keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Susinartut ja pikku immet

Sysäyksen tämän kirjan tekemiselle antoi Hämeenlinnan punavankileirillä 24. 5. 1918 päivätty runo Sotavangit NO 7, jossa ironisesti ja mustaakin huumoria käyttäen kuvaillaan noin 30:n naisen elämää vankilan huoneessa numero 7. Tuulikki Pekkalainen halusi ottaa selville keitä nämä naiset olivat, mitä he olivat tehneet ja mikä oli heidän kohtalonsa.

Sisällissodan päätyttyä kymmeniä tuhansia punaisia tai heiksi luettavia suljettiin vankileireille. Hämeenlinnaan keskitettiin eniten naisia, yli 2000. Tästä joukosta Pekkalainen alkoi etsiä runossa mainittuja henkilöitä tutkien Valtiorikosoikeuden akteja. Tehtävä oli melko haastava, monista naisista kun ei ollut mainittu kuin etunimi. Mainittuja naisia etsiessä Pekkalainen löysi myös paljon muita kiintoisia tapauksia, joita hän on kirjaansa ottanut mukaan. Näin myös kaikkien punavankeina olleiden naiskansanedustajien kuulustelupöytäkirjat ja kohtalot tulevat selvitetyiksi.

111-vuotiaana kuollut Aarne Arvonen, joka oli viimeinen 1800-luvulla elänyt suomalainen ja viimein sisällissodan veteraani, mainittiin olevan myös viimeinen punavanki. Näin ei kuitenkaan ole. Edelleen on elossa muutamia henkilöitä jotka ovat olleet lapsena vankileirillä huoltajansa kanssa. Tätä kirjaa varten Pekkalainen pääsi haastettelamaan alkuvuodesta 2011 nyt 102-vuotiasta Anna Mäkistä, joka oli 9-vuotiaana äitinsä kanssa Hämeenlinnassa pakkotyössä. Hänen että äitinsä nimiä ei kuitenkaan vankiluetteloista löytynyt mikä osaltaan kertoo kuinka vankiloihin laitettiin myös käytännöllisesti katsoen täysin syyttömiä. Muitakin vastaavanlaisia tapauksia tuli ilmi. Syyttömänä vangittujen oli myös turha edes haaveilla minkäänlaisista korvauksista aiheettoman useita kuukausia kestäneidenkään pidätysten johdosta. Vasta vuonna 1973 säädettiin laki jonka nojalla myös entiset punavangit saattoivat hakea korvauksia kärsimistään vääryyksistä.

Itse oikeudenkäynnit olivat varsinaisia irvikuvia. Syytteitä tehtailtiin liukuhihnalta ja jos syytetystä ei saatu riittävästi tietoja esitetiin arvailuja ja huhupuheita ja aina vastaajan haitaksi. Toimiminen työväenjärjestöissä, aviottomat lapset tai kiertelevä elämäntapa, joka tarkoitti käytännössä muuttamista työn perässä paikkakunnalta toiselle, katsottiin raskauttaviksi asioiksi tuomiota luettaessa. Pahin mahdollinen synti taas oli seurustelu "ryssien" kanssa. Myös se, että oli pukeutunut miesten vaatteisiin, eli käytti housupukua oli riittävä syy kuolemantuomioon.
Suurin osa syytetyistä oli toiminut punakaartin huoltojoukoissa keittäjinä, leipojina, tiskareina tai olleet sairaanhoitajina punaisen ristin palveluksessa. Näistä teoista annettiin automaattisesti syyte avunannosta valtiopetokseen.
Alaikäiset lapset tai vastaajan raskaus eivät lieventäneet tuomiota vähäisissäkään määrin. Raskaana olleita naisia myös teloitettiin, vaikka se oli silloisenkin lain vastaista.

Kirjassa käydään lävitse myös valkoisen puolen lehdistössä ja kirjallisuudessa esiintynyttä naisvihaa. Poliittisesti aktiiviset naiset katsottiin moraalia rappeuttaviksi epäihmisiksi joidenka teloittaminen oli nähtiin täysin oikeutetuksi. Tästä tunnetuimpana tapauksena on Ilmari Kiannon kirjoitus susinartuista, josta kirja on saanut nimensä. Pikku impi on taas luennehdinta eräästä naisvangista VRO:n kuulustelupöytäkirjassa.

Mutta mikä oli runon naisten kohtalo? No lue itse. Erinomaisen hyvä ja kiintoisa kirja jota suosittelen varauksetta. Tätä tulee varmasti jatkossakin selailtua paljon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti