Tätä kirjaa kohtaan mulla oli aika pahat ennakko odotukset. Jo kirjailijan nimellä on paha kaiku, joten epäilin saadaanko tähän kiintoisaan aiheeseen mitenkä puolueetonta näkökulmaa. No aivan metsään ei sentään mennä, vaikka tietty asenteellisuus paistaa läpi kirjan.
Asiaan täysin vihkiytymättömille: Suomen julistauduttua itsenäiseksi loppuvuodesta 1917 ja Leninin tunnustettua Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä Suomeen oli sijoitettuna tuhansittain Venäläisiä sotilaita. Heidän karkoittamisestaan kertoo tämä kirja.
Muilu rajaa aiheen vain ns. valkoiselle puolelle jääneiden venäläisten kohtaloon sisällissodan aikana, joten punaisten puolella olleiden venäläisten kohtaloita ei juurikaan käsitellä. Näin ollen lukija ei juurikaan saa tietää heti taistelujen tauottua punaisten puolella tapahtuneista etnisistä puhdistuksista. Esimerkiksi Tampereella ammuttiin huhtikuussa 1918 tutkimatta kaikki venäläisittäin puhuvat vangit riippumatta olivatko he osallistuneet itse taisteluihin. Näistä aiheista on kyllä julkaistu teoksia aikalailla, joten aiheen rajaaminen on kyllä täysin ymmärrettävää.
Pääaiheina tässä kirjassa ovat lähinnä Pohjanmaalla sijainneiden venäläisten varuskuntien tyhjennykset. Perinteisessä vapaus-sota kirjallisuudessahan kuvataan kuinka urhoollisesti taistellen ryssät tehtiin vaarattomiksi. Näitä myyttejä Muilu purkaa ansiokkaasti. Mitään taisteluja ei monessakaan kaupungissa ollut, upseerit jotka usein olivat anti-bolsevikkeja antoivat aseet suosiolla suojeluskunnille. Vastineeksi he saivat hyvää kohtelua valkoisilta. Tätä Muilu todistelee jatkuvasti ja jättää melko vähälle huomiolle kaikki venäläisiä kohtaan suunnatut sortotoimet. Esimerkiksi Pietarsaaren taistelua kuvataan työväenrunoudessa näin:
Pohjoisessa Pietersaaren kaupungissa / tapahtui tapaus niin kauhea / että sitä ei voi sanoin kuvata / eikä kynällä paperillle kirjoitella... / Ei auttanut itku ei rukous / ei hengen tuskan vaikerrus / vaan kuolla piti kuin koiran vaan / jolla sielua ei ole ollenkaan
Tämä koko tapahtuma kuitataan parilla rivillä, mistä herää kysymys eikö Muilu halua käsitellä näitä vähemmän kunniakkaita asioita. Uudenkaarlepyyn vankileiristä hän ei halua käyttää nimitystä keskitysleiri koska se ei vastaa myöhemmistä keskitysleireistä saatua kuvaa. Päinvastoin hän koettaa todistella kuinka asiat olivat siellä hyvin ja ruokaa oli riittävästi kaikille. Mitä nyt vähän tilan ahtautta. Makuupaikkoja oli pahimmillaan 7 päällekkäin. Vankeja siellä oli enimmillään ainakin yli 1600. SDP:n terrotilaston mukaan Uudessakaarlepyyssä teloitettiin 44 vankia. Muilu myöntää tämän luvun saattavan pitää paikkansa, mutta jatkaa heti että osa heistä onkin mahdollisesti kuollut tauteihin. Tauno Tukkinen on omissa tutkimuksissaan löytänyt aina huomattavasti lisää "ruumiita" näihin vanhoihin tilastoihin verrattuna, joten siihen nähden voisi pitää 44 ammuttua ennemminkin selvästi alakanttiin osuvana arviona. Selvyyttä näihin asioihin tuskin kuitenkaan koskaan saadaan. Kaikki suojeluskuntien arkaluontoiset arkistot kun on taatusti hävitetty viimeistään v.1944.
Samaten Muilu toistelee jatkuvasti vanhaa myyttiä venäläisten siivottomuudesta, vaikka vanhoja tekstejä lainatessaan mainitseekin niiden olleen ajalleen tyypillisiä. Oikeistopiirithän halusivat omassa propagandassaan osoittaa tiettyä demonisointia itäistä naapuriamme kohtaan leimaamalla heidät luontaisesti "eläimellisiksi".
Kokonaisuutena tämä kirja herättää vain enemmän mielenkiintoa kuin vastaa kysymyksiin. Lukuelämyksenä pitäisin tätä melko tylsänä ja pitkäveteisenä. Kyllä tällaisista aiheista on kirjoitettu paljon vetävää ja sujuvasanaista tekstiäkin. Muilun käsialaa pitäisin lähinnä tylsänä ja kuivakkana. En hirveästi suosittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti