torstai 14. joulukuuta 2017

Riennon uimarit 1917

Kuvassa on joukko Kotkan Riennon uimareita mahdollisesti syksyllä 1917. Ylhäältä vasemmalta lukien Verner Alajääski, Toivo Paavilainen, Vilho Sirenius, Martti Salokannel, Pulli, jonka etunimi on jäänyt historian hämärään, sekä edessä istumassa Signe Halonen ja Saima Penttilä (Vihervaara). Kuvaan liittyy kotkalaista työläisurheilun historiaa ja pari traagista ihmiskohtaloa.

Keskellä seisova Emil Vilhelm "Vilho" Sirenius syntyi Kotkassa aviottomana lapsena 9. joulukuuta 1895. Hän oli kotkalaisurheilun alkuaikojen kirkkaimpia tähtiä. Kansakoulun jälkeen Sirenius liittyi Skandinavian maita kiertäneeseen sirkukseen ja palattuaan alkoi kunnostautua uimahyppääjänä. Päästyään Helsingissä 1914 pidetttäviin mestaruuskilpailuihin, voitti hän yllättäen vaihtelevien hyppyjen mestaruudet. Vilho saavutti sekä 1915 että 1916 kolme Suomen mestaruutta vaihtelevissa kerros- ja ponnahduslautahypyissä sekä selkäuinnissa, missä hänen ennätyksensä 1.31,17 kesti kymmenen vuotta. Vuosina 1915-1917 Sirenius oleili Helsingissä esiintyen ammattilaisena suosituissa kabaree- ym. esityksissä. Ammattilaisura loppui loukkaantumiseen hänen pudottua rekiltä Jyryn tai HTY:n joulujuhlassa 1917. Kotkaan Vilho palasi palasi syyskuussa 1918 masentuneena ja ilmeisen rahattomana. Ystävät olivat kaikonneet kuka minnekin. Vilhon elämä päätyi itsemurhaan hirttäytymällä rakastamansa uimalaitoksen vintille. Ruumis löytyi vasta seuraavana keväänä. Verijäljet olivat pitkään seinässä nähtävillä.

Tammelessa 1891 syntynyt Martti Salokannel oli 10-luvulla maamme parhaita vapaauimareita. Salokannel edusti Porin ja Vaasan seuroja, ennen kuin muutti 1914 Kotkaan ja siirtyi porvarillisen Kotkan Uimaseuran riveihin uiden neljä Suomen mestaruutta. Syksyllä 1917 Salokannel vaihtoi leiriä ja siirtyi Rientoon. Syksystä 1916 asti hän oli työskennellyt Kotkan poliisilaitoksen kanslistina ja myös kapina-aika meni punaisen kunnallishallinnon palveluksessa. Näistä toimista lankesi kuuden vuoden tuomio. Vapauduttuaan ja saatuaan kansalaisluottamuksen takaisin Salokannel toimi sosialidemokraattina mm. TUL:n piirin johtokunnassa, urheilulautakunnassa., rahatoimikamarissa 1923-1924, sekä valtuutettuna 1924-1925. Urheilu-uran parhaat vuodet olivat jo ohi. Hän työskenteli myymälänhoitajana, tiettävästi työväen osuusliikkeessä, kunnes muutti 1931 perheineen Helsinkiin.

Verner Alajääski toimi syksystä 1917 alkean Kotkassa miliisinä, varsinaiselta ammatiltaan hän oli leipuri. Syystä tai toisesta Verner joutui eroamaan miliisinvirasta, häntä syytettiin mm. Ruotsin konsuliin kohdistuneesta takavarikosta. Erottuaan miliisistä hän liittyi heti punakaartiin osallistuen Mäntyharjun rintaman taisteluihin. Näistä toimista valtiorikosoikeus langetti tuomioksi kuusi vuotta. Vapauduttuaan Verner jatkoi Riennon voimistelunohjaajana, mutta mielenterveys alkoi pian järkkymään. Veljensä Elmer Alajääski, joka myös oli Riennon kantavia voimia, oli kuollut Tammisaaren vankileirillä. Loppukesästä 1927 Verner lähti soutelemaan morsiamensa neiti Markkasen kanssa, kuristi tämän Tuohipöllön lähellä ja hukuttautui myös itse. Ruumiit löydettiin muutamien päivien jälkeen.

Edessä vasemmalla istuu Kotkan naiskomppanian päällikkö, 21-vuotias sekatyöläinen ja uimaopettaja Signe Halonen. Tämän VRYO-paperit ovat mielenkiintoista luettavaa. Kotkan suojeluskunnan lausunto syytetystä oli vähemmän mairitteleva:
"Oikein punikin luonne. Kova juoksija ryssien hännässä. On kuulunut kuolemanpataljoonaan perustamisesta saakka ja ollut sen päällikkönä. Eiköhän lie ollut Kyminlinnan ja Ahvenkosken taisteluissa. Ollut takavarikoimassa mm. Langinkoskella viljaa, vaatteita, astioita ym. Tämä kuolemanpataljoonan päällikkö kulki housuissa ja olikin oikein terhakka solttu. Paha on jos vapaaksi pääsee. Villimpiä punikkeja, jonka toimet kaikki eivät vielä ole tulleet päivänvaloon. Äiti, joka on velho on vangittuna, samoin sisar. Hyviä ystäviä ryssän y.m. yökyöpelien kanssa. Joutaa Saksaan".

Taisteluihin osallistumiset hän kiisti, myönsi toimineensa naiskomppanian voimistelunohjaajana ja olleensa Langinkoskella inventoimassa tavaraa ottamatta niitä mukaansa.
Useat todistajat mainitsivat Halosen olleen naiskomppanian päällikkö, vetäneen voimisteluharjoituksia työväentalon salissa, sekä järjestelleen vahtivuoroja. Lahden vankileirin sairaalan taloudenhoitaja A. Rintala antoi Halosesta myönteisen lausunnon, jonka mukaan hän on käyttäytynyt nuhteettomasti ja ollut ahkera ja luotettava, eikä hänessä ole huomattu olevan kapinallisia mielipiteitä. Tämä on saattanut lieventää tuomiota, sillä Valtiorikosoikeuden osasto 122 antoi vain kolmen vuoden ehdottoman tuomion. Ylioikeus vahvisti tuomion, mutta Halonen vapautui ensimmäisten armahdusten myötä lokakuun 1918 lopulla. Vankileiriaika ei vienyt kuitenkaan terveyttä, sillä Signe Halonen voitti vielä elokuussa 1919 Riennon uimakilpailut.

Lähteet: Hannu Eklund, Kotkan urheilun historia. Sanomalehdet Etelä-Suomi ja Eteenpäin 1916-1919. Valtiorikosylioikeuden aktit 23853, 19049, 18427.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Perkele 2 - Uusia lauluja Suomesta

Syksyn odotetuin äänite oli meikäläisellä Perkele 2 - Uusia lauluja Suomesta LP. Ei sitä kyllä nykyään tule enää oikeastaan mitään uutuuslevyjä kummemmin odotettuakaan. Tämä siis soundtrack Jörn Donnerin elokuvasta Perkele 2 -  Kuvia Suomesta, joka tuli maanantaina TV:stä ja minä istuin silloin TV:n eessä.
Alkuperäinen Perkele - Kuvia suomesta elokuva ja sen soundtrack ovat ihan klassikkoja ja tuli taas katsottua viime viikolla kun TV:stä tuli. Tubessahan on tämä myös ja sensuroimattomana versiona. Se prostituutiokohtaus on kyllä aika vastenmielistä katseltavaa.
Mutta tähän levyyn. Uusia versioita vanhoista biiseistä, Ismo  Alanko Rauli Somerjokena ja Yona Arja Saijonmaana eivät ole mitenkään kummoisia. Vanhassa vara parempi. Ihan mielellään näitä kuitenkin kuuntelee vaihtelun vuoksi. Levyllä kuultavat Palefacen kappaleet, joita ei kuuultu elokuvassa sen sijaan ovat aivat 6/5 materiaalia. Erityisesti Laulu suomalaisesta rasismista ja Laulu veropakolaisuudesta. Sais tuo Paleface jättää nuo hoppailut ja siirtyä tälle linjalle. Ihan 100% kisällilaulun parhaita perinteitä. Rajoitettu painos, vain vinyylinä. Tuleeko tästä levy, josta maksetaan hurjia summia parinkymmenen vuoden päästä?
Ostin tämän Hellhoundin Suomi 60 singlen joskus 90-luvun alkupuolella. Ajattelin silloin, että pitääpä kuunnella tätä myös tänä kyseisenä päivänä, että miten on ennustukset toteutuneet. Hesarissa oli tässä yhtenä päivänä juttua pettuleivän valmistuksesta. Pettujauhojen kilohinta oli 130 e, että kannattaisi metsissä keräillä. Tuskin kuitenkaan kummoisille tuntipalkoille pääsisi. Saas nähdä koska se tuho tulee. Aloittaako Trumppi ydinsodan?

tiistai 14. marraskuuta 2017

Kustaa III:n jäljillä

Eräänä syksyisenä päivänä, tai taisin tehdä kaksikin reissua, kävin tutustumassa Anjalan suunnalla Anjalan liittoon, Kustaan sotaan ja Kustaa III:een liittyviä tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä. Tai viime vuoden syksyltähän nämä ovat. On jäänyt jutun tekeminen vähän roikkumaan.
Tänään kävin vielä ulkoiluttamassa Orbeaa, Muhniemen risteyksessä heitin ympäri. Alkaa tulla pimeä jo turhan aikaisin. Nyt on Orbealla ajettu tänä vuonna noin 7530 kilometriä ja vähimmäistavoite on ylitetty. Vielä jos saisi nelisenkymmentä kilometriä, niin kuittaisin viime vuoden tavoitteesta uupuneet metrit.
Ruotsin ja Venäjän välillä käytyyn Kustaan sotaan (1788-1790) liittyviä historiallisia tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä löytyy runsaasti Anjalan alueelta. Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti säätyjä kuulematta sodan Venäjää vastaan valloittaakseen takaisin Turun rauhassa 1743 menetetyn osan Suomea.
Upseeriston keskuudessa heräsi kapina kuninkaan itsevaltaista politiikkaa ja sotaa vastaan. Kustaa III vaati komentaja C. G. Armfeltiä kirjoittamaan uskollisuudenvalan ja keräämään siihen allekirjoitukset upseereiltaan. 12. elokuuta 1788 Anjalan liittokirjan allekirjoitti 113 upseeria. He vannoivat kuninkaalleen uskollisuudenvalan, mutta samalla vaativat sodan lopettamista. Perimätiedon mukaan liittokirja allekirjoitettiin Anjalan kartanon pihalla olevassa liittotuvassa, josta on yhä jäljellä sammaloituneet sokkelikivet.
Anjalan liiton muistokivi on pystytetty kartanon lähelle joen rantaan 200 vuotta allekirjoituksen jälkeen silloisen Anjalankosken kaupungin toimesta.
Sota jatkui kuitenkin aina elokuuhun 1790 asti. Ruotsalaisia joukkoja oli majoittuneena kartanon läheisyydessä, venäläiset olivat joen toisella puolen olevassa linnakkeessa ja Mämmälän kylässä. Anjalan vanha kartano syttyi tuleen venäläisten ampumasta tykinlaukauksesta kesällä 1789 käydyissä taisteluissa. Viimeiset taistelut näillä seuduilla käytiin seuraavan vuoden toukokuussa. Joesta on löytynyt myös paljon tykinkuulia muistona näistä ajoista. Kertomusten mukaan kartanon sytyttänyt tykki sijaitsi Kymijoen toisella puolla punatiilisen rakennuksen kohdalla. Tällä paikalla on nyt Inkeroisten vanha kartonkitehdas, joka on nykyään teollisuusmuseona.
Anjalan 1756 valmistunut kirkko ja sen sisustus kärsivät suuria vaurioita ja sen tapuli tuhoutui venäläisten ylittäessä joen toukokuussa 1790. Ruotsalaiset joutuivat vetäytymään paikkakunnalta, mihin liittyy myös mielenkiintoinen muistitieto. Heillä oli mukanaan kolme tynnyrillistä hopearahoja, jotka piilotettiin hautaamalla maahan. Tästä piilopaikasta on olemassa monenlaista tietoa. Sen sanotaan olleen Korialla, Värälässä tai Korvenkylässä. Näistä viimeisin on todennäköisin, sillä sieltä on löytynyt hiekannoston yhteydessä luurankoja ja arkunpalasia, jotka ovat ajoitettu näihin tapahtumiin. Ruotsalaiset tosin palasivat vielä takaisin paikkakunnalle.
Kustaan sota päättyi Värälässä solmittuun rauhaan. Muistokivi on pystytetty Kustaa III:n leirin läheisyyyteen, eikä sen pystytysajankohdasta ole tarkkaa tietoa, mutta sen on oletettu olevan 1800-luvun alkupuolella. Halkeamasta on olemassa kahdenlaista tietoa. Museoviraston mukaan kiven kerrotaan olevan peräisin navetan kivijalasta ja halkeama johtuu siitä, että se koostuu kahdesta yhteen muuratusta lohkareesta. Toisen tiedon mukaan kivi on vaurioitunut siirron yhteydessä ja tämä olisi se kivi jonka päällä rauhansopimus allekirjoitettiin. Teksti on suomennettuna "Tässä Kustaa III solmi rauhan Katariina II:n kanssa 19. elokuuta 1790". Tuolloin Kustaa III solmi rauhansopimuksen omalta osaltaan.
Rauhanneuvottelijoiden pystyttämä rauhantemppeli sijaitsi hieman syrjemmässä nykyisestä maantiestä. Rakennus oli avoin paviljonki, jonka kattoa kannatteli kahdeksan pylvästä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä. Museoviraston pystyttämä infotaulu on ainoa linkki josta paikan pystyy erottamaan.
Rauhankiven kohdalla toisen puolen tiettä on ruotsalaisten rakentaman patterin jäänteet. Muodot erottuvat edelleen hyvin maastossa. Lähempää jokea löytyy vielä toinen linnoitus. Sielläen ole toistaiseksi käynyt. En ole ollut liikkeellä sellaisella ajokalustolla / kengillä, jotta viitsisi lähteä rämpimään kauemmas tieltä. Puolukoita oli täällä muuten valtavasti.
Kustaaseen liittyy myös tämä Anjalan ja Korian välillä oleva piiskauspetäjä tai mitä siitä on enää jäljellä. Tämä oli erittäin komea maamerkki, mutta kesän 2010 myrskyt tekivät lopullisesta selvää puuvanhuksesta. Kuva puusta löytyy mm. Kymijoen kaltailta -kirjasta. Tuolloin maantie kulki aivan puuta hipoen ja maitolaituri sijaitsi sen alla. Perimätiedon mukaan Kustaa III on istunut tämän puun alla aterioimassa ohikulkumatkallaan.
Puun historiaan liittyy myös tieto, että Ruotsin vallan aikana alustalaisia oli sidottuna puuhun raipparangaistuksen antamista varten. Viimeinen piiskattu oli Oili niminen mies.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Luettua (Lyhyesti)

Pikakatsauksessa muutamia viimeksi lukemiani kirjoja:

Martti Lackman: Kullervo Manner - Kumouksellisen muotokuva

284 sivuinen pientä pränttiä oleva elämäkerta Kullervo Mannerista. Tämän luin jo alkusyksystä ja useampi viikko siihen meni. Mannerin lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole kovin paljoa kerrottavaa, pääossa on toiminta "Punaisen hämärän maassa 1918-39". Samalla tämä on myös laaja katsaus suomalaisten kommunistien toimintaan Neuvosto-Venäjällä. Kokonaisuutena ehkä vähän tylsä. Kiitän hyvää henkilöhakemistoa, jossa myös lyhyet luonnehdinnat mainituista henkilöistä. 2/5.

Torsten Ekman: Punalippujen Helsinki - Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883-1917

Alaotsikostaan huolimatta laaja katsaus myös "porvarillisen aktivistiliikkeen" toimintaan 1900-luvun alkuvuosina. Helmikuun manifesti, Bobrikovin ja Soisalon-Soinisen murhat yms. käsitellään myös, eli hieman oppikirjamainen katsaus itsenäisen Suomen syntyhetkiin. Laajimman käsittelyn saavat vuosien 1905-1906 tapahtumat. Yleislakko, Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka. Kiintoisin on katsaus "punaiseen anarkiaan", joka on muissa historiikeissa jäänyt vähemmälle huomiolle. Annettaisiinko arvosanoiksi 3/5, nämä tapahtumat kun olivat jo muualta tuttuja - ei tarjonnnut suuremmin mitään uutta tietoa.

Jarmo Nieminen: Viaporin kapina

Tämä ilmestyi jo keväällä ja lukeminen jäi silloin vähän kesken, mikä ei suinkaan ole kirjan vika. Viaporin kapinasta on aiemminkin ilmestynyt pari tietokirjaa, mutta tässä on hieman erilainen lähestymistapa aiheeseen. Hyvä kahvipöytäkirja, jota on mukava selailla toisinaan. Paljon kuvia. 3/5.

Samu Nyström, Jörn Donner: Merkillinen on nyt maailman meno - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918

Kirja etenee kronologisesti vuoden 1917 marraskuun ensimmäisestä päivästä vuoden 1918 viimeiseen päivään siten, että jokaiselle päivälle on otettu yksi, tapahtumarikkaimmille päiville useampi helsinkiläinen päiväkirjamerkintä, kirje tai lehtileike kyseiseltä päivältä. Aineisto on ollut todella laaja, mutta monimuotoisuuden takia on mukaan tullut myös paljon melkoisen tyhjänpäiväisiä tekstejä. Ellen olisi ostanut kirjaa itselleni, olisin luultavasti ohittanut aina nämä tylsimmät päiväkirjat. Tykkäsin mm. Kirsti Teräsvuoren, Väinö Pesolan, K. A. Franssilan, Tuomas Junttilan ja Anna Forsströmin teksteistä. 2/5.

Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik

Tammisaaren Punavankileiristä on kirjoitettu aiemminkin paljon, mutta tämä muhkea 446 sivuinen järkäle näyttää, että tutkittavaa on vielä riittänyt. Mitään suuria uusia paljastuksia ei ole löytynyt, mutta tässä on paljon uutta nippelitietoa joka täydentää kokonaiskuvaa. Sture Lindholm on myös koonnut kirjan riittävällä lähdekritiikillä. Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen vuonna 2007 julkaisemaa Punavankileirit 1918 -kirjaa Lindholm luonnehtii vähemmän mairittelevasti sensaatiohakuiseksi esitykseksi, joka pyrkii etsimään meheviä kertomuksia ja keksimään niihin lisää. Totuus on ihan tarpeeksi järkyttävä ilman tarpeetonta liioitteluakin. Myös Suomen Kuvalehdessä 2004 julkaistu juttu Yrjö Salosen päiväkirjan pohjalta pitää sisällään Lindholmin näkemyksen mukaan suuret määrät fiktiota. Salonen kirjoitti muistelmansa 1960-luvun lopulla ja nämä löydettiin vasta tämän kuoltua 1990. Pekka Railon 1950-luvulla kirjoittamia muistelmia Lindholm pitää melko luotettavina, mutta Lindholm pystyy kuitenkin osoittamaan Railon muistaneen joitain asioita väärin ja epäilee Railon korostaneen omaa osuuttaan joissain tapahtumissa itselleen edulliseen suuntaan. Miinusta tulee oikeastaan vain tarpettomasta toistosta, joitain asioita käsitellään useamman kerran. Henkilöhakemisto olisi ollut kiva, koska tässä luetellaan valtavat määrät nimiä. Samaten nimilistat Tammisaaressa menehtyneistä, koska tämän projektin myötä on löytynyt paljon tarkennuksia aikaisempiin nimitiedostoihin. Antaisin tälle arvosanaksi 4/5.

torstai 19. lokakuuta 2017

Sakari Viinikainen: Rautatiesota


Päärintamien välissä sijaitsi Savon rintama, "jossa punaiset räväkällä toiminnalla olisivat voineet ratkaista jopa sodan lopputuloksen jo ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Pieksämäki oli risteysasema, jonka jääminen punaisten käsiin olisi kerralla katkaissut valkoisten junaliikenteen Pohjanmaalta Karjalaan. Se olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtanut myös Savon radan pohjoispään jäämiseen punaisten hallintaan. Heidän strateginen silmänsä ei kohonnut kuitenkaan tarpeeksi kirkkaana valkoisten elinhermoon asti vaan tuijotti liiaksi omaa elinhermoaaan, Riihimäki-Pietari-rataa. Kouvolaan keskitetyt joukot lähtivät sen vuoksi liikkeelle myöhässä. Ei kuitenkaan paljon. Kyse oli vain tunneista, mikä tekee Savon sodan alkuhetkistä suorastaan jännitysnäytelmän".

Näin Sakari Viinikainen aloittaa spekuloinnilla uutuuskirjansa Rautatiesota 1918 - Taistelut Savon rintamalla. Tämän enempää spekulointia ei kirjassa sitten olekaan ja hyvä niin. Punaisten eteneminen Savon rintamalla olisi tietysti muuttanut sodan luonnetta ja kestoa melkoisesti, mutta jokseenkin kaikki tutkijat ovat olleet tähän asti sitä mieltä, ettei punaisilla ollut mitään edellytyksiä voittaa. Edessä olisi vielä ollut melko mahdoton Pohjanmaan valtaus ja saksalaisten isku selustaan.
Päijänteestä Saimaaseen ulottuvaa Savon rintamaa kutsuivat punaiset Keskiseksi rintamaksi ja tästä voi hoksata jo kirjan alaotsikon Taistelut Savon rintamalla tarkoittavan, että kirjan näkökulma on valkoisen armeijan liikkeiden dokumentoinnissa. Tähän saattaa vaikuttaa kirjoittajan omat mielenkiinnot, mutta suurin syy lienee huomattavasti suurempi lähdemateriaali. Asenteellisuudessa ei ole mitään huomautettavaa. No, punaiset käyvät riehumassa ja valkoiset tekevät sotilaallisia operaatioita. Pääosin Viinikainen hoitaa tutkimuksen hyvällä ammattitaidolla.
Kirjan tärkeimpinä lähteinä ovat olleet moniosaiset Suomen Vapaussota kirjasarjat, Julius Polinin kirja Kymintehtaan suojeluskunnasta, Mauno Vannaksen Silmä silmästä, Kalle Väänäsen Savitaipaleen rintama vapaussodassa ja  punaisen puolen kuvauksena Lauri Mankin tarkat muistelmat.

Koska Rautatiesota keskittyy varsin laajalle alueelle ja ajanjaksolle, johtaa tämä siihen, että katsaus on väkisin melko pintapuolinen, eikä kirjassa ole kokeneemmalle harrastajalle kovinkaan paljon mitään uutta tietoa. Monista kirjan käsittelemistä tapahtumista on ihan viime vuosina tulleet jo huomattavasti tarkemmat selostukset. Heinolan tapahtumia valottava Heinola 1918 - Kapinan aika kirjakin ilmestyy tällä viikolla. Ihan yleisteoksena tämä on kuitenkin erinomainen opus.
Kirja keskittyy pääosin sotatapahtumien dokumentointiin. Kapinaan johtaneet syyt tai punainen ja valkoinen terrori ovat sivuosassa. Taistelut käydään lävitse yksitellen Pietisen tehtaalta Jokelan ja Oravalan taisteluihin. Kirjan rakenteesta johtuen tietoa eri taisteluista on helppo etsiä ja myös henkilöhakemisto on aina suuri ilo tutkijalle. Tästä on aina helppo tarkistaa asiat. Kokonaisuutena petyin hieman kirjaan siinä, ettei uutta tietoa ole kovinkaan paljon, muuten Viinikainen hyvänä populaarina kirjoittajana on onnistunut työssään hyvin.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Warelian uutuuskirjat

Ostin heti tuoreeltaan nämä kaksi viime viikolla ilmestynyttä Warelian julkaisemaa kirjaa. Kalle Hohkon päiväkirja Vuoden 1918 tapahtumat Tyrvään seudulla tuli avattua ohuempana ensin ja se tulikin luettua heti ekana iltana, tähän vaikutti myös varsin väljä taitto. Tämä ei ollut niin kovin kummoinen. Hohko on kirjannut muistiin aika paljon lehdistä lukemiaan uutisia. Omia henkilökohtaisia tuntemuksia on kirjattu melko vähän, joten siksi hän jäi henkilönä hieman etäiseksi, eikä lukijalle synny yhteyttä kirjoittajaan. Nimiä tässä luetellaan paljon, joten varmasti tyrvääläiset ovat tästä kiinnostuneempia. Kirjassa on myös runsas kuvitus ja sanomalehdistä leikattuja leikkeitä, joita on huononäköisen hieman hankala lukea pienikokoisen fraktuuratekstin takia.

