Tuomas Hopun uutuuskirja Sisällissodan naiskaartit - Suomalaisnaiset aseissa 1918 on sellainen jonka ilmestymisestä olin hyvinkin riemuissani ja kyllä tätä on jo muutama kuukausi odotettukin. Ostin välittömästi. Feministimyönteisenä tunnen suurta kiinnostusta näitä naiskaarteja kohtaan. Itseäni näissä naiskaartilaisissa kiehtoo sukupuolirajojen rikkominen ja silloisten ahdasmielisten moraalikäsitysten lokaaminen, vaikkei aseisiin tarttumisessa ja väkivaltaan turvautumisessa sinänsä olekaan mitään ihailtavaa.
Kansikuvatytöstä Martta Pyrhösestähän minä kirjoitin vasta joulukuussa viimeksi, ja ette uskokaan, että arvasin etukäteen kirjan kanteen päätyvän juuri tämän kuvan. Kirjan kuvitukseksi ei muuten ole juurikaan päätynyt mitään ennen näkemättömiä helmiä paria siviilipotrettia ja EK:n pidätyskuvaa Toini Mäkelästä lukuunottamatta. Mitään sen kummempaa esittelyä en nyt tästä loistavasta ja erittäin kiintoisasta kirjasta kirjoita, vaan julkaisen pari toisaalle laatimaani esseetä tämän tiimoilta.
Kirja kertoo luonnollisesti etupäässä punakaartin naiskomppaniosta, mutta myös valkoisilla naisilla oli aikeita aseellisten naiskaartien perustamiseksi.
Tällaisia hankkeita oli Haapavedellä, Oulussa ja Ylistarossa. Valkoisessa lehdistössä julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa muutamia puoltavia kirjoituksia aiheesta ja joku taho oli ilmeisesti lähettänyt eri tahoille myös "kehoituskirjelmiä" naisten militarisoimiseksi. Tälläinen kirjelmä oli päätynyt myös Lapuan Naisyhdistykselle, jonka puheenjohtaja Hilja Riipinen asiasta Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston puheenjohtajan Amanda Vahterin kanssa keskusteltuaan tyrmäsi täysin. Riipinen lähetti välittömästi ylipäällikkö Mannerheimille kirjelmän jossa vastustettiin naisten aseistautumista siveellisiin ja taloudellisiin syihin vedoten. Mannerheim totesi vastauksessaan odottavansa naisilta apua sairaanhoitoon, vaatehuoltoon ja kodinhoitoon liittyen, mutta piti sotaista kamppailua rintamilla yksinomaan miesten oikeutena ja velvollisuutena. Vaikkei Mannerheim varsinaisesti naisten aseistautumista kieltänytkään, riitti tämä lausunto Riipiselle ja Vahanderille, joiden jyrkkä kannanotto lopetti viimeistään valkoisten naisten aseistautumisen.
Sodan loppuvaiheessa sanomalehti Kalevassa julkaistiin vielä kansantaiteilija Pasi Jääskeläisen yleisönosastokirjoitus, jossa hän puolusti naisten aseellista toimintaa. Hänen profeetallisen tekstinsä mukaan pieni Suomi tulisi vielä kohtaamaan voimistuneen suuren Venäjän, joten tuossa tulevassa taistelussa tarvittaisiin myös asekuntoisia naisia. Tämä innoitti myös Haapaveden valkoiseen naiskomppaniaan kuuluneen Maria Ahonperän lähettämään kiitoksen Kalevaan Jääskeläisen kirjoituksen johdosta. Talollisen tytär Ahonperä on ainoa nimeltä tunnettu valkoinen naiskaartilainen. Hänen kirjoituksensa mukaan Haapavedellä harjoitelleiden naisten motiivina oli harmistus siitä, että monet miehet ovat niin itsekkäitä, etteivät uskalla astua riveihin ja vieläpä kieltävät toisiaankin lähtemästä. Tällä hän viittasi siihen, etteivät Pohjanmaan aseistariisunnan jälkeen läheskään kaikki suojeluskuntalaiset olleet halukkaita lähtemään etelään taistelemaan
Wikipediassa on artikkeli Viipurin merkinantokomppaniasta. Se on kovasti puutteellinen ja laatijalla on myös mennyt sekaisin Viipurin nais- ja merkinantokomppaniat. Ensin mainittu perustettiin 19. helmikuuta 1918 ja alkuaan siihen kuului satakunta naista. Kaikkiaan Viipurin naiskomppaniaan kuului koko kevään aikana yli 150 naista. Komppanian päällikkönä toimi 22-vuotias Toimi Mäkelä, Anna Mäkelän ollessa varapäällikkönä. Plutoonan päälliköitä olivat Pullilan taistelussa kaatunut jo 39-vuotias Katri Savolainen, Hulda Halonen, Roosa Mäkelä ja Emilia Leskinen. Maaliskuun vaihteessa naisjoukko jakautui kahtia osan siirtyessä Viipurin merkinantokomppaniaan. Pääosa naisista jäi jatkossakin varsinaiseen naiskomppaniaan, jonka tehtävänä oli aluksi suorittaa vahtipalvelusta Viipurin kaduilla, toimia punakaartin esikunnan lähetteinä sekä vartioida kotiarestiin tuomittuja henkilöitä, kuten pankinjohtaja Castrenia ja tehtailija J.H. Leinoa.
Viipurin merkinantokomppaniaan siirtyi yli 30 naista, mutta se ei ollut puhdas naiskomppania, sillä mukana oli myös miehiä. Merkinantokomppanian komentajana oli entinen murhasta tuomittu elinkautisvanki Tuomas Raunio, joka oli armahdettu punaisen vallankumoushallituksen toimesta. Merkinantokomppanian naiset olivat Viipurin naiskomppanialaisten tavoin puetut yhdenmukaisiin venäläisiin univormuihin. Komppaniaan määrätyt naiset harjoittelivat morsetusta hotelli Ariston tiloissa, Viipurin tennishallissa sekä keskuskansakoulun juhlasalissa. Koulutuksessa naisille opetettiin merkinantoa signaalilyhdyillä, lipuilla ja pillillä. Kolmen viikon koulutuksen jälkeen oltiin valmiita lähettämään heidät Antrean rintamalle, jossa Merkiantokomppanian naisia oli ainakin Kilpeenjoella ja Syvälahdessa. Rintamalla heidän toimenkuvaansa kuului tähystys ja tykistön ohjaaminen.
Varsinaisia naiskomppanialaisia siirrettiin rintamalle maaliskuun lopulla, jolloin naisosasto yhdistettiin Viipurin 6. reservikomppaniaan. Tämä joukko kärsi pahoja tappioita 13. huhtikuuta Pullilanmäen lounaisrinteellä käydyssä taistelussa. Tämän tutkimuksen myötä surmansa saaneiden määrä on noussut yhdellä yhdeksään. Aiemmin tuntematon Pullissa menehtynyt naiskomppanialainen on Ida Pulkkinen, joka oli mahdollisesti pietarinsuomalainen. Naiskaartilaisia toimi myös ratavahteina Kavantsaaren ja Talin välillä ja ennen Viipuriin perääntymistä he osallistuivat myös taisteluihin ainakin Lavolassa Saimaan kanavan varrella.
Viipurin taistelussa naisia oli Patterinmäellä, Kangasrannassa ja Kelkkalassa, jossa komentajana toimi Anna Mäkelä. Merkinantokompanialaisia oli ainakin Viipurin linnan tornissa tykistön tähystäjinä. Näissä viimeisissä Viipurin taisteluissa menehtyi vähintään viisi naiskomppanialaista, kuten Pullilassa päällikkönä ollut Eeva Sato. Haavoittuneista mainitaan Hilja Eskelinen, Amanda Härkönen, Eeva Ryysyläinen, Lydia Hanski, kirjan kansikuvatyttö Martta Pyrhönen, Impi Kiukkonen sekä Dagmar Dahlberg.
Wikipedian mukaan suurin osa naiskomppanialaisista pakeni Venäjälle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Naispataljoonan päällikkö Toini Mäkelä oli yksi harvoista Hektos-laivan kyydissä 28. huhtikuuta, viimeisenä päivänä ennen antautumista paenneista naiskaartilaisista ja kaikkiaan Viipurin naiskomppanialaisia onnistui pakenemaan Venäjälle Hopun arvion mukaan parikymmentä. Näistä osa oli mukana Viipurista ulos Uuraaseen murtautuneessa ryhmässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti