perjantai 25. kesäkuuta 2010

Pyörän rakentelua



Fixi/sinkula kuume iski tännekkin joskus talvella 2006, joten sellainen tuli rakennettua.
Ja kun omasta takaa löytyi paljon sopivia osia, niin projekti oli aika nopea ja huokea toteuttaa. Rungoksi otin vanhan Nishiki Roadmaster "harjoituskilpapyörän". Pyörä on ostettu 1990 ja itse hankin sen vähän käytettynä muutamaa vuotta myöhemmin. Ajeltua tuli aika paljon, pisin reissu oli Lahteen ja takaisin, 208km.
Seuraavana keväänä ostin kunnollisen maantiepyörän ja Nishiki jäi vähemmälle käytölle. Uusia osia en siihen enää viitsinyt ostella, joten se oli päässyt jo melko huonoon kuntoon seisten viimeiset pari vuotta käyttämättömänä.

Ensin purin kaikki osat pois. Runko, etuhaarukka + ohjainlaakeri yhdistelmälle punnitsin painoa huikeat 3,9 Kg. Näissä wanhoissa rungoissahan on takahaarukassa drop-outtia sen verran, että ketjun saa kiristettyä, varsinkin kun poistaa stoppari-ruuvit. Alkuperäinen valko-lila maalaus oli mielestäni aika ruma, joten maalasin tuollaisen musta-valkoisen ruutulippu koristein. Pystyputkeen tietysti asiaan kuuluvat Yksi auto vähemmän -tarrat.

Salomaan Jukalla oli vuosikausia myynnissä Colnagon rata-pyörä, jonka rungosta hän rakensi Nexuksen rullajarruin varustetun city-pyörän. Ajattelin, että ehkäpä se alkuperäinen ratanapa löytyisi hänen varastostaan; no takahuoneessa oli laatikollinen ikivanhoja, ehkä jopa 1970-luvulta peräisin olevia merkittömiä ratanapoja. Sellaisen ostin. Uusi vanne piti myös tilata samalla. Navat olivat 32 reikäiset ja Nishikin alkuperäiskiekot 36:t. Vanteeksi valitsin Mavicin MA3:t. Lisäksi uudet pinnat, Nexuksen ketju ja Campagnolon 16 piikkinen takaratas, ilman vapaaratasta tietysti. 15 piikkistä kokeilin ensin, mutta ei olisi jäänyt juurikaan kiristysvaraa drop-outteihin. Eturatas oli sen verran kulunut, että uusi 42 piikkinen laitettiin myös tilaukseen. 42x16 yhdistelmä tekee nopeudeksi sadan kierroksen pyörityksellä vajaat 33km/h, joka on aika passeli vauhti.

Vanha keskiö oli myös ihan loppu, joten uudeksi ostin modernin Shimano UN53 kasettikeskiön. Sitten vielä uusi korkkinauha ja pyörää pääsi kasaamaan. Alkuperäisosista kelpuutin mukaan Suginon 170 milliset kammet, satulatolpan, mutkan, pullotelineen sekä Dia-Compen etujarrun ja kahvan. Takajarruahan ei tietenkään fixiin asenneta. Etukiekko palveli myös sellaisenaan vuoden päivät. Sekakiekot pisti kuitenkin sen verran silmään, että kävin myöhemmin hakemassa Jukalta samaan sarjaan kuuluvan korkealaippaisen etunavan, hintaa oli 5e. Intersportista työsuhde-etuna halvalla taas Mavic MA3 vanne ja pinnojakaan ei tarvinnut; korkealaippainen napa ja 32 reikää vaatii ihan vastaavan mittaiset pinnat kuin normaali napa + 36 reikää.

Alkuperäinen tanko oli kaatumisen takia "hieman" nyrjähtänyt, mutta aika-ajo projektistani oli jäänyt yli hyvä Cinellin tanko kuten myös Codan satula. Alkuperäinen möhkö-mallin penkki on kyllä erittäin mukava ja hyväkuntoinen, mutta vaihdoin kuitenkin modernimman. Nakeiksi löytyi niin ikään omista romppeista ikivanhat 25 milliset Continentalin Grand Prixit teräskaapelein, niistä toinen oli jopa dyykattu. Sisäkumeiksi vanhat paikatut. Polkimia lainailin toisista pyöristä aina käytön mukaan. Näillä eväillä sai "uuden" pyörän liikenteeseen. Hintaa kertyi reilut 100e.

Sittemmin oon hankkinut tuohon vielä edellä mainitun etukiekon lisäksi uudeksi takakumiksi Continental Contactin 28 millisenä versiona, Shimanon halvimmat SPD-SL polkimet Intersportin loppuunmyynnistä 90%:n alennuksella sekä uuden hieman pidemmän ohjainkannattimen. Näin sain ajoasennosta lähes saman kuin ykköspyörässäni Orbea Orcassa on. Kilometrejä on kertynyt lähes 5000. Olen ajellut tolla paljon syksyn märillä keleillä. Muuten on kiva fiilistellä kaupungilla tai ajella lyhyempiä (n.50km) maantielenkkejä pyöritystekniikkaan keskittyen.

Pyörä on oikein kiva ajettava. Tiettyä rautakangella ratsastamistahan tuo on, mutta eipä sitä ole kermaperseille tarkoitettukaan.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa kirja.



Tätä kirjaa kohtaan mulla oli aika pahat ennakko odotukset. Jo kirjailijan nimellä on paha kaiku, joten epäilin saadaanko tähän kiintoisaan aiheeseen mitenkä puolueetonta näkökulmaa. No aivan metsään ei sentään mennä, vaikka tietty asenteellisuus paistaa läpi kirjan.

Asiaan täysin vihkiytymättömille: Suomen julistauduttua itsenäiseksi loppuvuodesta 1917 ja Leninin tunnustettua Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä Suomeen oli sijoitettuna tuhansittain Venäläisiä sotilaita. Heidän karkoittamisestaan kertoo tämä kirja.

Muilu rajaa aiheen vain ns. valkoiselle puolelle jääneiden venäläisten kohtaloon sisällissodan aikana, joten punaisten puolella olleiden venäläisten kohtaloita ei juurikaan käsitellä. Näin ollen lukija ei juurikaan saa tietää heti taistelujen tauottua punaisten puolella tapahtuneista etnisistä puhdistuksista. Esimerkiksi Tampereella ammuttiin huhtikuussa 1918 tutkimatta kaikki venäläisittäin puhuvat vangit riippumatta olivatko he osallistuneet itse taisteluihin. Näistä aiheista on kyllä julkaistu teoksia aikalailla, joten aiheen rajaaminen on kyllä täysin ymmärrettävää.

Pääaiheina tässä kirjassa ovat lähinnä Pohjanmaalla sijainneiden venäläisten varuskuntien tyhjennykset. Perinteisessä vapaus-sota kirjallisuudessahan kuvataan kuinka urhoollisesti taistellen ryssät tehtiin vaarattomiksi. Näitä myyttejä Muilu purkaa ansiokkaasti. Mitään taisteluja ei monessakaan kaupungissa ollut, upseerit jotka usein olivat anti-bolsevikkeja antoivat aseet suosiolla suojeluskunnille. Vastineeksi he saivat hyvää kohtelua valkoisilta. Tätä Muilu todistelee jatkuvasti ja jättää melko vähälle huomiolle kaikki venäläisiä kohtaan suunnatut sortotoimet. Esimerkiksi Pietarsaaren taistelua kuvataan työväenrunoudessa näin:

Pohjoisessa Pietersaaren kaupungissa / tapahtui tapaus niin kauhea / että sitä ei voi sanoin kuvata / eikä kynällä paperillle kirjoitella... / Ei auttanut itku ei rukous / ei hengen tuskan vaikerrus / vaan kuolla piti kuin koiran vaan / jolla sielua ei ole ollenkaan

Tämä koko tapahtuma kuitataan parilla rivillä, mistä herää kysymys eikö Muilu halua käsitellä näitä vähemmän kunniakkaita asioita. Uudenkaarlepyyn vankileiristä hän ei halua käyttää nimitystä keskitysleiri koska se ei vastaa myöhemmistä keskitysleireistä saatua kuvaa. Päinvastoin hän koettaa todistella kuinka asiat olivat siellä hyvin ja ruokaa oli riittävästi kaikille. Mitä nyt vähän tilan ahtautta. Makuupaikkoja oli pahimmillaan 7 päällekkäin. Vankeja siellä oli enimmillään ainakin yli 1600. SDP:n terrotilaston mukaan Uudessakaarlepyyssä teloitettiin 44 vankia. Muilu myöntää tämän luvun saattavan pitää paikkansa, mutta jatkaa heti että osa heistä onkin mahdollisesti kuollut tauteihin. Tauno Tukkinen on omissa tutkimuksissaan löytänyt aina huomattavasti lisää "ruumiita" näihin vanhoihin tilastoihin verrattuna, joten siihen nähden voisi pitää 44 ammuttua ennemminkin selvästi alakanttiin osuvana arviona. Selvyyttä näihin asioihin tuskin kuitenkaan koskaan saadaan. Kaikki suojeluskuntien arkaluontoiset arkistot kun on taatusti hävitetty viimeistään v.1944.

Samaten Muilu toistelee jatkuvasti vanhaa myyttiä venäläisten siivottomuudesta, vaikka vanhoja tekstejä lainatessaan mainitseekin niiden olleen ajalleen tyypillisiä. Oikeistopiirithän halusivat omassa propagandassaan osoittaa tiettyä demonisointia itäistä naapuriamme kohtaan leimaamalla heidät luontaisesti "eläimellisiksi".

Kokonaisuutena tämä kirja herättää vain enemmän mielenkiintoa kuin vastaa kysymyksiin. Lukuelämyksenä pitäisin tätä melko tylsänä ja pitkäveteisenä. Kyllä tällaisista aiheista on kirjoitettu paljon vetävää ja sujuvasanaista tekstiäkin. Muilun käsialaa pitäisin lähinnä tylsänä ja kuivakkana. En hirveästi suosittele.