The Dollheads: Adol-Essence
Dollheads tulee Las Vegasista ja siinä soittaa kolme sisarusta: Angela, Samantha ja Austin. Ikää heillä ei ole paljoa, noin 18, 16 ja 15 vuotta. Tässä onkin nyt The Linda Lindasin ohella Amerikan nuorison uusia toivoja, mitä Rockin soittamiseen tulee. Viime vuoden lopulla julkaistu Teenage Runaway single ja sen musiikkivideo oli ensimmäinen kosketukseni bändiin. Erittäin hieno Joan Jett tribuutti, joka herätti kiinnostuksen heidän tekemisiään kohtaan. Tämä Adol-Essence LP piti sitten laittaa heti ilmestyttyään ostoslistalle. Aivan täydellinen tämä ei vielä ole, mutta sen verran monta hienoa biisiä, että paljon tätä on tullut kuunneltua ja ehdottomasti vuoden 2025 uusi kyky.
Paleface & Laulava Unioni: Hoopon elämän mysteerit
Laulavan Unionin Tie vapauteen oli se vuoden 2019 paras levy. Kuuden vuoden odotus oli pitkä. Kyllä minä tiesin, ettei tälle toiselle albumille voi millään löytyä yhtä hienoa materiaalia ja vähän niinhän se meni. Nämä Woody Guthrie ja Joe Hill klassikot on niin moneen kertaan kuultuja, etteivät ne enää jaksa innostaa. Rebel Girl on kyllä uutena suomennoksena, mistä pisteet. Mutta sitten tässä on aivan absoluuttisen upeat T-Bone Slim käännökset Villiintyy (The Popular Wobbly) ja Hoopon elämän mysteerit (The Mysteries of a Hobo's Life), sekä traditionaalinen Profeetta Joona. Siinä on kyllä niin kova kolmikko, että samalla nautinnolla se on mennyt koko levynkin kuuntelu. Vuoden odotetuin, että vuoden paras vassari-levy.
BB Bomb: Practice Songs
Taiwanilainen BB Bomb on tehnyt yhteisiä kiertueita korealaisen Drinking Boys & Girls Choirin kanssa, mitä kautta heidät löysin kuluneen vuoden aikana. Musiikkivideot ovat olleet kovassa katselussa. Paljon samaa henkeä molemmista bändeistä löytyy, eikä Otoboke Beaveria voi myöskään olla mainitsematta, heidänkin kanssa on ollut yhteisiä esiintymisiä. Tämä Damnablyn julkaisema Practice Songs sisältää kolme vuosina 2022-2023 julkaistua EP:tä, sekä neljännen aiemmin julkaisemattoman EP:n. Vuoden paras singlekokoelma.
Conflict: This Much Remains
Conflict on näitä ikisuosikkejani, taisi olla vuosi 1988, kun kuulin ensimmäisen kerran The Ungovernable Forcen. Jokseenkin koko tuotanto on sittemmin tullut hankittua. Viime vuonna ilmestynyt Cut the Crap oli ensimmäinen uusi studiolevytys 20 vuoteen ja keväällä saatiin tämä This Much Remains albumi, joka kuulostaa aivan siltä miltä Conflict on aina kuulostanut. Taso on pysynyt erittäin korkeana. Levyn arvoa nostaa se, että ainoa alkuperäisjäsen, Mr. Conflict Colin Jerwood menehtyi äkillisesti pian levyn julkaisun jälkeen. Tästä tuli hieno testamentti. Vuoden parhaita levyjä.
Rumkicks: Hit a Nerve
Rumkicksin debyytti Born Rude oli itselleni se vuoden 2023 paras ja tärkein levy, jonka myötä löysin myös monta muutakin erinomaista korealaista bändiä. Tältä toiselta albumilta puuttuu samanlainen yllätyselementti, osasin jo odottaa mitä oli tulossa. Muuten levy ei ole lainkaan edellistä huonompi. Instant, Punk Rock Boy & Sick of Soul. Ei näistä voi enää paremmaksi pistää. Vuoden parhaita levyjä.
Poison Church: Resurrection of the End Times
Hesarin kulttuurisivujen jutussa Punkstoon jälkeen oli myös tarinaa Poison Churchista ja se perusteella uskalsi ostaa kuulematta tämän "Suomen Rudimentary Penin" LP:n, eikä tarvinnut pettyä. Plasman Mua et voi omistaa levyn ohella vuoden kovin kotimainen.
Otoboke Beaver: Live at TakuTaku
Otoboke Beaver: Live at Fandango
Damnably julkaisi samanaikaiseti kaksi raivokasta Otoboke Beaver liveä, huh huh... En osaa päättää kumpi näistä on parempi. Vuoden parhaat live-albumit.
Modem: Interface
Electro-Pop on genrejä, jotka eivät ole koskaan herättäneet minkäänlaista mielenkiintoa. Voisin jopa sanoa inhonneeni electroa, noin niin kuin särökitara-rockin ystävänä, ehkä kuitenkin enemmän täysin yhden tekevää musiikkia. Viime vuonna ilmestyneen Dragsvik/Modem 12":n myötä tuli havahduttua, että levyn molemmat puolet kuulostivat todella hyviltä, eikä niissä niin kauheasti eroja ollutkaan. Modemin ensimäinen LP on vielä hankkimatta, joten en voi verrata siihen muuten kuin että ihan yhtä hienoja biisejä ei tältä löydy, kuin nuo EP:n raidat. No tässä olisi sitten kuitenkin vuoden musiikillisten raja-aitojen kaataja.
The Let's Go's: リフレイン
Tokiolainen The Let's Go's on noussut suurimmaksi suosikikseni näistä Nippon-neitojen bändeistä. Rock'n'Roll poljennolla kulkevaa Garage/Pop-Punk/Punkrockia. Kuluneena vuonna he julkaisivat covereista koostuvan Tracks For Lucks! digi-EP:n, sekä tämän リフレイン (Refrain) 7" singlen ja tämähän on taas älyttömän hieno ja pirteä levytys. Aivan ihana bändi ja vuoden paras vinyylisingle.
Nickey & the Warriors: Disperfect Days 1985-2025
Nickey & the Warriors täytti kuluneena vuonna 40 vuotta ja niin pitkään meni myös ennen kuin itse tutustuin tähän bändiin. Kesällä kuuntelin Spotifysta, silloin harvoin kun sitä kuuntelen, jotakin ロリータ18号 levyä ja sen loputtua lähti Nickey & the Warriors soimaan. Born to Ride taisi olla biisi ja sehän iski aivan täysillä jo minuutin kuuntelun jälkeen. Tuli kova tarve saada heidän levyjään myös fyysisinä kopioina. Niitä ei vaan ole julkaistu kovinkaan paljoa Japanin ulkopuolella, joten saatavuus oli varsin heikkoa. Puutetta saapui korvaamaan marraskuussa kaksi uutta levyä, Toy Box - Wild Cherry Years kokoaa yhteen vuosien 2018-2025 levytykset ja tämä Disperfect Days sisältää uudelleen äänitettyjä versioita koko uran varrelta. Born to Ride, Hurry Up, In My Heart, S.O.S. Yhtä hittiputkea. Nickey on edelleen erittäin kovassa iskussa, vaikka on ainakin yhtä vanha kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti