keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Koira haudattuna

Kävin lauantaina ajelemassa Taavetti-Savitaipale-Taipalsaari välin hyvin pitkästä aikaa. Erittäin hieno pyöräilyreitti, varsinkin Savitaipaleen ja Taipalsaaren väli. Meillä on suvun tiluksia Taipalsaaren kirkonkylässä ja kävin siellä.
Piti sitten katsastaa myös pikaisesti näitä matkan varrella olleita nähtävyyksiä.
Isovanhempani asuivat Savitaipaleella Huoltotie 1:ssä johonkin noin vuoteen 1974 asti ja itselläni on sieltä hieman joitain hämäriä muistoja. Muistan kun olin kävelyllä itseäni muutaman vuoden vanhemman tätini kanssa ja menimme jonkun talon ohitse, jonka edustalla oli joku koirapatsas. Tätini selitti, että näiltä kuoli koira ja se on sitten tuossa täytettynä. Tai näin minä asian muistan. Samaten muistitiedoissani oli selvä kuva tästä "täytetystä koirasta", jonka tosin myöhemmin arvelin olevan jonkinlainen patsas.
Kävin täällä seuraavan/edellisen kerran jotain reilut 10 vuotta sitten ja kävin katsomassa josko sitä patsasta vielä löytyisi. No löytyi ja paljon lähempää, kuin ensin etsin. Eikä ollut yhtään sellainen, joka muistikuvakseni oli jäänyt.  Löytyy Ympyrätien varrelta.
Tämä on todella hämmentävä muistomerkki. Hienoa, että on säilynyt jo lähes 50 vuotta ja kukkasista ja hyvästä kunnosta päätellen tätä on huollettu rakkaudella. R.I.P. Skotlannin paimenkoira Käräjäniemen Alati (Ali) 1955-1968. "Hän ei ole älyä häpyä vailla, koira joukosta koirien vain. Ei valheenkengissä kulje lain, hän hävyttömän ihmisen lailla".

torstai 15. kesäkuuta 2017

Verta itkevä kivi

Padasjoen Maakeskessä on pari metriä korkea, hieman sammaloitunut vaalea kivi. Näyttää, että siitä olisi joskus lohjennut pala pois paljastaen kiven sisältämän rautamalmin, joka on alkanut tihkumaan ruostetta. Kivi tunnetaan verta itkevänä kivenä. Perimätiedon mukaan tällä paikalla punaiset murhasivat hitaasti mylläri Kustaa Hemmilän 8. huhtikuuta 1918. Hänen tuskanhuutonsa kerrotaan kuuluneen harjun takaa Maakesken ryhmäkylään asti.
Sama kivi takaa päin. Tälläkin puolella on lohkeamia, mutta palat ovat vielä paikallaan.
Toisen paikallisen kertomuksen mukaan Maakesken kylässä punaiset olivat tappaneet myös Häkän talon isännän Juho Häkkän ja leikanneet häneltä siitinkalun pois. Tämän siittimen he olivat sitten vieneet hänen isälleen ja sanoneet, että toimme vaarille sikaarin.
Muut Maakeskessä murhatut valkoiset olivat Aleksiina Lyyrylä ja Juho Toivola.
Verta itkevä kivi löytyy 1924 valmistuneen seurantalo Rientolan takana olevasta metsästä pienen harjun rinteeltä.
Maakeskestä joitain kilometrejä pohjoiseen vanhaa maantietä pitkin saavutaan nuijasodan aikaisille taistelutantereille. Hämeen miesten osalta nuijasota päättyi tällä paikalla 14. tammikuuta 1597 verilöylyyn, jossa 400 antautunutta talonpoikaa surmattiin. Heidän talot hävitettiin ja maat jaettiin aatelisille ja heidän kannattajilleen. IIvari Arvidinpoika Tawast lupasi säästää talonpoikien henget, mikäli nämä luovuttavat aseensa ja antautuvat. Todettuaan tilanteen toivottomaksi talonpojat luottivat tähän tarjoukseen, mutta Tawast antoi huoveilleen luvan tappaa kaikki antautuneet. Vain muutamat onnistuivat pakenemaan. Petollinen antautumissopimus solmittiin edellisenä yönä vanhan valtatien varrella olevan nuijakiven luona. Padasjoella talonpojat kapinaan nostattanut Simo Piutulainen tuomittiin kuolemaan Padasjoen käräjille joulukuuussa 1597. Selvitysten mukaan nuijamiesten ruumiit on haudattu vanhalle kalmistoalueelle Nyystölän kirkkomäkeen.

Padasjoen seurakunnan kirkko oli tarkoitus perustaa Nyystölän kirkkomäelle ja rakennustyöt aloitettiin. Perimätieto kertoo, että pirut rikkoivat aina öisin sen minkä kirkonrakentajat päivän aikana saivat aikaan. Todennäköisesti pakanuuden aikaisiin jumaliin uskottiiin vielä vahvasti ja siihen uskovat häiritsivät uuden kirkon rakentamista. Kirkosta jäi joka tapauksessa kivijalka ja kellotapulin perustukset muistoksi kirkkomäelle. Kun rakennustyö Nyystölässä häiriintyi, niin kirkko rakennettiin otollisempaan paikkaa Padasjoen rantatörmälle. Ensimmäinen tällä uudella paikalla ollut kirkko valmistui vuonna 1450.

Näillä samoilla tantereilla taisteltiin myös 321 vuotta myöhemmin. Padasjoen suojeluskunnan esikunta oli Verhon kartanossa Nyystölässä. 18. helmikuuta 1918 punaiset hyökkäsivät Maakeskestä kohti Nyystölää. Taistelu kesti lähes vuorokauden ja valkoiset, Rantasalon komppania, joutui perääntymään Kellosalmelle. Hans Kalm lähetti Kuhmoisista 21. päivä vänrikki Ilmari Pohjanpalon johtaman toisen komppanian kiertämään Kellosalmen kautta Mainiemelle. Vääpeli Hans Holopaisen johtama ensimmäinen komppania taas eteni päätien suunnassa kohti Taulun risteystä. Punaiset tekivät vastarintaa niin tarmokkaasti, ettei hyökkäys onnistunut, vaan siinä menetettiin kaksi miestä. Pohjanpalon joukot asettuivat Kellosalmelle ja Holopaisen Arrakoskelle. Kalm aloitti sissitoiminnan, jonka tarkoitus oli aiheuttaa levottomuutta punaisten joukoissa. Kalmin joukot miehittivät Padasjoen Marianpäivänä 25. maaliskuuta. Yön aikana siellä olleet punaiset olivat jättäneet asemansa ja vetäytyneet paremmin puolustettaviin asemiin Maakeskeen ja osin Kurhilaan.
Valkoisten hautamuistomerkki löytyy Padasjoen kirkon vierestä. Sinä on 12 nimeä. Nestori Kinnunen, Kustaa Hemmilä, Juho Toivola, Vilho Pastila, Väinö Lindroth, Kalle Mäkinen, Kustaa Mäkinen, Erik Ala-Savikota, Juho Häkkä, Juho Alatalo. Sammaleet ovat vallanneet laattaa niin pahoin, ettei kahdesta alemmasta nimestä saa enää mitään selvää. Kaikkiaan punaiset murhasivat Padasjoella 8 valkoista, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat siviilejä (Paavolainen).
Punaisten haudalla hautausmaan pohjoisreunalla ei nimiä ole. Koruton muistokivi on pystytetty 1946. Joukkohauta on suurin piirtein samalla paikalla, jossa siinä lepäävät punaiset teloitettiin keväällä 1918.

Kuhmoisten ja Padasjoen rajalla oleva Pippurin silta on ajat sitten purettu ja uusi betonisilta on rakennettu sen viereen. Vanhan sillan paikka erottuu edelleen hyvin joen penkalla. Työväen Arkistosta löytyy kuva alkuperäisestä puusillasta. Kuvan taakse on kirjoitettu teksti, jonka mukaan valkoiset ampuivat sillalla kaksi miestä ja heittivät ruumiit jokeen. Paikallisen perimätiedon mukaan toinen ammutuista olisi ollut nuori padasjokelainen poika. Sotasurmista tai muistakaan lähteistä ei tälle tiedolle löydy vahvistusta. Todennäköisemmin kysessä olivat Rujalan torppari Erik Juho Rujala ja hänen sisarenpoikansa Harmoisten työväenyhdistyksen sihteeri Valde Linnajärvi. Hans Kalmin joukot tekivät 19. maaliskuuta 1918 tiedusteluretken Padasjoen koillisosiin ja vangitsivat Rujalan ja Linnajärven. Heidät ammuttiin Harmoisissa kolme päivää myöhemmin.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Utin vesiputous


Tällä kertaa retkeilykohteena on todellinen antikliimaksi. Geocaching -sivustolta löysin joskus maininnan Utin Kaunokoskella olevasta nelimetrisestä vesiputouksesta. Tämä olikin todellinen mysteeri, mistään ei löytynyt kuvaa eikä muitakaan mainintoja kyseisestä vesiputouksesta, eikä edes kartassa näkynyt kyseisessä kohtaa minkäänlaista vesistöä.
Kävin täällä jo viime syksynä, mutta koska mukana ei ollut tuolloin kameraa, niin tein nyt uuden reissun. Paikka olikin sitten aika erilainen kuin villeimmissä haaveissani kuvittelin.
Kaunokoski paljastui kämmenen levyiseksi puroksi. Oli kyllä vähän pettymys. Tämän takia piti taas viettää neljä ja puoli tuntia pyörän päällä. No Kilometrikisa pyörii täysillä ja toukokuussa on tullut jo yli 2200 kilometriä ja viimeisen vuorokaudenkin aikana kertynee vielä joku kymmenen lisää.
Vesiputous päätyy jonkun talon piha-alueelle muodostaen pienen lammen. Jyrkänne on kyllä ihan hieno ja talo on aika komeassa paikassa. On nimittäin hieno takapiha ja puron solinakin on aika vaimeaa, ettei varmastikaan häiritse yhtään.

Tämä viikko olisi vielä töitä ja sitten alkaa kesäloma. Ensi viikolla olenkin sitten varmaankin kiertelemässä Keski-Suomen, Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen maanteitä. Muutama mielenkiintoinen kohde olisi tarkoitus käydä katsastamassa ja niidenkin takia saa sitten taas viettää tuntikausia satulassa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kouvolan nähtävyydet - Ikuisuusprojekti

Tänään oli sitten ensimmäinen kesäpäivä kelien puolesta ja kun sattui myös olemaan vapaapäivä, niin lähdin katsomaan näitä Kouvolan merkittävimpiä nähtävyyksiä.
Rumpukujan rakennustyömaa on saanut viime vuosina ihan valtakunnallistakin huomiota. Tämän talon rakennustyöt alkoivat jo 1983 ja edelleen on vielä paljon tehtävää. Jatkettu rakennuslupakin on umpeutunut jo vuoden 1997 lopussa. Viime talvena tuohon seinustalle tehtiin nuotio, mistä johtuen nuo laudat ovat vähän kärähtäneet.
Naapureiden valituskierrettä talosta en ymmärrä. Tämähän on hieno ja on varmasti myös rauhallinen naapuri. Ei kuulu discojytkytystä tai nuoriso huudata mopoja pihalla muusta häiriöstä puhumattakaan. Nämä kuvat Viulukujan puolelta.
Tältä näyttää talo Rumpukujan puolelta. Komiat barrikadit ja sisällä on ainakin neljä henkilöautoa. Lehtitietojen mukaan tämä saattaa olla olemassa vielä pari-kolme vuotta, ennen kuin kaupunki pääse tätä purkamaan, jollei omistaja sitä tee. Kun nyt vertailin kuvia Googlen street view kuviin kesältä 2009, niin ottanut vähän takapakkia rakennustyöt. Pressut ei ole oikein kestäneet aikaa.

Samalla kävin myös viereisellä kasarmialueella. Tämän ruutikellarin bongasin ensi kertaa syksyllä 2012, kun kävin tekemässä juttua Kouvolan veripelloista. Myöhemmin ostin Ennen ja jälkeen 1918 -kirjan, josta löytyy muistelma Kouvolassa sotapalveluksessa syksyllä 1918 olleelta Evert Lepolalta, joka kuvasi tätä paikkaa vuosikymmeniä myöhemmin seuraavasti:
"Jouduin vartiopalvelukseen ruutikellarille, jonka seinustalle oli ammuttu satoja punaisia ja haudattu aivan kellarin seinästä alkaneisiin pitkiin hautariveihin. Haudat oli peitetty vain risuilla ja vähällä mullalla, ja kun hautarivit olivat muutaman kuukauden aikana laskeutuneet, oli näky ja haju kauhea. Risujen välistä työntyi esiin mm. naisten hiuksia ja kenkiä, ennen kuin sotilaat niitä myöhemmin peittivät lisää. Kouvolalaiset olivat tuoneet haudoille myös ristejä joissa oli nimiä ja punaiset liput. Myös seinään oli kirjoitettu monia tällä paikalla ammuttujen nimiä, ennen kuin alue eristettiin piikkilanka-aitauksella".
Kertomuksen on helppo todeta kovasti väritykseksi. Kaikki tiiliskivet ovat täysin ehjiä. Ainakaan tätä seinää vasten ei ole ammuttu ketään. Myöskään mainituista nimistä ei ole enää jälkeäkään. Ne haudatkin olivat tiettävästi hieman kauempana, muutamien kymmenien metrien päässä, eikä nykyisten tietojen mukaan täällä edes ammuttu kuin yksi nainen, Elin (Elli) Kokko
Orbean otin tänä keväänä käyttöön 12. maaliskuuta ja siitä lähtien on tullut viikottain ajeltua. Kilometrejä takana nyt tältä keväältä tällä pyörällä vajaa 1400 ja kokonaiskilometrejä tulee pian 90 000 täyteen. Ensi vuonna sitten ne maagiset sata tonnia.
Kävin vielä kurkkaamassa miltä Tommolan veripelto näyttää nyt. Kaikki ennallaan. Se puukin vielä tallella. Roskia ei ollut juurikaan ja muutenkin siistiä kun ei vielä risukko rehoittanut.
Tätä muistolaattaa en ollut ennen nähnytkään. Sijaitsee läheisellä leikkikentällä Käpylän kirkon takana. Teksti kertoo, että "Keväällä 1918 tällä paikalla surmattiin 30 maamme itsenäisyyttä ajavaa kansalaistamme". Sen on pystyttänyt Vapaussodan ja itsenäysyyden Kymenlaakson perinneyhdistys jo vuonna 2006. Luin tästä vasta viime talvena Vartista Sakari Viinikaisen mainiolta "Tätä et tiennyt Kymenlaaksosta" -palstalta. Vaan loppuiko tämä palsta nyt, kun Vartista tuli KS Keskiviikko? Ainakaan tässä ekassa numerossa ei enää Viinikaisen palstaa ollut. Harmi, mutta Viinikaiselta on tulossa syksyllä kirja nimeltä Rautatiesota 1918 - Taistelut Savon rintamalla, jonka aion ostaa.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tiutisen redutit

Retkeilykohteena oli tällä kertaa Tiutisen saaressa sijaitsevat redutit. Viime syksynä talkoolaiset raivasivat tämän toisen linnoituksen ylimääräisestä puustosta, joka aikaa myöten rapauttaa muureja pahoin. Näin siistittynä tämä onkin paljon edustavampi.
Redutit ovat osa Ruotsinsalmen merilinnoitusta joka on rakennettu 1790-1809 keisarinna Katariina II:n käskystä samanaikaisesti siihen strategisesti liittyneen maaliikennettä turvanneen Kyminlinnan kanssa. Redutti Tiutinen sijaitsee saaren kaakkoisosan niemekkeellä, josta käsin tarkoitus oli vartioida Majasaaren salmen välistä liikennettä.
Koska redutti sijaitsee keskellä asutusta, ovat sen ulkovarustukset lähes täysin tuhoutuneet alueen myöhemmässä maankäytössä. Pohjakaavaltaan neliönmuotoisesta varustuksesta ovat jäljellä ainoastaan keskiosat ja osia vallihaudasta.
Itäinen muuri oli jo pahasti sortunut puiden juurten tehdessä tuhoja.
Toinen Tiutisessa sijaitsevista reduteista tunnetaan nimellä redutti Pitkäsalmi ja se sijaitsi alunperin Tiutisen saaren pohjoisosassa Hallan ja Tiutisen saaren väliin jäävää Pitkäsaarta vastapäätä. Se on osin siten paremmin säilynyt, että myös ulommat vastamuurit ovat jäljellä.
Neliskulmainen linnoitus oli alaosastaan kiveä ja yläosasta tiiltä. Tiilisestä muurista on pieni osa säilynyt.
Nykyisin Tiutinen ja Halla on yhdistetty täytemaalla, joka on otettu osin redutin sisäosista vuonna 1905. Samalla päävalliin on puhkaistu leveä ajoaukko.
Saarten välissä olevan Puujalan salmen ylitse meni kyllä silta, jota pitkin kulki myös pieni tavarajuna vaunuineen. Silta oli kuitenkin tiukasti vartioitu ja sitä saivat käyttää ainoastaan Hallassa työssä käyvät ja jotkut muut Halla-yhtiöltä luvan saaneet henkilöt. Hallan saari kun oli teollisuusaluetta. Muut joutuivat kelirikkosaikaan kulkemaan henkensä kaupalla heikkoja jäitä pitkin. Varustukseen kuului pitkä keppi, jota pidettiin vaakasuorassa asennossa keskeltä kiinni. Jos putosi sulaan sen avulla pystyi ponnistamaan takaisin jäälle.
Vappu ei ollut vielä viime vuosisadan alkupuolella vakiintunut kevätjuhlaksi, vaan juhlia vietettiin sekä touko- että kesäkuun ensimmäisinä päivinä. Vuosina 1901-1904 kesäkuun ensimmäisen päivän kevätjuhlaa vietettiin tässä Pitkäsalmen redutissa. Juhlat järjestettiin yhdessä Hallan VPK:n kanssa ja ne vietettiin raittiuden ja isänmaallisuuden hengessä. Vuoden 1901 kevätjuhlan puhetta tosin moitittiin liian sosialistiseksi - sosialismista sai puhua vain kansallisena aatteena, ei kiihoitusmielessä, sanottiin. Juhlien ohjelma koostui pääpuheesta, raittiuspuheesta, soittokunnan esityksestä sekä erilaisista urheilulajeista. Urheilukilpailut järjestettiin pituushypyssä, kuulan työnnössä, 100 metrin juoksussa, ammunnassa ja soudussa. Lopuksi oli työryhmien välinen köydenveto.
Kävin pitkästä aikaa katsomassa myös Huvilaniemessä sijanneen laatikkotehtaan raunioita. Norjalaiset perustivat saarelle vuonna 1912 laatikkotehtaan, jolle annettiin vientimarkkinoilla hyvin tunnettu nimi - Oy Gutzeitin laatikkotehdas Ab. Tehtaaseen kuului myös lautarha ja vuonna 1934 valmistunut puujauhomylly. Valtaosa tehtaan työntekijöistä oli naisia, joita esimerkiksi vuonna 1929 oli 300, koko työntekijämäärän ollessa noin 500. Laatikkotehdas tuhoutui elokuun 1943 pommituksessa, joka tuhosi myös kaksi kolmasosaa Tiutisen asuinrakennuksista. Uusi laatikkotehdas rakennettiin Jylpylle.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kyminlinnan taistelusta 99 vuotta

Kyminlinnan maalinnoitus rakennettiin vuosina 1803-1808 paikalla aiemmin olleen ns. Suvorovin linnoituksen tilalle. Tarkoitus oli näin estää ruotsalaisten hyökkäykset rannikolla kulkevaa Kuninkaantietä pitkin. Sotatapahtumien paikaksi linnoitus ei tuolloin joutunut ja Suomen sodan jälkeen se menetti strategisen merkityksen kun valtakunnanraja siirtyi Kymijoelta Tornionjoelle.
Linnoituksen ainoa taistelu käytiinkin Suomen sisällissodan aikana huhtikuun 8. päivän iltana.
Saksalaiset nousivat maihin Loviisan Valkossa 7. huhtikuuta 1918 eversti Otto von Brandensteinin johdolla ja valtasivat kaupungin. Seuraavana aamuna he lähtivät kapteeni Schraderin johdolla etenemään kohti Kotkaa moottori- ja polkupyörillä sekä hevosilla ratsastaen. 500 miehinen osasto käsitti polkupyöräkomppanian, konekiväärikomppanian sekä jaoksen tykistöpatterista. Tieto saksalaisten tulosta Pyhtäälle saapui Kotkaan puoliltapäivin ja tämä aloitti heti kiivaan varustautumisen. Pyhtäältä pyydettiin apuvoimia saksalaisten pysäyttämiseen, mutta niitä ei ollut lähettää. Päätettiin puolustautua Kyminlinnassa. Parhaat miehet olivat jo rintamalla joitakin lomalla olevia lukuunottamatta ja puolustautujat koostuivat pitälti ikämiehistä ja nuorista poikasista sekä naisista. Aloitettiin myös pakko-otot reservin saamiseksi ja tässä yhteydessä tapahtui toinen punaisena aikana Kotkassa tapahtunut murha kun Albin Lehikoinen ja Emil Syren ampuivat vastaan laittaneen seppä Evert Naakan
Päivän mittaan saapui perääntyviä loviisalaisia ja pyhtääläisiä Kyminlinnaan siellä jo olevien Kymin Korkeakosken ja Karhulan punakaartilaisten avuksi. Myös Kyminlinnassa vartiossa ollut Kymin Kalliokosken naiskomppania tai ainakin osa heistä osallistui taisteluun. Kouvolasta hälytetyt apujoukotkin ehtivät Kyminlinnan pysäkille juuri saksalaisten saapuessa. Taistelun alkamis ajasta on olemassa monenlaista tietoa. Johan E. Tuomisen mukaan taistelu alkoi kello 17 ja loppui 21.30. Myös Vilho Wilenius mainitsee heidän saapuneen Kyminlinnaan kello 17.30, jolloin saksalaiset jo olivat linnoituksen edustalla. K. Saaren mukaan taistelu alkoi pimeän tultua, eli lähempänä ilta kahdeksaa. Kauko Heikkilän kertoma aika heittää kaikkein eniten, hänen mukaansa taistelu alkoi vasta ilta kymmeneltä ja tämä tieto on luultavasti eniten väärä.
Taistelua peläten Sutelan kylän asukkaat pakenivat, osa Mustallejärvelle, osa Mussaloon. Taavi Hinttulan tietojen mukaan tässä yhteydessä joku ampui Mussaloon matkanneen Alholan hevosen ja reessä istunut suutari Paronen sai surmansa luodin osuttua häntä niskaan. Tämä on kuitenkin toisen käden tietoa, sillä Kyminlinnassa asunut Hinttula oli itse sotaa paossa Mustanjärven Vanhalassa, jossa oli paljon pakolaisia yöpymässä. Sotasurmien mukaan 64-vuotias Wilhelm Paronen kantoi asetta.  K. Saaren mukaan taas saksalaisten haltuun jäi punaisten elintarvikekuorma, näiden ammuttua kuljettajan ja vartijan. Punaiset olivat asettaneet myös kolmimiehisen vartion joen länsipuolella olevan myymälän luokse. Saksalaisten saavuttua näkyviin nämä avasivat tulen vartiostoa vastaan, jolloin Mikko Heijari ja Erik Laurila kuolivat heti. Juho Nironen haavoittui pahasti, mutta onnistui raahautumaan varastorakennuksen suojaan, josta hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena. Tämä oli se saksalaisten raportissa mainittu kova taistelu.
Saksalaisten pääjoukko saapui heti sen jälkeen Sutelan kylään ja ylitti sillan moottoripyörillä. Noin 30-40 miehen ylitettyä sillan aloittivat puolustajat rintamalta lomalla olleen Korkeakosken komppanian päällikön E. Kuuselan johdolla kiivaan tulituksen, jolloin saksalaiset heittäytyivät maantien ojaan, sillalla olevien perääntyessä rakennnusten taakse ja vastaten tuleen. Jonkun satimeen jääneen moottoripyörän kerrotaan käyneen Korkeakoskella asti kääntymässä. Myös Taavi Hinttula kertoo muistelmissaan saksalaisten ajelleen moottoripyörillä linnoituksen edessä olevalla tiellä.
Sillan tultua punaisten tulituksen alaiseksi, saksalaisten kerrotaan ylittäneen joen paria sataa metriä alempana olevan suvantokohdan jääpatoa pitkin. Nykypäivänä tuntuu jokseenkin mahdottomalta ajatus, että Kymijoessa olisi ollut vielä 8. huhtikuuta jääkansi, varsinkin kun kevään sanotaan olleen aikainen. 
Saksalaisten kerrotaan tehneen kaksi rynnäkköä valleja kohti, mutta kumpikin yritys tuli torjutuksi. Kummallakin osapuolella oli myös tykistöä, joka osallistui taisteluun. Yksi punaisten tykeistä oli sijoitettu Haukkavuorelle ja myös Rankin linnake ampui muutaman laukauksen kohti Sutelaa. 13 kilometrin kantama ei kuitenkaan riittänyt ja ammukset putosivat Ruonalan rantavesiin. Saksalaisten tykistöä oli sijoitettuna joen länsipuolelle Kaukolaan.

Toinen saksalaisten partio oli sillä välin siirtynyt vesistön itäpuolelle Ruonalan kylän kohdilta ja lähti etenemään Kyminlinnaan Langinkosken kautta. Perimätiedon mukaan he tässä yhteydessä ampuivat hajalle Langinkoskella olevan Aleksanteri III:n muistolaatan. Laatan turmelemiseen on olemassa muitakin selityksiä, eikä tämä ole niistä se kaikkein uskottavin.
Langinkosken tien risteyksessä vanhan hautausmaan kohdalla saksalaiset ampuivat punakaartin lähettinä toimineen Evert Kunnarin. Tästä oli vielä vajaan kilometrin peltoaukea ennen Kyminlinnaa.
Ensimmäisenä vastaan tuli naiskomppania, joka taisteluun tottumattomana pakeni poteroistaan. Miehillä tuli kiire siirtää kuularuiskuja ja raivata esteenä ollutta lepikkoa saadakseen ampuma-alaa konekiväärille. Tässä kahakassa kaatui Johan Tuomisen tietojen mukaan pyhtääläinen Otto Orenius ja kaksi muuta, joiden nimiä hän ei enää 1960-luvulla muistanut. Naiskomppanialaisista 23-vuotias Irene Horto haavoittui lonkkaan, eläen kuitenkin invalidina aina vuoteen 1962 asti. Tämäkin hyökkäys onnistuttiin torjumaan Johan Tuomisen melko värittyneen kertomuksen muurien sortumakohdassa pistimin käydyn kamppailun jälkeen.
Panssarijuna saapui Kouvolasta taistelun jo loputtua ja Kotkasta saadut reserviläiset ja Kotkan rykmentin naiskomppania jäivät ketjuun vanhan hautausmaan ja Langinkosken välille koko yöksi. Saksalaiset perääntyivät pimeän turvin aina Ahvenkosken länsipuolelle saakka, jossa rintamalinja pysyi koko sodan loppuun asti.
Punaisten henkilötappiosta Johan Tuominen mainitsee kuuden kaatuneen ja neljän haavoittuneen. Myös Eteenpäin-lehdessä kerrottiin puolustajien menettäneen kaatuneina 6 miestä. Taavi Hinttulan mukaan punaisia menehtyi 6-7 miestä. Tuomas Hoppu mainitsee uusimmassa kirjassaan punaisten tappioiksi vähintään 12 henkeä nimiä tai lähdettä kertomatta. Olli Airolan kirjassa Kymenkartanon linnoitus - Kyminlinna punaisten tappioiksi mainitaan peräti 18 miestä ja tämä selvästi virheellinen tieto on löytänyt tiensä myös Wikipediaan. Lauri Honkasen kokoamassa kotkalaisten ja kymiläisten menehtyneiden luettelossa on 7 nimeä. Aiemmin mainittujen Heijarin, Kunnarin, Laurilan, Nirosen ja Parosen lisäksi Kyminlinnassa kaatuivat kotkalaisista ja kymiläisistä myös Antti Franssila, Edvard Kokkola ja Aleksander Nopanen, joka puuttuu Honkasen kokoamasta luettelosta. Hänen kuolinilmoitus julkaistiin Eteenpäin-lehdessä. Pyhtääläisistä menehtyi Oreniuksen lisäksi Viktor Havumäki, molemmat Heinlahdesta sekä Alfred Öhman, jonka tiedot löytyvät ainoastaan sotasurmista. Nän ollen punaisten taistelutappioiksi tulisi 11 miestä. Lisäksi sotasurmien mukaan Kotkassa kaatuivat kaksi päivää myöhemmin, eli 10. huhtikuuta kotkalainen Wilhelm Kemppi, jonka tarkemmaksi kuolinpaikaksi on mainittu Langinkoski sekä pernajalainen Simo Johan Kamunen Kyminlinnassa. Kummankaan nimeä ei löydy muista lähteistä. Joko päivämäärä on väärä tai sitten he ovat kuolleet haavoihinsa. Nämä mukaan laskien punaisten tappiot olisivat 13 henkeä, mikäli osapuoleltaan hieman epäselvä Paronen lasketaan punaiseksi. Menehtyneiden keski-ikä on korkea. Useat olivat yli 50-vuotiaita, Mikko Heijari peräti 69-vuotias. Evert Kunnari oli 33-vuotiaana heistä nuorin.
Saksalaisten tappioita kaikki punaisen puolen kertomukset väittävät suuriksi ja alueelle kerrotaan jääneen jopa kymmeniä kaatuneita vihollisia. Mitkään lähteet eivät tue näitä väitteitä. Todellisuudessa saksalaisia kaatui Kyminlinnan taistelussa vain yksi mies, joka tunnetaan nimellä Willy Heinz. Punaiset löysivät tämän taskuista papereita, joiden mukaan hänellä oli morsian Heidelbergissä ja äiti Öhrissä Saksassa. Haavoittuneita oli kymmenkunta, joista Frans Swieca menehtyi 28. huhtikuuta Loviisassa. Hänet on haudattu Loviisan vanhalle hautausmaalle. Joissain lähteissä mainitaan myös toisenkin Kyminlinnassa haavoittuneen saksalaisen kuolleen Loviisassa. Lisäksi huhutaan yhden saksalaisen hukkuneen ja kadonneen Kymijokea ylittäessään.
Hufvudstadbladetissa julkaistiin 14.5. kertomus tämän Kyminlinnassa kaatuneen saksalaisen, jonka nimeksi jutussa mainitaan Heinz Lauf, urheasta taistelusta. Jutun todenperäisyyden voi jättää omaan arvoonsa, se voi olla ihan toimittajan mielikuvituksen tuotetta. Taavi Hinttulan mukaan Willyn kuolinpaikka oli Langinkoskentien risteyksessä, josta on siis vielä liki kilometri matkaa valleille. Tosin hän on saattanut sekoittaa tämän myös Evert Kunnarin kuolinpaikkaan, jonka kerrotaan siis myös olevan hautausmaan kohdalla. 12. huhtikuuta 1919 ilmestynyt Kotka Nyheter tiesi jo kertoa, että aiemmin Heinz Laufiksi luultu sotilas onkin nimeltään Willy Hussmann. Wilhelm Hussmann oli syntynyt 1.1.1895 ja hänet on haudattu Kotkan vanhalle hautausmaalle. Kiveen on kuitenkin jostain syystä päätynyt nimi Willy Heinz.
Myös punaisten surmaama Evert Naakka on haudattu Kotkan vanhalle hautausmaalle. Hän oli syntynyt 22. kesäkuuta 1977 Vehkalahdella. Kaipaamaan jäi vaimo Adolfiina.

Katso myös opettajakaksikko Petrin ja Petrin lyhyt dokumentti Kyminlinnan taistelusta.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Tuomas Hopun uutuuskirja Sisällissodan naiskaartit - Suomalaisnaiset aseissa 1918 on sellainen jonka ilmestymisestä olin hyvinkin riemuissani ja kyllä tätä on jo muutama kuukausi odotettukin. Ostin välittömästi. Feministimyönteisenä tunnen suurta kiinnostusta näitä naiskaarteja kohtaan. Itseäni näissä naiskaartilaisissa kiehtoo sukupuolirajojen rikkominen ja silloisten ahdasmielisten moraalikäsitysten lokaaminen, vaikkei aseisiin tarttumisessa ja väkivaltaan turvautumisessa sinänsä olekaan mitään ihailtavaa.
Kansikuvatytöstä Martta Pyrhösestähän minä kirjoitin vasta joulukuussa viimeksi, ja ette uskokaan, että arvasin etukäteen kirjan kanteen päätyvän juuri tämän kuvan. Kirjan kuvitukseksi ei muuten ole juurikaan päätynyt mitään ennen näkemättömiä helmiä paria siviilipotrettia ja EK:n pidätyskuvaa Toini Mäkelästä lukuunottamatta. Mitään sen kummempaa esittelyä en nyt tästä loistavasta ja erittäin kiintoisasta kirjasta kirjoita, vaan julkaisen pari toisaalle laatimaani esseetä tämän tiimoilta.

