maanantai 24. joulukuuta 2018

Konsta Endenin hurjat pakomatkat


Toimittaja Mikko Eränen haastatteli v. 1958 heinolalaista Konsta (Konstantin) Endeniä (s.1884) tämän hurjista pakomatkoista. "Kolme kertaa veivät minut ammuttavaksi ja kolme kertaa karkasin", kertoi Enden Eräselle. "Olin sisällä mökissä, kun yhdeksän kiväärimiestä tuli noutamaan. Ajan tavan mukaan mökin lattian alla oli perunakuoppa ja sinne hyppäsin piiloon. Sen verran lienen myöhästynyt lähdössä, kun heti vetivät luukun auki ja aikoivat ampua minut sinne kuoppaan.

- Sanoin kiväärimiehille, että ammoisista ajoista alkaen on ollut tapana suostua mestattavan viimeiseen toivomukseen, mutta teillä lienee kiireitä toimissanne, vai miten. Kun kysyivät, mikä  on viimeinen toivomukseni, valitin nälkääni ja toivoin mökistä viimeistä ateriaa. Siihen ne suostuivat, mutta ilmoitivat samalla, että pöydän päästä ei saanut liikkua muualle.

- Söin muodon vuoksi, mutta tosiasiassa mietin, mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä. Viisi kiväärimiestä oli mökin ympärillä vartiossa ja neljä sisällä. Yksi sisällä olijoista istui ikkunan kohdalla ja se piti tavalla tai toisella saada siirtymään. Näin tupakkalaatikon mökin uunin korvalla. Sanoin, että kun saisin muutaman henkisauhun, olisin valmis astumaan taivaaseen. Samalla viittasin muurin korvalla olevaan tupakka-askiin. Se ikkunan kohdalla istunut murharyhmän johtaja sanoi, että helvettiin me sinut passitamme, mutta nousi kuitenkin ottamaan sitä tupakka-askia. Nyt en myöhästynyt lähdössä. Samalla hetkellä syöksyin tiikerihypyllä ikkunaa kohti ja läpi samalla vauhdilla. Ikkunan pokat ja karmit karistin kaulastani pihamaalle ja sitten alkoi pellon ylitys, josta elokuvamiehet olisivat saaneet silloista Suomen demokratiaa aidosti kuvaavan pätkän. Yhdeksän kiväärin jyskeen ja luotisuihkujen säestyksellä tein pellolla epärytmikkäitä sik-sak-syöksyjä kohti metsän reunaa. Myöhemmin arvioin, että ne olivat elämäni nopeimpia liikkeitä. Pellon takalaidalla kuulin syöksyjeni lomassa karjaisun "tähdätkää aidalle". Viimeisen syöksyni tein sivulle ja saman tien tiikerihypyllä aidan yli. Aidan takana alkoi metsä. Siellä tunsin olevani jo turvassa, sillä juoksemalla ei minua silloin kiinni saatu."

Uudemman kerran Konsta löydettiin huhtikuun lopulla ja vietiin Heinolaan vankileirille. Parin viikon vankeuden jälkeen häntä ja kolmea muuta miestä lähdettiin kuljettamaan ammuttaviksi Rainion suuntaan. Teloitusryhmää johti järjestyspäällikkö Arno Niska ja teloittajina oli pitäjän suojeluskuntalaisia. Matkalla vastaan tuli piikkilanka-aita ja silminnäkijänä olleen Johan Veitosen kertoman mukaan ensimmäisenä kulkenut Konsta piikkilangan alitettuaan ampaisi äkkiä juoksuun. Luotisateessa tämäkin pakomatka suoritettiin. "Silloin ajoivat minua metsissä takaa suurella joukolla yhteen menoon monta päivää ja yötä. Itsetunto siinä vaan kohosi, sillä minä tunsin olevani todella arvokasta suurriistaa", Enden kertoi haastattelussaan.

Konsta onnistui pakoilemaan yli kuukauden päivät ennen kuin tuli yllätetyksi nukkumasta. Hänet vietiin tällä kertaa Hennalan vankileirille, jossa tapahtui kolmas karkaaminen. "Kun kokosivat ammuttavaksi vietävää ryhmää, niin siinä vaiheessa karkasin kolmannen kerran", kertoi Konsta Eräselle. Tässä hän kuitenkin laskettelee omiaan, sillä tämä kolmas pakomatka tapahtui vasta syksyllä Konstan jo saatua valtiorikosoikeudessa 12 vuoden kuritushuonerangaistuksen, eikä silloin viety enää ammuttavaksi muita kuin valtiorikosoikeudessa kuolemantuomion saaneita. Tämä laittaakin epäilemään, että nämä muutkin tarinat voivat olla hieman väritettyjä, mutta annetaan kuitenkin Konstan jatkaa kertomustaan: "Pakomatkalla törmäsin etsintäpartioon eräällä sillalla. Tein pää edellä uimahypyn veteen ja vetelin pitkän sukelluksen rantakaislikkoa kohti. Veden alla otin kaisloista kiinni ja silloin tällöin pistin nenäni pinnan yläpuolelle että sain ilmaa. Partio ampui muutaman kerran veteen ja vartoili minun pintaan nousemistani. Kaislikkoon oli niin pitkä matka, että sinne sukeltamisen partio jätti pois päätelmistään. Kun aikansa vartoilivat, totesi päällikkö, että nyt se perkele tappoi itsensä. Partio jatkoi matkaansa ja runsaan varttitunnin kuluttua minä tein samoin."

Kolmas pakomatka jatkui aina joulukuulle 1918 asti, jolloin Konsta ja toinen Hennalasta karannut vanki Lauri Heiniö (Helen) löydettiin Heinolasta Konniselän rannalta tiheään metsikköön kaivetusta maanalaisesta luolasta. Lehtitiedon mukaan siellä oli tilat vaikka kymmenelle miehelle ja täydellinen varustus talvea varten.

Konsta oli tunnettu Sysmän-Heinolan seudulla kovana agitaattorina, joka uhosi punakaartin olevan kovasti niskan päällä. Konsta agiteerasi jokaista miestä liittymään punakaartiin "niin että lahtarit lopulta hävitetään". Sitten alkaisivat auvoisat ajat: "Meillä on kaikki, lahtareilta saamme kaikki eikä meiltä puutu kuin Jumalan armo", Konsta nauratti yleisöä pitämässään puheessa.

Loppurangaistuksen Enden istui Riihimäen pakkotyölaitoksessa. Sieltä hän vapautui 30. tammikuuta 1920 annetun armahduksen nojalla. Sittemmin Konsta tuli tunnetuksi taitavana seppänä, jolle Heinolan konepajan herratkin sanoivat, että oli se hyvä kun et antanut ampua itseäsi, koska sinä taot niin hiton hyviä resoreja.

Kuvassa Konsta Enden paljon myöhemmin kun vuosi 1918 oli vain hurjia muistoja.

Lähteet:
Mikko Eränen: Punaisen esiliinan tarinat
Jukka Kulomaa: Kapinan aika - Heinola 1918
Valtiorikosoikeuksien arkisto
Digitoidut sanomalehdet

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina

Olin kirjastossa kuuntelemassa kun Kristo oli esittelemässä hiljattain ilmestynyttä Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina kirjaansa. Samalla ostin myös kyseisen kirjan itselleni. Mitään miellyttävää katseltavaa se ei ole. Sisältö koostuu suurista ja vaikuttavista kauhukuvista, jotka kuvaavat  eläinyksilöitä tuotantokoneiston rattaissa. Kirjan viimeisillä sivuilla esitellään onnellisia loppuja, eläinsuojelukeskus Tuulispäähän pelastettuja harvoja yksilöitä. Kuvien lomassa kulkee Kriston tarinat eläintehtailta, öisistä kuvausretkistä ja julkaistun materiaalin saamasta huomiosta.

Oikeutta Eläimille yhdistyksen liepeillä kehiteltiin 12 vuotta sitten uutta strategiaa. Aletaan kuvaamaan autenttista materiaalia eläinten tehotuotannosta ja turkistarhoilta vastapainoksi liha- ja maitoteollisuden vääristyneelle kuvastolle, jossa suomalainen eläintuotanto esitettiin jonkinlaisena eettisesti kestävänä onnelana. Tämä on sittemmin osoittautunut menestyksekkääksi tieksi. Useat ulkomaidenkin medioihin nousseet kohut ovat nostaneet eläintuotannon ongelmat laajan yleisön tietoon. Mutta vaikka ministerienkin pallit ovat tutisseet, niin silti eläinten olot ovat Kriston mukaan jopa huonontuneet. Tuottajilta vaaditaan yhä enemmän ja halvemmalla. Voittona voidaan pitää vegaanisen elämäntavan nousua marginaalista laajemmaksi trendiksi. Tämä ei varmaankaan olisi toteutunut ainakaan nykyisessä laajuudessaan ilman salakuvaajien julki tuomaa kuvastoa.
Juho Kerola (kuvat), Kristo Muurimaa (kuvat ja teksti): Eläintehtaat - Suomalaisen salakuvauksen tarina. Into.

torstai 8. marraskuuta 2018

13 eläinkohtaloa näyttely

Kävin viime viikolla kirjastossa katsomassa Animalian Oulun paikallisryhmän tuottaman 13 eläinkohtaloa näyttelyn. Ensin tehtiin seinäkalenteri vuodelle 2016 ja samoista kuvista on sitten tuotettu myös kyseinen paljon kiertänyt näyttely, joka on nyt ensi kertaa esillä Kotkassa.
Kuvien yhteydessä julkaistut tekstit valottavat karulla tavalla lihantuotannon, turkistarhauksen ja eläinkokeiden ongelmia ja epäkohtia.
Eläimet eivät käytä vaatteita, eivätkä myöskään tuotantoeläimiä esittävät mallit. Strategiset paikat pysyvät kuitenkin piilossa, joten mitään 713 vilahduksia ei kuvissa nähdä. Malleina toimii Oululaisia aktiiveja ja joitakin tunnettuja henkilöitä, kuten alemmassa kuvassa oleva kirjailija Laura Gustafsson. Valokuvista vastaavat itsekin mallina oleva Ja­ni­ca Ka­ras­ti, Krista Olsson, Nina Tulilahti ja Ragnar Orav.
13 eläinkohtaloa näyttely esillä Kotkan pääkirjastossa 10. marraskuuta asti ja sen jälkeen Karhulassa Nuorisotila Kulmassa 4. joulukuuta asti.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Martan kapsäkki

Olin Karhulan kirjastossa kuuntelemassa Tarja Karellin esitystä, jossa kertoi omakustanne kirjoistaan "Kymin akka" ja "Kymin murre" esitystensä lisäksi. Tarjahan muistetaan Nukketeatteri Katinkontista ja tietysti myös Läntisen Tirpuset kisällilauluryhmästä. Tämä uusin Martan kapsäkki kiinnosti itseäni kovasti ja kirjan hankinta olikin syynä kirjastossa käymiseen. Aiemmista kirjoista olen lukenut hieman "Länskän likkaa", mutten ihan kokonaan.
Kirja kertoo Tarjan anopin, Martta Karellin o.s. Klinga (1900-1973), kuvassa istumassa potkukelkan kyydissä (kirjan kuvitusta), vaiheista tämän jäämistöstä löytyneiden kirjeiden, päiväkirjojen, muistiinpanojen, lehtileikkeiden ja dokumenttien perusteella, sekä elämästä Kymin Korkeakosken ja Kierikkalan kylissä 1880-2016.

Martan isä Antti oli tullut Elimäeltä Kymiin mylläriksi. Martta aloittaa koulutiensä Puuhiomon kansakoulussa Korkeakoskella. 1915-1916 jatketaan opintietä tyttöjen kotitalouskoulussa, "kiisselikoulussa", Kotkassa. Matka 10 kilometriä suuntaansa kuljetaan talvella luistellen, kesällä laivalla tai kävellen Kyminlinnan kautta. Martta liittyy Kymin Läntisen ty:n nuoriso-osastoon. Talvella 1918 nuoriso-osaston pojat laittavat punaisen nauhan hihaansa ja liittyvät punakaartiin. Jotkut tytötkin, niin myös 17-vuotias Martta. Ensin vahdissa kartonkitehtaalla, sitten Kouvolaan varusmestarin palvelukseen. Martta joutuu Riihimäen vankileirille, jossa sairastuu tulirokkoon. Heinäkuussa ehdonalaiseen vapauteen. Lokakuussa valtiorikosoikeudessa 3 vuotta ehdonalaista
Sisällissodan jälkeen Martta jatkaa Läntisen nuoriso-osastossa ja valitaan johtokuntaan. Nimet kuvan (Kymenlaakson Museo / kirjan kuvitusta) henkilöille löytyy kirjasta. Ylhäällä vasemmalta: Eino Vesterinen, Armas Reponen, Väinö Mäkinen, Edvard Horto, Joope Horto. Keskellä Rauha Kunelius. Alhaalla Martta ja Lauri Klinga, sekä Lyyli Janhunen.

Kirjeitä Riihimäen vankileiriltä 1918-1919. Martta avioituu 1920 Vilhelm Karellin kanssa ja alkaa maatalon emännäksi. Näyttelemisestä Läntisen ty:n talolla tulee monikymmenvuotinen harrastus. Kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä Amerikasta ja Kanadasta 1916-1922. Suomi sodassa 1939-1945, Martan poikien kirjeitä rintamalta. Sitten Kymin Martoissa 1945-1962. Tarja Hovi avioituu Martan nuorimman pojan Harrin kanssa.

Hieman hajanainen teos, jota on täydennetty muista kirjoista ja vanhoista lehdistä kerätyllä aineistolla. Karhulalainen -lehdessä ollut 1980-luvulla kiinnostavia juttuja vanhoista ajoista. Mitään kovinkaan laajaa suosiota kirjalle en ennusta. Klingan ja Karellin suvuille tietysti mahtava katsaus sukujen historiaan ja Korkeakosken ja Kierikkalan kylien historiasta kiinnostuneille myös. Itse olen asunut kohta puolet elämästäni alle kahden kilometrin päässä tapahtumapaikoilta, mikä selittää osalta kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Lavia lainatakseni, jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Niin myös Martta Karell o.s. Klinga.
Kirjassa on muutamia oikein hienoja kuvia, joita nyt pari rohkenen tähän lainata. Ylhäällä Kymin punakaartia. Nimiä ei ole mainittu. Ylhäällä vasemmalla ristillä merkitty näyttää Martan ystäviin kuuluneelta Ilmari Hiltuselta. Ammuttu Korkeakoskella 5.5.1918. En ole kylläkään varma tunnistamisesta.

Tarja Karell: Martan kapsäkki. 160 sivua, sidottu kovak. Hinta Merikeskus Vellamossa 38e, suoraan tekijältä 30e.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Politische Lieder -Weltfestspiele Berlin 1973 LP

Tämän löysin viimeksi levymessuilta, kiitos AH-recordsin Arille. Olinkin etsinyt tätä aika pitkään. No Saksastahan näitä olisi tietysti saanut tilattua, mutta en ole saanut aikaiseksi ja tiesin tämän tulevan vielä joskus vastaan Suomessakin.
Suurin syy levyn himoamiseeni on tietysti, että tässähän on "Agitprop und Trio des KOM-Theaters". Kolme biisiä; Väliamerikka, Olen kommunisti ja El Pueblo unido, viimeisin yhteisesityksenä Quinteto Tiempon ja Oktoberklubin kanssa. Sinänsä ei muuten mitenkään kummoinen levy. Biisit kun on lähes kaikki muilta levyiltä tuttuja. Tässä tietty live-esityksinä Maailman nuorison ja ylioppilaiden 10. Rauhan ja ystävyyden festivaaleilta Berliinistä 1973. Fria Proteatern on paras sellaisista jotka ei ole muuten niin puhkisoitettuja. Oktoberklubia ja Inti Illimania varsinkin tullut kuunneltua kovasti paljon muutenkin. Koko biisilistan voi tsekata vaikka Discogsista. Mukavana yksityiskohtana tässä kappaleessa vielä, että kannessa olevan tarran mukaan tämän ovat omistaneet Sokka ja Packalen!

Erittäin hienot festarit muuten. Näistä löytyy YouTubesta aivan upea reilun tunnin mittainen dokumentti. Eipä käy siitä ilmi reaalisosialismin ankeus tai Stasin valvoman poliisivaltion toisinajattelijoiden vaino.
LP:ltä lohkottiin vielä single Venceremos / El Pueblo unido. Tämän olin ostanut jo aiemmin. Sinänsä tämä jäi nyt vähän turhaksi. Keräilymielessä tietysti kuuluu hyllyyn.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Hietasen punakaarti

Jatketaan Kymenlaakson museon kuvien tutkimista. Kuva Hietasen punakaartista on tullut usein vastaan. Kaikki kuvan henkilöt on myös aikoinaan tunnistettu.
Edessä vasemmalta Hjalmar Tuomioja, Anton Puhakka, Martti Valve, Vilho Holopainen, Hiskias Hokkanen ja Toivo Korjula. Keskirivissä Oskar Kelkka, Einar Strandman, Jalmari Posti, Niilo Salo, Robert Puhakka, Bruno Bromberg ja August Posti. Takana vasemmalta Kalle Tuomioja, Väinö Strandman, Oskar Nikkola, Ville Mattson, Evert Korjula, Evert Tuomioja ja Niilo Pöyhönen.

Kymijoen suistossa sijaitsevaan Hietasen saareen perustettiin ensimmäinen saha vuonna 1874 viipurilaisen yrityksen Paul Wahl & Co. toimesta. Wahlin konkurssin jälkeen saha siirtyi  W. Gutzeitin omistukseen vuonna 1909. Sahan ja lautatarhan yhteydessä oli myös työläisten asuinalue ja herrojen pytingit. Saaren asukasluku oli tuolloin 500 henkeä.
Luokkaristiriitoja kasvatti sahan isännöitsijäksi 1914 tullut ruotsalaissyntyinen majuri Hjalmar Sucksdorff, joka toimi myös Kotkan vastaavana poliisimestarina. Sucksdorff osoittautui kovan linjan mieheksi jo poliisimestarina ja Kotkan alueen sahojen omistajat tekivät hänestä palkkaneuvottelujen johtajan. Hietaseen hän hankki alaisekseen järjestyspoliisin, savolaismiehen, jolle saarelaisten ymmärtäväinen huumori antoi lisänimen "Pohkee". Isännöitsijän silmissä ei huumori tai lempeys saanut sijaa, sen hietaslaiset saivat pian kokea. Saaren väestä kitkettiin viimeisetkin hurskaat ajatukset yhtiön "isällisyydestä" työläisiään kohtaan.

Vastakkainasettelun kiristyessä syksyllä 1917, Kotkan Rykmentin järjestyskaartiin liittyi 43 Hietasen työmiestä. Marraskuun suurlakon aikana Ali Aaltosen johtama Kotkan Rykmentti lähetettiin avuksi Lahteen, jossa se riisui aseista ja vangitsi Lahden suojeluskuntalaisia. Osa kotkalaisista matkusti vielä tämän jälkeen pariksi päiväksi Viipurin avustamaan sikäläistä järjestyskaartia. Hietasen komppanian ja kuvan miehiä oli mukana näillä molemmilla retkillä. Loppuvuosi Hietasessa meni rauhallisemmin työn merkeissä, kunnes tammikuun 1918 lopulla työt loppuivat. Järjestyskaartin muututtua punakaartiksi ja vallankumouksen alettua Hietasen miehet kuvauttivat itsensä.
Minään aivan yhtenäisenä joukkona kuvan miehet eivät vuoden 1918 sotaan osallistuneen. Suuri osa kuului Kotkan I rykmentin II pataljoonan III komppaniaan. Tämä oli muonituskomppania, joka kierteli pitkin Kymenlaaksoa plutoonanpäällikkö Kaarlo Niemisen johdolla "suurilukuisena ja aseistettuna joukkona", erään kertojan mukaan heitä oli 22, aina Elimäkeä myöten inventoimassa talollisten viljavarastoja, määräten sitten talonväen viemään ylimääräiset asemalle kaupunkeihin toimitettavaksi. Samalla etsittiin myös piilotettuja aseita. Sodan loppuvaiheessa komppania siirrettiin Ahvenkosken rintamalle, jossa he antautuivat toukokuussa saksalaisille.
Hietasen komppanian miehiä osallistui myös talvella Mäntyharjun rintaman taisteluihin, kuvan miehistä Anton Puhakka oli mukana Valtolan taistelussa. Kyminlinnan taisteluun osallistui ainakin Hietasen komppanian kirjuri Salomon Halme.
Hietasen soittokunta 1900-luvun alkuvuosina. Toinen rivi kolmas oikealta Vilho Anderssin-Airola, joka lähti pian Amerikkaan. Edessä toinen vasemmalta Teodor Kaipiainen.

Hietasen miehiä päätyi lähinnä Lahden ja Riihimäen vankileireille. Valtiorikosoikeuksissa muonitus- eli takavarikoimisosastoon kuuluneet saivat myös tuomioita ryöstöstä valtiopetoksen avunannon lisäksi. Kovimmat rangaistukset kuvan miehistä saivat Oskar Nikkola 11 vuotta, Hjalmar Tuomioja, Hiskias Hokkanen ja August Posti 9 vuotta sekä Anton Puhakka ja Einar Strandman 8 vuotta vankeutta. Ehdollisella selvisivät Oskar Kelkka, Niilo Salo, Martti Valve ja Vilho Holopainen. Ville Mattsonilta löytyy vankikortti Lahdesta, muttei VRO-papereita. Bruno Bromberg on ainoa, jolta ei löydy vankikorttia tai VRO-aktia. Nimi tosin saattaa olla väärinkin kirjoitettu, sillä muonitusosastoon on mainittu kuuluneen Bruno Rönbergin sekä Trönbergin, joilla nimillä en myöskään ole löytänyt sopivaa henkilöä. Mitään sakilaisia kuvassa ei ole. Kaikki löytämäni miehet nauttivat kansalaisluottamusta puhdasmaineisina. Tutkijalautakuntaan kuulunut Hietasen sahan työnjohtaja Emil Vakkari ja konttoristi W. Hovi mm. lähettivät paljon puoltavia kirjelmiä valtiorikosoikeuksille. Suojeluskuntakin antoi useita positiivisia lausuntoja, mm. Anton Puhakka ja Jalmari Posti tunnettiin suojeluskunnassa kaikin puolin kunnollisiksi miehiksi.

Kotiin jäivät palaamatta Hennalassa kuolleet Kalle Tuomioja ja Robert Puhakka sekä Riihimäellä menehtynyt Evert Korjula. Muita menehtyneitä hietaslaisia olivat ammutuksi tulleet Ismael Hägglund, Elin Heino, Juho Manner ja Hugo Pajari. Hennalassa kuoli lisäksi myös Adolf Strandman ja Ville Holopainen. Antti Tupsu kuoli kotiin päästyään.

Vankileirikuolemia olisi saattanut tulla enemmänkin, mutta pelastajiksi tulivat entiset urheilukumppanit Hillon veljekset, jotka olivat Wahlin konkurssin jälkeen ryhtyneet itsenäisiksi yrittäjiksi ja perustaneet sahan Kausalaan. Juho Hillo toimi Sysmän Sotilaspiirin suojeluskuntien päällikkönä, joten vaikutusvaltaa lienee ollut riittävästi. He hakivat Hennalasta tuttuja miehiä töihin. Näin pelastuivat ainakin Halmeen veljekset ja parikymmentä muuta hietaslaista sahatyöläistä.

Lähteet:
Ahti Kansa, Esko Salmela: Sahan väkeä
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Valtiorikosylioikeuden ja valtiorikosoikeuksien arkisto. KA
Kuvat: Kymenlaakson Museo

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kymenlaakson museon kuvakokoelmat

Kymenlaakson museo on avannut Flickr-sivustolle kokoelman vanhoja kuvia kaikkien vapaasti käytettäväksi. Ensimmäisenä teemana on Kymenlaakso 100 vuotta sitten. Aikajana on hieman liukuva, vanhimmat ovat vuosisadan alkupuolelta, tuoreimmat muistomerkkikuvat noin 50 vuoden takaa. Paljon tuttuja kuvia, mutta myös joitain joita en ole ennen nähnytkään. Suurin osa kuvista on Kotkasta tai Kymistä, mutta myös pohjoisesta Kymenlaaksosta ja Suomenlahden saarilta on joitakin otoksia. Tässä muutama oma suosikkini kuvista.
Hurukselan tien tekijöitä vuonna 1917. Valokuvaamon taustakangas on tuttu parista muustakin kuvasta. Lavastus lumisine vaatteinen on upea. Hurukselan kylätietä rakensi loppuvuodesta 1917 Kymin työttömyystoimikunnan hätäaputöinä satoja työttömiä miehiä naisten ollessa risusavotassa. Seuraavana vuonna tien rakentamiseen saatiin 50 000 markan valtionapu.
Pojat palanneet "murikkarintamalta", eli maaseudulla käyty kerjuulla. Kovat on olleet ajat. Hieno ja tunteikas kuva.
Punakaartilainen Kymin Tiutisesta. Katsoin ensin, että tämä on sama kuva kuin Elina Väätäisen tutkimuksesta Tiutisen työväestöstä löytyvä kuva punakaartilaistytöstä. Hyvä että tarkistin. Aivan sama asento ja tausta, mutta kuitenkin eri henkilö. Onhan tämäkin tyttö?
Tässä kuvassa on Kymin läntisen nuoriso-osaston johto- ja huvitoimikunta 1918. Kuvan henkilöistä on tunnistettu edessä vasemmalla oleva Lauri Klinga, jonka takana hänen sisarensa Martta, myöhempi Karell. Osaston puheenjohtajana toimi Emil Lehvä, kirjurina Eino Valta ja rahastonhoitajana William Lukkari. Nämä tiedot löysin Eteenpäin-lehden uutisesta edelliseltä vuodelta. Kuinka kävi kapinassa? Eino Valta oli ensin Savitaipaleen rintamalla plutoonanpäällikkönä ja sairastuttuaan palasi kotiinsa Kalliokoskelle, jossa toimi varusmestarina ja esikunnan jäsenenä. Suojeluskunnan lausunnon mukaan Valta tunnettiin paikkakunnalla hiljaisena, rauhallisena ja työteliäänä. Valtiorikosoikeus tuomitsi hänet neljän vuoden ehdottomaan vankeuteen, jonka ylioikeus vahvisti. Myös Lehvä, Lukkari ja Martta Klinga joutuivat valtiorikosoikeuteen. He selvisivät ehdollisilla tuomioilla. Heidän papereita ei ole vielä digitoitu.
Muisto veljeshaudalta 10.6.1928 kertoo kuvan yhteyteen kirjoitetu teksti. Paikkahan on Tampsankangas. Samasta tilaisuudesta on useampiakin kuvia.

torstai 9. elokuuta 2018

Äijänvuoren maastopyöräilykeskus

Äijänvuorelle olisi nytten ilmestynyt merkitty maastopyöräilyreitti. Itse ajelin täällä paljonkin noin 15 vuotta sitten ja silloin olin itsekin suunnitellut hyvän kisaradan, joka oli olemassa vain omassa päässäni. Tämän radan suunnittelijat ovat päätyneet aika paljon samoihin pätkiin. Merkitty reitti alkaa lammen pohjoisesta päädystä läheltä jousiammuntarataa.
Reitti on merkitty puihin valkoisilla fillarinkuvilla. Lisäksi joissain kivissä ja muutamissa puissa on valkoinen nuoli osoittamassa kääntymäsuuntaa. Ohuimpiin puihin on maalattu ainoastaan valkoinen nauha ympäri.
Ensimmäinen mysteerikohta tulee eteen jo noin sadan metrin ajon jälkeen. Heikko polku johtaa metsään, jossa näkyy puissa merkintöjä. Polku loppuu kuitenkin kiviesteisiin. Välistä ei sovi ilman kampien kolinaa ja tämän jälkeen on edessä kymmenisen metriä melko koskematonta sammalta. Tästäkö on todella tarkoitus ajaa ja lisätä samalla maaston kulumista, kun seuraavalle polulle pääsee helposti kiertämällä vasemmalta kallion kautta. Tämä on joko huonosti merkitty tai huonosti suunniteltu osuus.
Juurakkohelvettipätkän, joka kuului myös itse suunnittelemaan reittiini, jälkeen käännytään vasemmalle kohti Äijänvuoren "äijää". Sen takaa on jyrkkä kalliokimpama ylös vuoren päälle. Aikoinaan Cannondalella sen usein pääsin ajamalla ylös. Nyt en uskaltanut edes yrittää. Pitoa toki Spessussa riittää, mutta kun nuo jalat ei ole enää samat kuin +10 vuotta sitten.
Vuoren laelle on tullut joku vuosi sitten näkötorni. Kyltin mukaan tornin tasanteen korkeus on 54 metriä merenpinnasta. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni alueen korkein huippu. Vähän pohjoisemmasta löytyy entinen kolmiomittaustornin paikka, joka lienee vähän korkeampi.
Tästä pyöräilyreitti jatkuu kallioista alamäkeä kaakkoon kääntyen hieman ennen pururataa vasemmalle. Suoraanhan tässä tuli ensimmäisellä kerralla lasketeltua.
Seuraava polku on edelleen alkuosaa lukuunottamatta samaa, joka kuului omaankin reittiini. Tästä pätkästä olen aina tykännyt. Kuvassa näkyvät puiset rakennelmat ovat peräisin DH-miesten tekemästä trail-radasta. Se oli kyllä huh-huh. Lehdessäkin oli silloin paheksuvaa juttua näistä ilman lupaa tehdyistä rakennelmista. En koeajanut. Korkeutta taisi olla enimmillään yli 2 metriä ja rakennelmien tukevuus sellainen, ettei jalkaisinkaan uskaltanut kulkea.
Ylänkökadun lähellä on vähän turhan jyrkkä kalliokinkama. Tähän pyörä hyytyy aika tehokkaasti ja reitin hahmottaminen on hieman hankalaa. Tämä ei ole oikein hyvä, kiertämällä olisi ollut helpompi kulkea muidenkin kuin kisakuskien. Ennen IVAK-luolia reitti kääntyy vasemmalle takaisinpäin ja tässä on suurin ero omaan reittiini, joka kulki urheilukentän päädyn kautta kohti tanssilavan parkkipaikkaa ja siitä takaisin ylös.  
Entäs tämä sitten? Merkit näyttävät metsään, mutta puunrunko tukkii polun. Onkos joku jo sabotuinut rataa, vai onko hidaste tarkoituksellinen? No ei ole enää, sillä katsoin aihelliseksi poistaa sen. Täältä reitti pudottaa "DH-rataa", jossa Juho murskasi kyynärpäänsä, pitkin takaisin jousiammuntaradalle ja noin kolmen kilometrin kierros on päättynyt.

Hieman mielipidettä radasta. Suureksi osin hyvä ja sama jonka olisin itsekin suunnitellut. Alueen pohjoisosassa olisi ollut mahdollisuutta tehdä pienoinen lisäkierros. Tietysti jos siellä on eri maanomistaja, niin sitten pois jäännin ymmärtää. Muutamassa kohdassa reitti on myös tehty isoimpien polkujen ulkopuolelle, joka lisää turhaan luonnon kulumista. Pahin puute on, että kisareitiksi tämä ei oikein sovellu ilman erityisjärjestelyjä, sillä mielestäni lähtö ja maali pitäisi olla hiihtomajan luona. Nyt reitti leikkaantuu mikäli ajetaan useampi kuin yksi kierros ja käydään aina kierrosten välillä kiertämässä lampi majan kautta. Pienillä muutoksilla reitistä olisi saatu viitisen kilometriä pitkä, mikä olisi ollut hyvä pituus mahdollista kilpailua ajatellen.
Kun nimenä on komeasti maastopyöräilykeskus, niin onhan tänne tulossa muutakin. Hiihtomajan ja lentopallokentän väliin tulee pump-track rata. Tämä on vielä alkutekijöissään.
Äijänvuorella on muuten pidetty yhden kerran maastopyöräilykilpailukin. Kuoppala järjesti ja reitti oli hänen suunnittelema. Aika pitkälti pururataa ja joitan kalliopätkiä. Tanssilavan parkkipaikalla ainakin käytiin. En minä enää muista tästä reitistä paljoakaan. Vuosi taisi olla 2005. Kait tuon pokaalinkyljestä voisi tarkistaa. Kuvassa numerolla yksi edellisen vuoden voittaja ja numerolla kaksi kakkonen. Tuo edellinen skaba käytiin Honkalan hiihtomaan ympäristössä. Äijänvuoren kisassa järjestys oli päinvastainen. Kattelus veti reikä päässä viimeisessä jyrkässä laskussa ohi, enkä enää ehtinyt saamaan kiinni.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

100 000 kilometriä osa 2

Nyt olisi sitten vihdoin toisellakin pyörällä ajettu maagiset 100 000 kilometriä. Pitkään siinä menikin, 13 vuotta, 3 kuukautta ja 3 päivää. Viimeksi esitellystä cyclo-cross Cannondalesta poiketen Orbea on edelleen melko alkuperäisessä kuosissa. Pyörällä on ajettu yleensä maaliskuun lopulta marraskuulle. Maantiekauden aloitan kun tiet ovat sulia ja lätäköt sen verran kuivuneet, ettei heti kaikki kuraannu. Kautta lopettelen yleensä pian hiekoitussepelien levittämisen jälkeen. Sateella ei tällä pyörällä tule useinkaan lähdettyä ajamaan, toisaalta kun mitään sadetutkia ei tule seurailtua, niin on sitä sateessakin ajettu paljon. Orbea on ollut suurimmaksi osaksi vain maantiekäytössä. Joskus olen ajellut lyhyitä 3-10 kilometrin soratiepätkiä. Tästä syystä pyörä onkin pysynyt verrattain siistissä kunnossa kovista kilometreistä huolimatta.

Osia on vaihdettu jokseenkin seuraavasti: Rataspakka 5 kertaa ja ketjuja on tullut venytettyä loppuun noin kolminkertaisesti. Isompi keskiöratas on vaihdettu kerran, pienempi kahdesti. Muuten laadukkaaseen pyörään oli asennettu RPM:n kaikkein halvin keskiö, eikä se kestänyt kuin reilut 10 000 kilometriä. Oikeaa kokoa olevaa Isis-keskiötä ei kaikilta maahantuojilta oikein meinannut löytyä. Lahdesta sitten sain hankittua sopivan levyisen Race Face -merkkisen keskiön ja ostin myös toisen varalle ja ne olivatkin hyviä ostoksia, koska sillä tuli ajeltua aina viime vuoden kevääseen asti, eli lähemmäs 80 000 kilometriä. Nyt siis kolmas keskiö menossa.
Alkuperäisillä 6600 sarjan STI-kahvoilla ajoin 73 900 kilometriä, kunnes niiden toiminta meni tolkuttoman huonoksi. Uudet 6700 sarjan kahvat ostin kaudeksi 2015. Samalla hankin ihan varmuuden vuoksi myös uuden samaa sarjaa olevan takavaihtajan. Uuden etuvaihdevivun onnistuin rikkomaan viime kesänä, joten täksi kaudeksi hankin taas uudet kahvat, tällä kertaa 105 sarjaa, joka tuntuu toimivan ihan yhtä hyvin kuin Ultegrakin. Samalla ostin myös uuden etuvaihtajan, sille se vanha "pyykkilankamallin" vivuille tarkoitettu oli huomattavan raskas käyttää piilotetuilla vaijereilla olevilla vivuilla. 6600 ja 6700 sarjan osat eivät siis tunnu olevan keskenään täysin yhteen sopivia, vaikka ihan yhtä paljon rattaita onkin edessä ja takana. Viime kauden loppuun etuvaihdevipuna oli ikivanha 5500 sarjan kahva, joka pelasi kyllä hyvin uudemman etuvaihtajan kanssa. Nuo 6600 sarjan kahvat olivat myös tosi kovia katkomaan vaihdevaijereita. Niitä sai uusia joka vuosi kumpaankin päähän, eli vaihdevaijereita on mennyt noin 20. Jarruvaijerit vaihdoin samalla kuin uudet vivutkin, kun sellaiset mukana tulivat. Lisäksi vaijerinkuoria on tullut uusittua muutaman kerran.
Fillarifoorumilla joku kysyi joskus, että koska maantiepyörän jarrupalat pitää vaihtaa? Kysyjä kun oli ajanut pyörällään jo 5 000 kilometriä. Oikea vastaus on, ettei niitä tarvi vaihtaa koskaan. Sen kun vaan ajelee, eikä turhia jarruttele. Niinpä tässä on edelleen alkuperäiset jarrupalat. Kun ei jarruttele, niin vanteetkin pysyvät hyvässä kunnossa. Ksyrium SL kiekoille ei ole tarvinnut tehdä paljoa mitään. Kahdesti olen niitä rihtauspukissa pyöritellyt ja muutaman puolan kiristäminen neljänneskierroksella on riittänyt. Takanavan laakerit vaihdoin ihan vaan varmuuden vuoksi 43 700 kilometrin ajon jälkeen. Lisäksi vapaaratasta pitää rasvata parin vuoden välein, koska kuivana se alkaa pitämään tosi pahaa ääntä rullatessa. Etunavassa on edelleen aluperäiset laakerit. Ne olisi kyllä nyt tarkoitus vaihtaa, kun tuntuu olevan vähän klappia. Päälli- ja sisärenkaat on tullut uusittua vuosittain, eli niitä on mennyt sellaiset 13 paria.
Polkimia on ajettu loppuun yhdet Ultegrat, nyt tässä on kiinni poistomynnistä kymmenellä eurolla ostetut Shimanon halpamalit, jotka ovat jo kestäneet useita vuosia ja tuntuvat kestävän ja toimivan siinä missä kalliimmatkin. Alkuperäiset Lookin polkimet olisivat vielä jokseenkin käyttökunnossa, mutta klosseja olen kuluttanut kahdet loppuun. Lookin klossit tuntuvat kuluvan paljon herkemmin kuin Shimanon ja käyvät kuluneina jumittamaan pahasti. Muita osia on tullut vaihdettua tankonauhat kolmasti ja alkuperäisen takavaihtajan rissat kerran. Siinä taisi sitten kaikki vaihdetut osat ollakin.

Rungon lakkapinta on paikoin vähän hilseillyt ja pyöristä lentänyt kura ja vesi ovat myös syöneet vähän pintaa. Lisäksi UV-säteily on haalistuttanut melkoisesti alkuperäisiä kirkkaita värejä.
Viimeksi esitelty Cannondale on edelleen säännöllisessä käytössä ja sillä on nyt ajettu 116 600 kilometriä. Joustokeulasta alkoi joustot loppumaan pian sadan tonnin jälkeen, joten mihinkään kovaan käyttöön tämä ei enää sovellu.
Mitään isompaa remppaa en ole enää viitsinyt tehdä. Voimansiirto on uusittu kerran ja päällirenkaita ajettu loppuun 3 kappaletta. Alkuperäinen etuvaihtaja ei enää jaksanut pudottaa kunnolla pienemmälle, joten laitoin tilalle Orbeasta yli jääneen vähemmän ajetun ja hyvin toimivan. Viime syksynä ajelin vielä muutaman kerran vähän vauhdikkaampaa maantietä, mutta nyt tämä saa palvella enää vain rauhallisemmassa työmatka- ja kaupunkiajossa.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Maantie 408

Maantiepyöräilyreittejä esittelevän sarjan toisessa osassa tutustutaan maantiehen 408 Savitaipaleelta Taipalsaaren kautta Lappeenrantaan. Tekniikan Maailmassa esiteltiin joskus kymmenen hienointa maantietä Suomessa, muutaman Punkaharjun tapaisen itsestäänselvyyden pois jättäen ja juuri tämä oli yksi kymmenestä valikoidusta. Yhdyn jutun kirjoittajan näkemyksiin reitin hienoudesta. Maantiepyöräilijälle tämä on todellakin yksi hienoimpia teitä mitä on tullut ajettua. Itse aloitin matkan nyt Taavetista, mutta katsaus aloitettakoon Savitaipaleen kirkolta.
Ensin piti kuitenkin käydä katsomassa Hakamäen 14 metriä korkeaa näkötornia. Torni on vuodelta 2008, mutta jo 100 vuotta sittenkin täällä oli näkötorni. Tästä alkuperäisestä tornista en tiedä muuta, kuin mitä Onni Jäkälä päiväkirjassaan mainitsee siellä käyneensä.
Kuolimon  suuntaan on kyllä hieno näkymä, mutta muuten oli vähän pettymys. Puiden latvat peittävät täysin näkyvyyden muihin suuntiin, esimerkiksi kirkonkylästä ei näy mitään.
Parin kilometrin ajon jälkeen piti vielä käväistä Hulkonkankaan hautausmaalla katsomassa luodinreikiä ja iskemiä vanhoissa risteissä ja paasissa. Sally Platanin ristiinkin on osunut neljä kuulaa ja viides on tainnut viedä tuon sakaran pois.
Muistomerkkejä ei matkan varrelle satu kovinkaan montaa. Ennen Taipalsaarta vastaan tulee ainoastaan tämä keihäänheiton kaksinkertaisen olympiavoittajan Jonni Myyrän syntymäkodin paikalle pytytetty monumentti. Myöhemmin Saimaanharjulla ja Voisalmella voi tutustua myös salpalinjan bunkkereihin, jotka löytyvät liki tien viereltä. Myös Kuivaketveleen linnavuori on näkemisen arvoinen paikka.
Tekniikan Maailman jutussa yhtenä tien hienoutena pidettiin "veden päällä kulkemista". Ensimmäisen kerran Saimaa tulee näkyviin Leväsen kohdalla. Raikas järvi-ilma tuntuu muuten todella raikkaalta. Muuten mutkitteleva tie kulkee pitkälti mäntymetsien keskellä sisältäen paljon jyrkkiä mäkiä, joissa saa kelattua helposti yli 50:n nopeuksia. Tien pinnan kunto vaihtelee melko paljon kohtalaisesta hyvään. Liikennettä ei ole yhtään liikaa ehkä pahimpia iltapäivän ruuhkia lukuunottamatta. Nyt olin liikkeellä arki-iltapäivällä kahden maissa. Ihan loppumatkasta ennen Taipalsaarta alkoi tulla enemmän autoja vastaan.
Hermes-parka on alistettu kukkapenkiksi. Näitä näkyy aika paljon teiden varsilla. Voisi alkaa kuvailemaan hienoimpia asetelmia. Ei vaan tuota kameraa ole yleensä matkassa.
Tällä kertaa matkani päättyi Taipalsaaren kirkolle, meillä kun on täällä suvun tiluksia minne olin matkalla ja pois tulin autokyydillä. Tästä eteenpäin tie muuttuu sitten täysin erilaiseksi kulkien pitkälti saarien väliin rakennettuja penkereitä pitkin ja nyt sitten saa nauttia niistä komeista järvimaisemista. Koko loppumatka on myös kevyenliikenteen väylää ja taajamaa, minkä takia pyöräilykokemus muuttuu täysin toisenlaiseksi. Tämäkin on myös yksi matkan hienouksia. Kaksi tyypiltään täysin erilaista, mutta erittäin hienoa etappia samalla reitillä. Saimaanharjulla voi heittää myös pienen lisälenkin Jauhialantien kautta, jos ei kelveillä ajelu huvita.
Matkaa kertyy nelisenkymmentä kilometriä, joten jos kiertää lenkin tien 13 kautta takaisin Savitaipaleelle, niin kokonaismatkaksi tulee noin 77 kilometriä.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Härkävuoren kalmisto

