osoittamassa eläintuotannon epäkohtia. Nyt nämä kuvat ovat ensimmäistä kertaa taidegallerian seinillä. Haluaisikohan joku oikeasti tällaista taidetta seinilleen?
Joku nykypäivän Hieronymus Bosch voisi käyttää näitä kuvia maalauksensa malleina ja viidensadan vuoden päästä silloisella ihmiskunnalla riittäisi ihmeteltävää näissä helvetillisissä näkymissä.
Näyttelyyn kuuluu myös audiovisuaalinen osio, jossa voi kuunnella aitoa tehotuotantotilan äänimaisemaa. Meteli on korviahuumaavaa. Lisäksi näyttelyyn kuuluu myös internetistä poimittu postimyyntikuvasto eläinten tehotuotantoon tarvittavasta esineistöstä. Ensikatsomalla varsin absurdi kuvasto vaikutti hirtehiseltä parodialta, mutta raatokärryjen, sähköpiiskojen ja muiden nykypäivän kidutusvälineet mieleentuovien esineiden mainokset ovat totisinta totta.
Varsinaisten näyttelyiden lisäksi löytyy myös Jari Kärkkäisen tekemä asetelma Mielikuvat ja todellisuus.
Näyttelyn järjestäjät olivat laittaneet Roopen (vas.) johdolla pöydän koreaksi.
Paikalla olivat näyttelyä avaamassa myös Oikeutta Eläimille yhdistyksen pitkäaikainen aktiivi Kristo Muurimaa ja Animalian nykyinen toiminnanjohtaja Mai Kivelä.
Vielä 15 vuotta sitten olisi ollut aika mahdotonta nähdä näitä kahta yhdistystä sulassa sovussa yhteisessä tapahtumassa. OE on lastentaudeistaan päästyään aikalailla erilainen ja vakavasti otettava toimija kuin toimintansa alkuvuosina. Animalian johto taas on vuosien varrella uudistunut täysin ja monet aikoinaan radikaaleina pidetyt näkemykset eläinten oikeuksista ovat nykyään jo aivan valtavirtaa.
Näyttely on esillä vain reilun viikon, eli 24.6. 2016 asti.