Sitten kovasti kovasti hypetettyyn Paavo Järvisen romaaniin Kovaa aikaa. "Todempi kuin Täällä pohjantähden alla." Kyllä tämä on kaiken hypetyksen arvoinen. Erittäin vetävä toimintaromaani, joka perustuu Järvisen omiin kokemuksiin punakaartissa.
Paavo Järvinen innostui kirjoittamisesta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luettuaan. Kaksi hänen novelliaan julkaistiin Maaseudun Tulevaisuudessa 1950-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin hän kirjoitti myös tämän Kovaa aikaa romaaninsa, jota tarjosi julkaistavaksi ainakin Karistolle ja WSOY:lle, jotka eivät kuitenkaan olleet silloin kiinnostuneita asiasta. Ja kun Järvisen elämä päättyi ennenaikaisesti moottoripyöräonnettomuuden seurauksena elokuussa 1958, sai tämän kirjan julkaisu odotella kuutisenkymmentä vuotta.

Helsingissä asunut Paavo Järvinen liittyi työttömyyden seurauksena punakaartiin ja osallistui mm. Ruoveden ja Lempäälän taisteluihin ja joutui Hollolassa vangitsemisen jälkeen Hämeenlinnan punavankileirille. Kirjassa esiintyy paljon tunnistettavia oikeita henkilöitä ja tapahtumatkin ovat muista lähteistä todennettavissa oikeiksi tapahtumiksi. Pätkän esikuvana on ollut Venäjän armeijassa vapaaehtoisena palvellut Otto Einar Heinonen joka oli Järvisen, eli romaanin Aksu Jokisen yksikön Helsingin punakaartin 1. rykmentin 4. pataljoonan 1. komppanian 3. plutoonan päällikkö. Muita tunnistettavia henkilöitä on mm. Soirola eli lihakauppias Hugo Salonen ja Toropainen, eli Gideon Lund. Oikealla nimellään esiintyvät Hugo Salmela ja Eino Rahja.
Aika sankarin Järvinen on hahmostaan Aksusta tehnyt. Väärinmajan taistelussa 6. maaliskuuta hän saa toverinsa kanssa hengiltä kaksi vihollista ja Hyvinkään taistelussa kaatuu saksalaisia. Monia muitakin tapahtumia on selvästi väritetty ja aika paljon tässä tuntuu olevan mukana myös jälkiviisautta. Täyttihän Paavo Järvinen tapahtumien aikaan vasta 18 vuotta. Vankileirikurjuudesta löytyy myös toden mukaista kuvausta, mutta antautumisen jälkeen Lahden vankileirillä tapahtuneet kenttäoikeuden teloitukset Järvinen sen sijaan sivuuttaa täysin. Olisiko nämä olleet sen verran traumaattisia kokemuksia, ettei hän ole niistä halunnut kirjoittaa edes liki 40 vuotta myöhemmin?

Kirjan ensipainos myytiin tiettävästi jo ennakkoon loppuun, mutta toista painosta on tulossa pian. Suositan.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Pelle Miljoona United - Olla joku LP

Siitä onkin aikaa kun Pelle Miljoonan tuotantoa on viimeksi julkaistu vinyylinä. Edellinen oli ABC LP ja siltä poimittu Hurjat pojat 7" vuonna 1993. Silloin ei tuntunut kovin uskottavalta ajatus, että seuraava Pelle vinyyli tulisi vasta 24 vuotta myöhemmin. Pitihän tämä tietysti hankkia kun ne kaikki muutkin LP:t löytyy.
Valitettavasti tämä ei vain oikein ole hyvä. Onhan jotkut tätä kehuneet, mutta ei oikein itselleni tämä 60-lukulainen tyyli uppoa. Ja hurjaan Punk-rockiin Pelle ja kumppanit ovat jo auttamattoman käpyjä.
Yhtään hittiä ei tältä levyltä löydy. B-puoliskon aloittava Sateenkaarihäät on oikeastaan ainut mieleen jäävä rallatus. Ne pari Tumpin biisiä erottuu tietty myös muista tyyliltään, muttei nekään ole lähelläkään Tumpin omien soololevyjen parhaimmistoa. On tätä silti useampi kymmenen kertaa tullut kuunneltua kun jämähti tuohon levylautaselle. Nyt kun sain siirretyä hyllyyn, niin taitaa sinne jäädä aika pitkäksi aikaa.
Samalla tuli ostetua myös edellinen Stupidon julkaisema Pelle-levy Avara maa ja se on kyllä paljon parempi, vaikkei siinäkään ole oikein hittejä. Tykkään kuitenkin enemmän tuosta Folk-Pellestä, jota Avara maa edustaa enemmän.
Tuossa olisi mun omistamat Pelle CD:t. Huomatkaa, että muutama levy puuttuu. Kyllä nekin pitäisi hankkia. Omia suosikkeja on Brooklyn-Dakar, Todistaja, Tähtivaeltaja ja Tää on kapinaa, kaikki lähes 5/5 levyjä. Myös vuosien 1976-1978 nauhoituksia sisältävä Tää on kapinaa epätasaisuudesta huolimatta. Onhan se levyn päättävä Kesäkatu aivan kauhea, mutta kun tämän julkaiseminen oli kuitenkin todellinen kulttuuriteko. Kuuntelinkin tämän taas viikonloppuna viisi kertaa putkeen. Tuota Pop-Torin julkaisemaa Tähtivaeltajaa jotkut on haukkunut sysipaskaksi. En ymmärrä moista. Biisithän ON hyviä ja bändi skulaa loistavasti. Monet versiot on jopa parempia, kuin ne alkuperäiset. Ja minä siis todellakin rakastan tuota Pellen folkimpaa materiaalia. Se toinen Pop-Torin levy on kyllä aika turha.
Tässä vielä omistamani 7":t. LP:t ei mahdu yhteen kuvaan. Kyllähän te ne tiedätte. Singlejäkin puuttuu jokunen. Kovat on vain hintapyynnöt noilla alkupään levyillä. Vinyyli levyistä suosikkejani on kaikki Nussista Rakkaudesta elämään levyyn ja myöhemmistä erityisesti Sadepäivän ihmisiä ja Rauhan aika LP:t. Niitä tulee kuunneltua vuodesta toiseen erittäin säännöllisesti.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Kilometrikisa & Rajapyykki

Kilometrikisa on sitten käyty tältä vuodelta. 1. toukokuuta - 22. syyskuuta välillä tuli kerättyä kilometrejä kaikkiaan 10305, joten tavoitteena ollut kymppitonnin raja tuli täyteen. Ajoin Radical Sportin joukkueessa ja kun meitä oli vain kolme henkeä, niin tuli annettua kovasti tasoitusta muille joukkueille, keskimääräinen kokonaismatka kun jaetaan viidellä. Tuloksena tehosarjan 15. sija.
Mitä sitten vaaditaan, jotta pystyy tuohon 500 kilometriä viikossa tavoitteeseen? Mullahan tulee työmatkaa + töissä yhteensä noin 18 kilometriä ja sitten kun iltapäivällä käy ajamassa 1-2,5 tuntia, josta kertyy kilometrejä noin 30-70. Sitten vielä usein illalla lyhyt kymmenen kilometrin palauttelu tai kuuden kilometrin kauppamatka, niin siinä tulee päivää kohti 54-98 kilometriä. Säännöllisyys on se millä näitä kilometrejä kerätään. Toki on paljon päiviä, jolloin tuo iltapäivän lenkki jää ajamatta erinäisistä syistä, usein laiskuuden vuoksi. Sitten pitää aina vapaapäivinä koittaa saada puuttuvat kilometrit kuitattua. Olen yrittänyt aina vähintään toisena vapaapäivänä käydä ajamassa sen 100 kilometriä.
Orbealla on tullut ajettua tänä vuonna 6900 kilometriä ja tavoitteena olisi vielä 700 lisää, jotta sitten ensi vuonna saisi nopeammin täyteen sen maagisen sadantonnin rajapyykin.  
Eräs rajapyykki on tässä kuvauspaikkanakin. Kotkan ja Pyhtään kunnanraja menee juuri tässä. Nämä keskiaikaiset rajakivet olivat unohtuneet kivilouhoksen reunalle ja olivat vähällä tuhoutua. Onneksi ne huomattiin siirtää edustavammalle paikalle uusien tielinjausten rakennuksen yhteydessä. Tässä paremmin erottuvassa ja ilmeisesti uudemmassa tekstissä lukee Pyttis. Vanhemman näköisessä tekstissä näyttäisi lukevan Raja 1820.
Tuli uusi kypäräkin hankittua tässä kesällä. Giro Savant. Vanha Catlike Whisper, josta kovasti pidin, alkoi tulla tiensä päähän. Muoviset kiristyshihnat katkesivat kummaltakin puolelta, eikä teippaukset tahdo pysyä pitkään. Painoa tällä Girolla on ilmoituksen mukaan 238 grammaa ja mekaaninen vaaka näyttää suht samoja lukemia. Parikymmentä grammaa Catlikeä kevyempi. Ensi alkuun tämä tuntui tosi oudolta päässä ja alkoi jo vähän kaduttaa ostos, mutta kyllä siihen tottui. Sisäpuolen muotoilu kait hiukan erilainen. En osaa sanoa kumpi on parempi. Kovilla helteillä käyttöä ei ole päässyt tutkimaan, kun ei ole kesäsää suosinut. Tykkään tuosta takaosan muotoilusta. Catlike taas oli edestä hienompi. No kaikkihan kattoo mua vain takaapäin. (Kun tulen selkä edellä vastaan.)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Loviisan Saaristotie

Nyt alkaa uusi sarja, jossa esitellään eri pyöräilyreittejä nähtävyyksineen. Ensimmäisenä esittelyssä on noin 23 kilometriä pitkä Saaristotie Loviisassa. Tämähän alkaa idästä tullessa kilometriä ennen keskustaa, kun käännytään vasemmalle kohti ydinvoimalaa.
Ensimmäisen ja edellisen kerran kävin ajamassa tämän noin 15 vuotta sitten eräänä huhtikuisena päivänä. Kartalta katsoen tämä vaikutti hyvinkin kiinnostavalta, mutta osoittautui maisemallisesti pettymykseksi. Komeita merimaisemia ei näy, eikä salmi Gäddbergsrön saarellekaan tarjoa oikein maisemaa. Paikoitellen on kyllä ihan erämaatunnelmaa. Asutus keskittyy suuremmaksi osin saaren rannoille, joten taloja ei matkan varrella ole kovin paljoa. Jos vertailuksi otetaan Pyhtäällä tie Munapirtistä Tuuskiin, niin sille hävitään kaikessa paitsi asfaltin kunnossa.
Tie on melko kapea ja mutkainen, mutta liikennettä ei ainakaan näin lauantaisena iltapäivänä ollut riesaksi asti. Ydinvoimalan risteykseen saakka enemmän ja varmasti työvuoron vaihtuessa vähän liikaakin. Siitä eteenpäin rauhoittui loppua kohti.
Reitti on pääosin melko tasaista, yksi vähän isompi mäki löytyy keskemmältä saarta ja asfaltti tosiaan erittäin hyväkuntoista. Koska tie loppuu umpikujaan Söderbyssä ja joutuu ajamaan saman takaisinpäin, niin tämä laskee mielenkiintoa reittiä kohtaan. Perillä odottaa komea merimaisema ja horisontissa häämöttävä Bisaballenin kalliosaari (ei kuvassa) vaikuttaa hyvinkin kiintoisalta. Siellä kun pääsisi käymään. Helvetillisen iso ja korkea kivenmurikka keskellä Suomenlahtea. Kartan mukaan suojelualue.
Annetaan reitille arvosanaksi 3/5.
Matkan varrelle mahtuu myös yksi muistomerkki, johon on erillinen opaskylttikin tien varressa. Jäisi muuten huomaamatta.
Varhain aamulla 27. maaliskuuta 1942 kolme Bristol Blenheim pommikonetta osallistui Suursaaren takaisinvaltaukseen. Näistä luutnantti Iisalon johtama BL-1 selvisi takaisin, mutta sankkaan lumipyryyyn joutunut BL-147 tuhoutui pudottuaan jäälle Kampus-saaren lähellä tästä paikasta 14 kilometriä etelään.
Kolmea minuuttia myöhemmin saman kohtalon koki myös pystysyöksyyn joutunut BL-149, joka putosi jäälle 150 metrin päähän tästä paikasta. Räjähdyksessä syntyi 40 metrin läpimittainen avanto ja jää nokeentui 100 metrin säteellä. Koneen murskaantuneita osia levisi jäälle ja maastoon 150 metrin säteellä. Muistomerkkiin kiinnitetty vääntynyt propelli on peräisin tästä lentokoneesta. Kummankin koneen kolmehenkiset miehistöt menehtyivät ja heidän nimet löytyvät noista muistolaatoista. Vaikuttaa, että ne on eri ajoilta. Oikeanpuoleinen on vuodelta 1998, vasemman puoleisessa ei ole vuosilukua, mutta se näyttää vanhemmalta.
Laitetaan nyt samalla esittelyyn myös Tesjoella vanhan seiskatien varressa oleva muistomerkki. Kivimuuriin on kiinnitetty rautalankainen ritari. Tämän muistomerkin on pystyttänyt Henrik Ramsay sukulaisineen vuonna 1960. He halusivat kunnioitaa 1600-luvulla eläneita esivanhempiaan Hans Willigmannia ja Dorotea van Kahldeania.
Hans Willigmann oli Ruotsin armeijan upseeri, joka sai vuonna 1648 Ruotsin kuninkaalta palkkioksi kartanon Tesjoelta. Kovin tiivisti hän ei täällä ehtinyt asumaan, koska sotilaita tarvittiin tuohon aikaa Baltiassa. Joka miekkaan tarttuu jne. ja tämä koitui myös Hansin kohtaloksi, joka menehtyi Liettuassa vuonna 1656 puolustaessaan Dynaburgin linnoitusta venäläisiä hyökkääjiä vastaan. Leski Dorotea van Kahldean eli vielä 30 vuotta miehensä jälkeen.
Heidän asuttamansa kartanon päärakennus sijaitsi tällä paikalla. Yli 200 vuotta myöhemmin siinä toimi Ruotsinpyhtään ensimmäinen koulu 1882-1901.
Tällaisia "variksenpelättimiä" on paljon teiden varsilla itäisellä Uudellamaalla ja läntisessä Kymenlaaksossa. Kyltissä lukee kulttuuritie. En tarkkaan tiedä mikä taho on näiden takana, mutta näitä on ilmestynyt teiden varsille nyt jo noin kymmenisen vuoden ajan. Näitä on isojakin humoristisia rakennelmia. On vähän ollut ajatuksena näitä kuvailla, vaan ei ole yleensä kameraa mukana. Joutuu pitämään isompaa satulalaukkua sitä varten ja silloin tyylipoliisi pamputtaa jne. Vai oletteko nähneet Pro-Tour ammattilaisilla satulalaukkuja häh?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Hylätty autohalli

Umpeen kasvaneen pihatien päästä löytyy peltihalli, joka kätkee sisälleen tällaisia aarteita.
Lukitsemattoman liukuoven takaa paljastuu korjaamo, jossa monenlaisen romun lisäksi kaksi kohtuullisen hyväkuntoista Triumphia.
Tämä farmarimalli on näistä kahdesta täydellisempi ja varmasti helpommin entisöitävissä.
Hallin toisessa päässä on melko avoin tila, seinissä on isoja aukkoja ja sieltä löytyy kolmas "Trumppi". Olisiko tämä mallia Triumph GT6. En ole asiantuntija. Moottori, akselit ja sisusta on nakerrettu pois.

Samassa tilassa on vielä Tipparellu ja keulan menettänyt Ascona muutaman viipaloidun romun lisäksi. Tuulilasissa olevan tarran mukaan Renault on ollut liikenteessä viimeksi vuonna 1995.

Pihalta löytyy vielä ulkovarasto, jossa kaksi kuplavolkkaria.
Varaston takana vielä kaksi autoa ulkosalla. Minin keula ja takaosa on erotettu toisistaan väkivalloin.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Suomen hauskin mies -elokuva

Tässä muutama kuva valmisteilla olevan Suomen hauskin mies -elokuvan lavasteista. Heikki Kujanpään ohjaama elokuva kuuluu osaksi Suomi 100 juhlallisuuksia ja se kertoo Iso-Mjölön vankileirillä olevista kuolemaantuomituista punavangeista, jotka uuden oikeudenkäynnin toivossa valmistavat huvinäytelmän vartijoidensa ja saksalaisjoukkojen komentajan huvitukseksi. Draamaelokuvan kerrotaan perustuvan tositapahtumiin, mutta en ole onnistunut löytämään ainoatakaan mainintaa elokuvan päähenkilöstä Toivo Parikasta, jota esittää Martti Suosalo. Ei ole vankikorttia, VRO-papereita, enkä ole löytänyt sanomalehtiarkistostakaan yhtään mainintaa tämän nimisestä näyttelijästä. Ei pidä sekoittaa tunnettuun näyttelijään Jalmari Parikkaan, joka oli johtavia punapäälliköitä Vuoksenlaakson suunnalla ja sai myös kuolemantuomion, jolta kuitenkin lopulta välttyi. Hän kärsi rangaistuksensa Tammisaaren yliopistossa. Iso-Mjölön eli Isosaaren vankileirille oli sijoitettu ”erittäin vaaralliseksi” luokiteltuja punaisia ja venäläisiä vankeja. Heidän joukossaan oli muun muassa kansanedustajat Taavi Tainio, Kaarle Mänty, Antti Mäkelin ja Sulo Wuolijoki.
Tännehän haettiin avustajia lehti-ilmoituksella ja olisi taatusti ollut mielenkiintoinen proggis. Parturissa olisi kyllä pitänyt käydä ensin. Alkaa paino ja rasvaprosenttikin olla taas tässä vaiheessa kesää lähempänä elokuvassa vaadittavia lukemia. Elokuvan kuvaukset taitavat olla jo ohi Kyminlinnassa, sillä nyt viikonloppuna ei paikalla ole ollut enää vartijaa. Perjantaina illalla näin kun pakkasivat kuvauskalustoa kyytiin.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kannusjärven pakokivi

Päivän retkeilykohteena oli Kannusjärvellä sijaitseva "pakokivi". Sain tästä "uudesta" muistomerkistä vinkin tässä alkuviikosta ja nyt viikon ensimmäisenä sateettomana päivänä sai sitten hyvän syyn kerätä kilometrejä. Jää nyt tällä viikolla ajot muutaman kymmenen alle 500 viikko kilometrin tavoitteesta.
Muistomerkkihän ei ole uusi, vaan liki sata vuotta vanha. Tykän matkailuyritys (?) on tehnyt alkukesästä opastuksen pakokivelle, eikä tätä olisi muuten juuri kukaan vahingossa löytänyt. 
Suomen Punasen Kaartin Keskisen Rintaman  Esikunta julkaisi Eteenpäin-lehdessä 16. huhtikuuta 1918 julistuksen yleisestä asevelvollisuudesta,  jonka mukaan kaikkien 15-50 vuotiaiden vehkalahtelaisten miehien on saavuttava huhtikuun 17, 18, ja 19. päivinä tarkastukseen Haminan raatihuoneelle. Pois jääviä uhkailtiin rangaistuksella.
Tykän sivujen mukaan kiveen hakattu päivämäärä 20.4. 1918 olisi kiven pystytyspäivämäärä, mitä rohkenen epäillä, sillä tämä lienee ennemmin päivämäärä jolloin Kannusjärven isännät painuivat metsään piiloon punaisten pakko-ottoja.
Piilo oli hyvä, joten mitään dramaattisia tapahtumia ei tähän liity. Ummeljoen ja Inkeroisten punakaartilaiset kävivät Kannusjärvellä jahtaamassa metsäkaartilaisia ja tässä yhteydessä heidän mukaansa lähti myös luvattomasti talollisten omaisuutta. Ketään ei kuitenkaan surmattu, eikä muustakaan kaltoinkohtelusta ole säilynyt tietoa.
Muistokiven takana on pieni kallioseinämä. Luultavasti juuri tätä vasten on ollut pakolaisten laavu.
Piileskelylle oli lopulta tarvetta kahdeksi viikoksi. Lauantaina 4. toukokuuta 1918 kello 3-4 iltapäivällä saapui Kannusjärvelle Haminasta Elja Rihtniemen johtama partio, joka pidätti neljä miestä, Eino Yrjösen, 19, Ville Toikan, 23 sekä 45 vuotiaan Emil Guvenuksen ja tämän 16 vuotiaan pojan Artturin. Heidät vietiin kylän eteläpäähän metsän reunaan ja ammuttiin sinne lukuun ottamatta Artturi Guvenusta, joka onnistui pakenemaan Luoman taloon, jossa hänet piilotettiin. Artturi kuoli kuitenkin jo 1921, ilmeisesti keuhkotautiin. Punaisten noutajina kerrotaan olleen myös Kannusjärven suojeluskunnan päällikkö Erland Haapaniemi, talollisen poika Matti Pakkanen sekä Hugo ja Jalmari Husu. Itselläni ei ole tietoa ovatko he samoja jotka ovat piileskelleet pakokiven luona. Haapaniemi oli sodan jälkeen kertonut ammutun Eino Yrjösen veljelle Väinölle, että teloituksen olivat suorittaneet  Vuoksenlaaksosta tulleet valkoiset, joiden johtajana oli ollut Rihtniemi-niminen päällikkö.
Pakokivi löytyy Salo-Suikkasentien eteläpuolelta ja sinne on hyvä opastus. Löytyi ongelmitta ilman GPS-laitteita. Nälkäisiä hyttysiä oli niin riittävästi, ettei paikalla huvittanut kuvien ottoa pidempään olla.
Laitetaan vielä kuva Kannusjärven paloasemasta. Yksi lauta putoaa kohta tornin seinästä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Katsaus syksyn 2017 kapinakirjallisuuteen

Suomi 100 juhlavuoden ja tulevan sisällissodan 100 vuotismuistovuoden lähestyessä kirjakustantajat ja tietokirjailijat ovat aktivoituneet asiaa käsittelevän kirjallisuuden tuottamisessa. Luon nyt pienoisen katsauksen tämän vuoden aikana ilmestyviin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Näistä osa saattaa olla jo saatavilla.
Torsten Ekmanin Punalippujen Helsinki - Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883-1917 (Kustantamo S&S) kertoo vuoden 1918 sisällissotaan johtaneista tapahtumista. Kirja on jo ilmestynyt ruotsinkielisenä versiona. Suomeksi tämä on luvassa syyskuussa.
Janne Könösen Punaisen leijonan maa (Otava) käsittelee myös sisällissotaa edeltäviä tapahtumia. Kirjan esittelyn mukaan joulukuu 1917 oli monin paikoin verinen. Ihmettelen kyllä tällaista väitettä, sillä marraskuun lakon jälkeen seurasi todellisuudessa rauhallisempi ajanjakso ennen tammikuun lopun tapahtumia. No luetaan ensin.
Risto Alapuron Valtio ja vallankumous Suomessa (Vastapaino) on ilmestynyt alkujaan englanniksi jo vuonna 1988. Kirja käy läpi Suomen syntyvaiheet ja kertoo minkälaiset sosiaaliset ja polittiset olot johtivat Suomen valtion syntyyn.
Marjo Liukkosen Hennnalan naismurhat 1918 (Vastapaino) on yksi eniten odottamistani kirjoista. Tämä perustuu Liukkosen tekemään graduun jota varten hän on käynyt läpi 300 vangin ja leiriä vartioineen sotilaan muistelmaa. Lisäksi hän on käynyt läpi muun muassa 26 000 pidätyskorttia, 11 000 vankikorttia, lukuisia kirjeitä, valtiorikosoikeuden syyttäjien todisteaineistoja, seurakuntien tiedonantoja sisällissodassa kuolleista ja kadonneista, kuulustelupöytäkirjoja sekä eri sanomalehtien vuonna 1918 julkaisemia kirjoituksia. Kirjan nimi kyllä hieman kummastuttaa, sillä tietojeni mukaan enin osa Lahdessa tapahtuneista punaisten naisten teloituksista tapahtui Mustankallion hautausmaan läheisyydessä, ei suinkaan Hennalassa.
Sture Lindholmin Vankileirihelvetti Dragsvik on ilmestynyt jo ruotsiksi nimellä Fånlägerhelvetet Dragsvik -Massdöden i Ekenä. Tammisaaren punavankileiriä on jo aiemmin käsitelty monissa kirjoissa ja TV:dokumenteissa, joista Pekka Railon muistelmat Valkoisten vankina on se kaikkein ansiokkain. Toivottavasti tähän on löytynyt lisää ennen julkaisematonta tietoa. Kiinnostaa kovasti ja ostan heti myös tämän. 
Samu Nyströmin ja Jörn Donnerin Merkillinen nyt on maailman meno (Otava) luo katsauksen Suomen historian dramaattisimpiin kuukausiin tavallisten ihmisten kokemina. Teos pohjautuu lukemattomiin päiväkirjoihin, kirjeisiin ja lehtikirjoituksiin, jotka kertovat miten helsinkiläiset selvisivät Suomen itsenäistymisajasta marraskuun yleislakosta 1917 vuoden 1918 loppuun. 
Tuija Wetterstandtin Punaisten panssarijuna 1918 (Into) piti ilmestyä jo viime talvena, mutta kustantaja lykkäsi sen syksyyn, koska "sotakirjat myyvät paremmin syksyllä". Kyllä tätä olen jo odottanutkin. Tuijan blogissa seurataan hänen isoenonsa Antonin vaiheita Helsingissä itsenäisyyden aamunkoitossa ja ensi vuonna päästään kirjan käsittelemään matkaan punaisten panssarijunan kyydissä. Kirjassa tullaan käsittelemään myös muiden panssarijunien toimintaa.
Hieman samoilla apajilla liikkuu myös Sakari Viinikaisen Rautatiesota 1918 (Docendo), joka keskittyy Savon rintaman taisteluihin. Viinikaisen juttuja olen lukenut pitkään ja Vartissahan oli jo myös useita tämän kirjan aiheisiin liittyviä kirjoituksia. Tämäkin on sellainen, jonka aion ostaa heti.
Pertti Rajalan Sisällissota (Avain) on selkokielinen yleisteos ja voin luvata, että tämän taidan jättää väliin. Tuskin tarjoaa yhtään mitään, mikä ei olisi ennestään tuttua kokenemmalle harrastajalle.
Jukka Jormanainen Juhon Vapaussota - muistikirjan merkinnät 8.3.1918-21.11.1919 taitaa ilmestyä omakustanteena ja tästä en tiedä etukäteen juuri mitään. Nimestä päätellen taitaa olla valkoisen puolen muisteluja. Myös erään kymenlaaksolaisen muistelman julkaisusta liikkuu huhua. Tämä taas punaisten puolelta.
Jukka Kulomaan, Leena Kekkosen, Matti Aallon toimittama Heinola 1918 - Kapinan aika (Heinolan kaupunginmuseo) on katsaus Heinolan tapahtumiin ja sieltähän ei ennestään ole historiikkia aiheesta ilmestynyt. Nämä paikallishistoriikit ovat usein niitä kaikkein kiinnostavimpia. Ilmestyy lokakuussa ja ostan.
Seppo Aallon Kapina tehtaalla - Kuusankoski 1918  taitaa olla vasta ensi vuoden julkaisuja ja koska erityisesti Kymenlaakson tapahtumat kiinnostavat, niin tämäkin on ehdoton hankinta. Tässä paneudutaan syihin miksi tehtaalaiset nousivat joukolla kapinaan ja mitkä syyt aiheuttivat Suomen tuhoisimman punaisen ja valkoisen terrorin juuri Pohjois-Kymenlaaksossa.
Paikallishistoriikeihin lukeutuu myös Ritva Mäkelän Lempäälän vuosi 1918 (Lempäälä-Seura), josta ilmestyy täydennetty uusintapainos. Kirja ilmestyi alkujaan Lempäälä-Seuran kirjasarjassa 15 vuotta sitten ja on ollut pitkään loppuun myyty. Itselläni on tämä alkuperäispainos ja erinomaiseksi todettu.
Myös Mervi Kaarnisen Punaorvot 1918 (Minerva) ilmestyy täydennettynä uusintapainoksena. Alkuperäistä versiota näkyy käytettynä myynnissä todella usein, joten tämä ei ehkä ole niin kaivattu.
Gustav Wickströmin En storm är lös: Åbolands skärgård vårvintern 1918 (Litorale) ilmestyy elokuussa ja ainakin toistaiseksi ainoastaan ruotsiksi. Ahvenanmaan ja Turun saariston tapahtumia. Toivottavasti joskus myös suomeksi.

Jo ilmestyneistä, mutta vähälle huomiolle jääneistä kirjoista mainittakoon Akaa yli vaikeiden aikojen, osa 2 (Toijalan Seudun Reserviupseerikerho ry), joka sisältää myös katsauksen akaalaisten vaiheisiin vuosina 1939-1945. Anna Sirolan Puhukoon paatinen pylväs esittelee vapaussodan muistomerkkejä ympäri Suomen.  Timo Valtakosken toimittama Punavangin kirjeenvaihto vuodelta 1918 kertoo hänen isovanhempien kirjeenvaihdosta uudestavuodesta 1918 uuteenvuoteen 1919. Andreas McKeughin väitöskirja Kirjoittaen kerrottu sota (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura) löytyy myös ilmaiseksi ladattavana PDF:nä ja on aika mielenkiintoinen, mitä on tuota nyt vähän olen selaillut.

Myös aihetta käsitteleviä romaaneja ilmestyy useita. Anneli Kannon Lahtarit ilmestyi jo alkuvuodesta ja tuon jo luinkin kesäloman aluksi. Oli vähäsen pettymys. Liiaksikin seurattiin todellisia tapahtumia, joten oli juoneltaan aivan liian ennalta arvattava. 
Pekka Kämäräisen Kiertotiet - Romaani kansalaissodasta (Nordbooks) kertoo Uudenkaupungin suojeluskunnan vaiheista ja se perustuu  pääosin Hannu Romppaisen tekemään historiatutkimukseen Verestänne versoi vapaus - Kalantilaiset sisällissodassa. Omistan tämän Romppaisen ihan laadukkaan kirjanja luulen sen rittävän itselleni.
Ville Kaarnakarin Operaatio Kagaali - Valkoisten salainen toiminta Helsingissä 1918 perustuu myös tositapahtumiin ja itse kyllä luen enemmin puhdasta tietokirjallisuutta. 
Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (Tammi) taas saattaisi olla näistä kapinaromaaneista mielikuvituksellisin ja siten kiinnostavin. Todellisiin tapahtumiin tämäkin pohjautuu ja vie lukijan keskelle vuoden 1918 julmaa arkea, jossa punaisten kapina leviää ja naapurit muuttuvat raaoiksi vihollisiksi.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Koira haudattuna

Kävin lauantaina ajelemassa Taavetti-Savitaipale-Taipalsaari välin hyvin pitkästä aikaa. Erittäin hieno pyöräilyreitti, varsinkin Savitaipaleen ja Taipalsaaren väli. Meillä on suvun tiluksia Taipalsaaren kirkonkylässä ja kävin siellä.
Piti sitten katsastaa myös pikaisesti näitä matkan varrella olleita nähtävyyksiä.
Isovanhempani asuivat Savitaipaleella Huoltotie 1:ssä johonkin noin vuoteen 1974 asti ja itselläni on sieltä hieman joitain hämäriä muistoja. Muistan kun olin kävelyllä itseäni muutaman vuoden vanhemman tätini kanssa ja menimme jonkun talon ohitse, jonka edustalla oli joku koirapatsas. Tätini selitti, että näiltä kuoli koira ja se on sitten tuossa täytettynä. Tai näin minä asian muistan. Samaten muistitiedoissani oli selvä kuva tästä "täytetystä koirasta", jonka tosin myöhemmin arvelin olevan jonkinlainen patsas.
Kävin täällä seuraavan/edellisen kerran jotain reilut 10 vuotta sitten ja kävin katsomassa josko sitä patsasta vielä löytyisi. No löytyi ja paljon lähempää, kuin ensin etsin. Eikä ollut yhtään sellainen, joka muistikuvakseni oli jäänyt.  Löytyy Ympyrätien varrelta.
Tämä on todella hämmentävä muistomerkki. Hienoa, että on säilynyt jo lähes 50 vuotta ja kukkasista ja hyvästä kunnosta päätellen tätä on huollettu rakkaudella. R.I.P. Skotlannin paimenkoira Käräjäniemen Alati (Ali) 1955-1968. "Hän ei ole älyä häpyä vailla, koira joukosta koirien vain. Ei valheenkengissä kulje lain, hän hävyttömän ihmisen lailla".

torstai 15. kesäkuuta 2017

Verta itkevä kivi

Padasjoen Maakeskessä on pari metriä korkea, hieman sammaloitunut vaalea kivi. Näyttää, että siitä olisi joskus lohjennut pala pois paljastaen kiven sisältämän rautamalmin, joka on alkanut tihkumaan ruostetta. Kivi tunnetaan verta itkevänä kivenä. Perimätiedon mukaan tällä paikalla punaiset murhasivat hitaasti mylläri Kustaa Hemmilän 8. huhtikuuta 1918. Hänen tuskanhuutonsa kerrotaan kuuluneen harjun takaa Maakesken ryhmäkylään asti.
Sama kivi takaa päin. Tälläkin puolella on lohkeamia, mutta palat ovat vielä paikallaan.
Toisen paikallisen kertomuksen mukaan Maakesken kylässä punaiset olivat tappaneet myös Häkän talon isännän Juho Häkkän ja leikanneet häneltä siitinkalun pois. Tämän siittimen he olivat sitten vieneet hänen isälleen ja sanoneet, että toimme vaarille sikaarin.
Muut Maakeskessä murhatut valkoiset olivat Aleksiina Lyyrylä ja Juho Toivola.
Verta itkevä kivi löytyy 1924 valmistuneen seurantalo Rientolan takana olevasta metsästä pienen harjun rinteeltä.
Maakeskestä joitain kilometrejä pohjoiseen vanhaa maantietä pitkin saavutaan nuijasodan aikaisille taistelutantereille. Hämeen miesten osalta nuijasota päättyi tällä paikalla 14. tammikuuta 1597 verilöylyyn, jossa 400 antautunutta talonpoikaa surmattiin. Heidän talot hävitettiin ja maat jaettiin aatelisille ja heidän kannattajilleen. IIvari Arvidinpoika Tawast lupasi säästää talonpoikien henget, mikäli nämä luovuttavat aseensa ja antautuvat. Todettuaan tilanteen toivottomaksi talonpojat luottivat tähän tarjoukseen, mutta Tawast antoi huoveilleen luvan tappaa kaikki antautuneet. Vain muutamat onnistuivat pakenemaan. Petollinen antautumissopimus solmittiin edellisenä yönä vanhan valtatien varrella olevan nuijakiven luona. Padasjoella talonpojat kapinaan nostattanut Simo Piutulainen tuomittiin kuolemaan Padasjoen käräjille joulukuuussa 1597. Selvitysten mukaan nuijamiesten ruumiit on haudattu vanhalle kalmistoalueelle Nyystölän kirkkomäkeen.

Padasjoen seurakunnan kirkko oli tarkoitus perustaa Nyystölän kirkkomäelle ja rakennustyöt aloitettiin. Perimätieto kertoo, että pirut rikkoivat aina öisin sen minkä kirkonrakentajat päivän aikana saivat aikaan. Todennäköisesti pakanuuden aikaisiin jumaliin uskottiiin vielä vahvasti ja siihen uskovat häiritsivät uuden kirkon rakentamista. Kirkosta jäi joka tapauksessa kivijalka ja kellotapulin perustukset muistoksi kirkkomäelle. Kun rakennustyö Nyystölässä häiriintyi, niin kirkko rakennettiin otollisempaan paikkaa Padasjoen rantatörmälle. Ensimmäinen tällä uudella paikalla ollut kirkko valmistui vuonna 1450.

Näillä samoilla tantereilla taisteltiin myös 321 vuotta myöhemmin. Padasjoen suojeluskunnan esikunta oli Verhon kartanossa Nyystölässä. 18. helmikuuta 1918 punaiset hyökkäsivät Maakeskestä kohti Nyystölää. Taistelu kesti lähes vuorokauden ja valkoiset, Rantasalon komppania, joutui perääntymään Kellosalmelle. Hans Kalm lähetti Kuhmoisista 21. päivä vänrikki Ilmari Pohjanpalon johtaman toisen komppanian kiertämään Kellosalmen kautta Mainiemelle. Vääpeli Hans Holopaisen johtama ensimmäinen komppania taas eteni päätien suunnassa kohti Taulun risteystä. Punaiset tekivät vastarintaa niin tarmokkaasti, ettei hyökkäys onnistunut, vaan siinä menetettiin kaksi miestä. Pohjanpalon joukot asettuivat Kellosalmelle ja Holopaisen Arrakoskelle. Kalm aloitti sissitoiminnan, jonka tarkoitus oli aiheuttaa levottomuutta punaisten joukoissa. Kalmin joukot miehittivät Padasjoen Marianpäivänä 25. maaliskuuta. Yön aikana siellä olleet punaiset olivat jättäneet asemansa ja vetäytyneet paremmin puolustettaviin asemiin Maakeskeen ja osin Kurhilaan.
Valkoisten hautamuistomerkki löytyy Padasjoen kirkon vierestä. Sinä on 12 nimeä. Nestori Kinnunen, Kustaa Hemmilä, Juho Toivola, Vilho Pastila, Väinö Lindroth, Kalle Mäkinen, Kustaa Mäkinen, Erik Ala-Savikota, Juho Häkkä, Juho Alatalo. Sammaleet ovat vallanneet laattaa niin pahoin, ettei kahdesta alemmasta nimestä saa enää mitään selvää. Kaikkiaan punaiset murhasivat Padasjoella 8 valkoista, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat siviilejä (Paavolainen).
Punaisten haudalla hautausmaan pohjoisreunalla ei nimiä ole. Koruton muistokivi on pystytetty 1946. Joukkohauta on suurin piirtein samalla paikalla, jossa siinä lepäävät punaiset teloitettiin keväällä 1918.

Kuhmoisten ja Padasjoen rajalla oleva Pippurin silta on ajat sitten purettu ja uusi betonisilta on rakennettu sen viereen. Vanhan sillan paikka erottuu edelleen hyvin joen penkalla. Työväen Arkistosta löytyy kuva alkuperäisestä puusillasta. Kuvan taakse on kirjoitettu teksti, jonka mukaan valkoiset ampuivat sillalla kaksi miestä ja heittivät ruumiit jokeen. Paikallisen perimätiedon mukaan toinen ammutuista olisi ollut nuori padasjokelainen poika. Sotasurmista tai muistakaan lähteistä ei tälle tiedolle löydy vahvistusta. Todennäköisemmin kysessä olivat Rujalan torppari Erik Juho Rujala ja hänen sisarenpoikansa Harmoisten työväenyhdistyksen sihteeri Valde Linnajärvi. Hans Kalmin joukot tekivät 19. maaliskuuta 1918 tiedusteluretken Padasjoen koillisosiin ja vangitsivat Rujalan ja Linnajärven. Heidät ammuttiin Harmoisissa kolme päivää myöhemmin.