Ilta-Sanomat kertoi viime lauantaina "karmaisevasta löydöstä", Kotkan Turvalassa olevalta salaojatyömaalta alkoi löytymään ihmisen luita. Löytäjä epäili paikan olleen sisällissodan aikainen teloituspaikka. Toimittaja oli soittanut Kouvola-asiantuntija Sakari Viinikaiselle, joka ei hiffannut mistä oli kysymys. Seuraavana päivänä lehdessä oli kuitenkin oikaisua aiheeseen, kun asiasta paremmin perillä oleva lukija oli ollut yhteydessä Ilta-Lehteen. Itse lähinnä ihmettelen, kuinka huonot tiedot jollain voi olla asuinalueensa historiasta. Eihän tästä ole pitkää aikaa kun Kymen Sanomat viimeksi kirjoitti paikan historiasta, kun lehden 50 vuotta sitten palstalla oli ensin ollut leike 1960-luvulla löytyneistä luista.
Härkävuoren kalmisto näkyy tässä vuoden 1816 kartassa. Alhaalla Kyminlinna, keskellä oleva pieni lähde on nykyisen Tampsan montun paikka.
Ensimmäiset löydöt tehtiin 1900-luvun alussa, kun alueelta alettiin nostaa hiekkaa läheisen Halla-yhtiön tiilitehtaan tarpeisiin. Tiilitehdas sijaitsi Korkeakoskenhaaran etelärannalla vastapäätä Karhulan hovia. Entinen Ravintola Raakun rakennus on alkujaan ollut tiilitehtaan johtajan asunto.

Tuolloin hautausmaa oli jo täysin unohdettu. Osa löytyneistä ruumiista oli vielä niin hyvässä kunnossa, että tukkaa ja partaa oli jäljellä. Paikalta löydettiin myös barokkityylisiä hopealusikoita, sotilasnappeja ja ortodoksiesineistöä. Tutkimuksissa on päädytty siihen, että kyseessä on ollut Kyminlinnan linnoituksen venäläinen hautausmaa, johon on haudattu mahdollisesti linnoituksen rakennustöissä menehtyneitä, sekä varuskunnan henkilökuntaa 1700-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin asti. Enemmän juttua paikan historiasta löytyy Hiisi -lehden numeron 1/2013 artikkelista Venttoon hautausmaa.
Härkävuori on pinta-alaltaan melko pieni alue asutuksen keskellä, mutta maastoltaan varsin hieno paikka. Usein olen tästä läpi oikonut matkalla Jumalniemeen. Minään varsinaisena maastopyöräilykohteena aluetta ei voi pitää juurikin pienen kokonsa takia. Polkuja on kuitenkin varsin tiheästi. Nämä kaikki ehtii kiertämään muutamassa minuutissa.
Vuoren sivustaa kulkevan polun reunassa on jyrkkä pudotus alueelle, josta kerrotaan löytyneen satoja luurankoja viime vuosisadan alussa. Paikka josta nämä viimeisimmät löydöt tehtiin on välittömästi tämän metsittyneen sorakuopan reunalla. Löytöjä on tätä ennen tehty ainakin vuonna 1948, jolloin rakennuksen perustuksia kaivettaessa löytyi 14 luurankoa, 1960-luvulla ja 1990-luvulla. Aina näihin löytöihin ei ole suhtauduttu kovinkaan kunnioittavasti. Muistelijat kertoivat nähneensä löytyneitä pääkalloja nostetun riviin polun varrelle. Näitä lapset olivat sitten säikkyneet.
Härkävuori on yllättävänkin korkea jyrkänne nousten puunlatvojen tasolle.
Sama näkymä ylhäältä alas. Tästä tulee jopa pientä aarniometsän tuntua. Tosin roskia on melko paljon ja uudempia kalliomaalauksia.
Vipusenkadun ja Nyyrikinkadun risteyksestä löytyy sähkötolpasta Museoviraston tiedote alueen menneisyydestä.
Oravanmäen tuulimylly löytyy tämän metsäkaistaleen toisesta päästä.