Kirja kertoo luonnollisesti etupäässä punakaartin naiskomppaniosta, mutta myös valkoisilla naisilla oli aikeita aseellisten naiskaartien perustamiseksi.
Tällaisia hankkeita oli Haapavedellä, Oulussa ja Ylistarossa. Valkoisessa lehdistössä julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa muutamia puoltavia kirjoituksia aiheesta ja joku taho oli ilmeisesti lähettänyt eri tahoille myös "kehoituskirjelmiä" naisten militarisoimiseksi. Tälläinen kirjelmä oli päätynyt myös Lapuan Naisyhdistykselle, jonka puheenjohtaja Hilja Riipinen asiasta Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston puheenjohtajan Amanda Vahterin kanssa keskusteltuaan tyrmäsi täysin. Riipinen lähetti välittömästi ylipäällikkö Mannerheimille kirjelmän jossa vastustettiin naisten aseistautumista siveellisiin ja taloudellisiin syihin vedoten. Mannerheim totesi vastauksessaan odottavansa naisilta apua sairaanhoitoon, vaatehuoltoon ja kodinhoitoon liittyen, mutta piti sotaista kamppailua rintamilla yksinomaan miesten oikeutena ja velvollisuutena. Vaikkei Mannerheim varsinaisesti naisten aseistautumista kieltänytkään, riitti tämä lausunto Riipiselle ja Vahanderille, joiden jyrkkä kannanotto lopetti viimeistään valkoisten naisten aseistautumisen.
Sodan loppuvaiheessa sanomalehti Kalevassa julkaistiin vielä kansantaiteilija Pasi Jääskeläisen yleisönosastokirjoitus, jossa hän puolusti naisten aseellista toimintaa. Hänen profeetallisen tekstinsä mukaan pieni Suomi tulisi vielä kohtaamaan voimistuneen suuren Venäjän, joten tuossa tulevassa taistelussa tarvittaisiin myös asekuntoisia naisia. Tämä innoitti myös Haapaveden valkoiseen naiskomppaniaan kuuluneen Maria Ahonperän lähettämään kiitoksen Kalevaan Jääskeläisen kirjoituksen johdosta. Talollisen tytär Ahonperä on ainoa nimeltä tunnettu valkoinen naiskaartilainen. Hänen kirjoituksensa mukaan Haapavedellä harjoitelleiden naisten motiivina oli harmistus siitä, että monet miehet ovat niin itsekkäitä, etteivät uskalla astua riveihin ja vieläpä kieltävät toisiaankin lähtemästä. Tällä hän viittasi siihen, etteivät Pohjanmaan aseistariisunnan jälkeen läheskään kaikki suojeluskuntalaiset olleet halukkaita lähtemään etelään taistelemaan

Wikipediassa on artikkeli Viipurin merkinantokomppaniasta. Se on kovasti puutteellinen ja laatijalla on myös mennyt sekaisin Viipurin nais- ja merkinantokomppaniat. Ensin mainittu perustettiin 19. helmikuuta 1918 ja alkuaan siihen kuului satakunta naista. Kaikkiaan Viipurin naiskomppaniaan kuului koko kevään aikana yli 150 naista. Komppanian päällikkönä toimi 22-vuotias Toimi Mäkelä, Anna Mäkelän ollessa varapäällikkönä. Plutoonan päälliköitä olivat Pullilan taistelussa kaatunut jo 39-vuotias Katri Savolainen, Hulda Halonen, Roosa Mäkelä ja Emilia Leskinen. Maaliskuun vaihteessa naisjoukko jakautui kahtia osan siirtyessä Viipurin merkinantokomppaniaan. Pääosa naisista jäi jatkossakin varsinaiseen naiskomppaniaan, jonka tehtävänä oli aluksi suorittaa vahtipalvelusta Viipurin kaduilla, toimia punakaartin esikunnan lähetteinä sekä vartioida kotiarestiin tuomittuja henkilöitä, kuten pankinjohtaja Castrenia ja tehtailija J.H. Leinoa.
Viipurin merkinantokomppaniaan siirtyi yli 30 naista, mutta se ei ollut puhdas naiskomppania, sillä mukana oli myös miehiä. Merkinantokomppanian komentajana oli entinen murhasta tuomittu elinkautisvanki Tuomas Raunio, joka oli armahdettu punaisen vallankumoushallituksen toimesta. Merkinantokomppanian naiset olivat Viipurin naiskomppanialaisten tavoin puetut yhdenmukaisiin venäläisiin univormuihin. Komppaniaan määrätyt naiset harjoittelivat morsetusta hotelli Ariston tiloissa, Viipurin tennishallissa sekä keskuskansakoulun juhlasalissa. Koulutuksessa naisille opetettiin merkinantoa signaalilyhdyillä, lipuilla ja pillillä. Kolmen viikon koulutuksen jälkeen oltiin valmiita lähettämään heidät Antrean rintamalle, jossa Merkiantokomppanian naisia oli ainakin Kilpeenjoella ja Syvälahdessa. Rintamalla heidän toimenkuvaansa kuului tähystys ja tykistön ohjaaminen.
Varsinaisia naiskomppanialaisia siirrettiin rintamalle maaliskuun lopulla, jolloin naisosasto yhdistettiin Viipurin 6. reservikomppaniaan. Tämä joukko kärsi pahoja tappioita 13. huhtikuuta Pullilanmäen lounaisrinteellä käydyssä taistelussa. Tämän tutkimuksen myötä surmansa saaneiden määrä on noussut yhdellä yhdeksään. Aiemmin tuntematon Pullissa menehtynyt naiskomppanialainen on Ida Pulkkinen, joka oli mahdollisesti pietarinsuomalainen. Naiskaartilaisia toimi myös ratavahteina Kavantsaaren ja Talin välillä ja ennen Viipuriin perääntymistä he osallistuivat myös taisteluihin ainakin Lavolassa Saimaan kanavan varrella.
Viipurin taistelussa naisia oli Patterinmäellä, Kangasrannassa ja Kelkkalassa, jossa komentajana toimi Anna Mäkelä. Merkinantokompanialaisia oli ainakin Viipurin linnan tornissa tykistön tähystäjinä. Näissä viimeisissä Viipurin taisteluissa menehtyi vähintään viisi naiskomppanialaista, kuten Pullilassa päällikkönä ollut Eeva Sato. Haavoittuneista mainitaan Hilja Eskelinen, Amanda Härkönen, Eeva Ryysyläinen, Lydia Hanski, kirjan kansikuvatyttö Martta Pyrhönen, Impi Kiukkonen sekä Dagmar Dahlberg.
Wikipedian mukaan suurin osa naiskomppanialaisista pakeni Venäjälle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Naispataljoonan päällikkö Toini Mäkelä oli yksi harvoista Hektos-laivan kyydissä 28. huhtikuuta, viimeisenä päivänä ennen antautumista paenneista naiskaartilaisista ja kaikkiaan Viipurin naiskomppanialaisia onnistui pakenemaan Venäjälle Hopun arvion mukaan parikymmentä. Näistä osa oli mukana Viipurista ulos Uuraaseen murtautuneessa ryhmässä.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Toinen talvi fatbikella

Toinen talvi fatbikella alkaa olla takana. Tämä talvi poikkesi edellisestä siten, ettei lunta ole juurikaan ollut. Tämä on mahdollistanut sen, että koko talven on voinut ajaa maastossa.
Ensilumi tuli jo poikkeuksellisen aikaisin, marraskuun alussa. Väillä se suli kokonaan pois ja lämpötilan pysyessä plussalla tuli sitten ajettua välillä maantiellä CC-pyörällä.
Kilometrejä on kertynyt Spessulla marraskuun alun jälkeen jo noin 2000 ja kaikkiaan tämän pyörän mittarissa on nyt 4000 kilometriä.
Vaakaputken onnistuin syksyllä kolhimaan johonkin ihan huomaamattani. Onneksi ei ollut kallista hiilikuitua. Siihen olisi tullut ehkä rumempikin jälki. Alurunkoja ei tarvi sääliä.
Mitään pahempia teknisiä ongelmia ei ole eteen tullut. Etujarrukahva alkoi tässä talven aikana tuntumaan aika löysältä ja aikomus oli ilmata se. Nämä Shimanon uudemman malliset nestejarrut vaativat kuitenkin aivan oman ilmaussarjan, jota itselläni ei ollut, eikä pyöräliikkeestäkään sellaista hyllystä löytynyt. Niinpä kokeilin valuttaa kahvassa olevan ruuvin kautta hieman lisää jarrunestettä samalla varovasti kahvaa pumpaten ja sehän auttoi, ei tarvinnut ilmausta. Taas ottavat kummatkin jarrut yhtä hyvin kiinni. Etujarrulevyssä lienee kuitenkin hieman rasvaa, koska se ei ole läheskään yhtä tehokas takapään kanssa. Puhdistaminen auttanee.
Lämpötilan sahatessa nollan molemmin puolin johtaa tietysti siihen, että maastossa on ollut lähes koko talven paikoitellen erittäin liukasta. Ilman nastarenkaita ei tänä talvena olisi ajelusta tullut yhtään mitään. Onneksi oli nämä 45NRTH Dillinger nastarenkaat, joihin olen toisenkin talven jälkeen erittäin tyytyväinen. Vaikka välillä on tullut ajeltua täysin lumettomassa maastossa, ovat kaikki nastat edelleen tallessa.
Sitten myös sananen syksyllä ostamistani Bontrager OMW talvipyöräilykengistä, kun lupasin syksyllä lisää kokemuksia myöhemmin.
Pieni onnettomuus kävi jo parin viikon käytön jälkeen. Maastossa ajaessa oksa tai vastaava repäisi varteen ison palkeenkielen, kyllä harmitti. Varret eivät selvästikään ole kovin vahvaa materiaalia.
Liimasin sitten sisäpuolelle ison kumipaikan ja korjaus onnistui varsin hyvin. Ulkoapäin on vaikea havaita vauriota, eikä sitä ole varsinaista haittaa.
Sitten niihin kenkien lämpimyyteen. Tammikuun puolen välin jälkeen olivat talven kylmimmät kelit ja tuollaisessa miinus 17-18 asteen pakkasessa tuli ajeltua vajaan parin tunnin maastolenkkejä.
Kolme varttia tarkeni hyvin, sitten alkoi varpaat hiljalleen kylmettyä. Jälkimmäisenä päivänä toisen jalan varpaat oli sen verran kylmät, että lämpimään tullessa oli jonkin aikaa pientä kirvelyä varpaiden lämmetessä. Tämä oli kuitenkin kaukana siitä, mitä joskus on pahimmillaan ollut. Tuollaisessa alle kymmenessä pakkasasteessa pärjäsi varsin hyvin sen pari tuntia, jota tuli yleensä aina iltapäivisin käytyä ajelemassa. Parasta on kuitenkin, ettei hankalia kengänsuojuksia ole enää tarvinnut käyttää kertaakaan koko talvena. Kengät ovat siis olleet paras uutuus talvipyöräilyyn, mitä koskaan tätä ennen on tullut vastaan.
Parin tunnin vakiolenkkiä olen siis ajellut koko talven. Koivulan läpi Tapaninvuoren kautta ja hautausmaan sivustaa pitkin joen rantaan ja voimalaitospadon kautta Kaukolan metsiin. Sieltä vaihtelevia polkuja pitkin Katajasuon kautta Petäjäsuolle ja hieman toista reittiä takaisin.
Kilometrejä kertyy parikymmenta ja aika retkeilyvauhtia tullut koko talvi ajeltua. Liukkaus ja toisinaan paksu lumi hidastavat. Tuo Kaukola-Petäjäsuo väli on nykyään suosikkimaastoani. Sinne on tullut paljon uusia polkuja ja retkeilyreittejä, kiitos Kotkan Ladun kartoittaman retkeilyreitin.
Maasto on kaikkiaan varsin vaihtelevaa. Löytyy pieniä hiekka- ja traktoriteitä, pitkospuita ja kovia kallionousuja laajan polkuverkoston lisäksi.
Kuvauspaikkana toimi Kymijoen Siikakosken "aarniometsäalue". Pieni pitkälti luonnontilainen metsäläntti joen varressa, jossa on paljon vanhoja puita. Alue on suosittua ulkoilumaastoa ja siellä olevaa runsasta polkuverkostoa on ehostettu kunnollisilla ojien ylittävillä silloilla. Jokiveden ollessa korkealla osa alueesta jää veden alle muodostaen matalan laguunin. Alueeseen kuuluu myös 1986 perustettu arboretum, eli puulajipuisto.
Alueella on myös runsaasti ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia ja koko jokivarsihan näitä on täynnä. Minään kummoisena maastopyöräilykohteena aluetta ei voi pitää sen pienuuden takia, mutta usein tulee koukattua sen kautta.