Eurajoen kapinavuosi

Viime syksynä ilmestynyt Tapio Niemen ja Mika Tammisen tekemä Eurajoen kapinavuosi 1918 kirja pääsi ilmestymään niin huomaamatta, että meinasi mennä kokonaan ohi. Ihan sattumalta tähän törmäsin muuta tietoa etsiessäni ja onneksi tätä varsin pienipainoksista kirjaa, ainoastaan 400 kappaletta tehty, löytyi vielä kustantajalta(?) Vuojoen kartanosta. Hinta ei ollut niinkään halpa, vaan jos ois ostamatta jättänyt, niin tällaista olisi sitten saanut kissojen ja koirien kanssa etsiä vuosikaudet. Olisi nimittäin hakusessa muutama vuosituhannen alussa ilmestynyt paikallishistoriikki. Samoilta tekijöiltä tuli viime vuonna toinenkin kirja, Punakapina T.l. Lapissa 1918, mutta se oli jo valitettavasti ehditty myydä loppuun.

Eurajoki oli varsin pieni paikkakunta, eikä siellä tapahtunut mitään erityisen mullistavaa tai ratkaisevaa tapahtumaa. Kapina ei oikein edes meinannut päästä alkuunkaan, ennen kuin tamperelaiset saapuivat opastamaan vallankumouksen teossa. Taisteluja paikkakunnalla ei ollut, punaisten takavarikoinnit ja perääntymisvaiheen ryöstely ja tuhopoltot lienevät edellisen vuoden maatalouslakkojen lisäksi syyynä poikkeuksellisen kovaan valkoiseen terroriin. Kaikkiaan kuntalaisista menehtyi sodan seurauksena peräti 2% väestöstä. Espanjantauti ja muut influennssat täydensivät väestönmenetystä vielä roimasti. Poikkeuksellista on myös se, että työväestö sai jo vuonna 1929 pystyttää Irjanteen hautausmaalle muistomerkin jossa on myös surmattujen nimiä, ei kylläkään kaikkia. Mielenkiintoista on myös huomioida esimerkkinä mukaan otettu naapurikunta Luvian sotasurmat. Siellähän ei tapahtunut sitten juuri mitään. Luvialla maanomistajien ja alustalaisten välit olivat varsin hyvät, ei ollut edes tarvetta perustaa suojeluskuntia tai työväen järjestyskaarteja ennen kapinan alkua. Eurajoella taas kaksi suurta kartanoa omisti lähes koko kunnan, mikä oli syynä jyrkkään vastakkainasetteluun. Paikkakunta vastasikin varsin pitkälle Väinö Linnan luomaa kuvitteellista Pentinkulmaa. Eurajoella oli kyse torpparikapinasta kartanonherroja vastaan.

Muistolaatta Irjanteen hautausmaan länsilaidalla olevalla teloituspaikalla. Varsinainen muistomerkki on hautausmaan toisella puolella.

Kirja oli varsin nopeasti luettu yhdessä illassa. Ihan kohtalaisen hyvä, ei mitään suuria tunteita herättänyt. Neutraalia tekstiä. Niemen mukaan aineistosta 75% on ennen julkaisematonta tietoa tai tietoa jonka löytämiseksi pitäisi kahlata hankalasti löydettäviä tietokirjoja.
Seuraavaksi on luvattu kirjaa Porin vuoden 1918 tapahtumista.

Harjun joukkosurman muisto

Viidestoista helmikuuta 1918 vangitsivat Voikkaan punaiset plutoonan päällikön Kaarlo Elon johdolla joukon vastavallankumouksellisia. Isännöitsijä Herman Norrman oli toiminut Voikkaan suojeluskunnan päällikkönä. Työnjohtaja Manfred Siven oli taasen suojeluskunnan komppanian päällikkö. Hänellä kuten myös toisella pidätetyllä työnjohtajalla Juho Poutiaisella oli ollut edellisen vuoden aikana pahoja riitoja palkoista ja pakkourakoista työväestön kanssa. Neljäs pidätetty, kovista otteista tunnettu poliisi Heikki Eloranta oli myös vihattu mies työväestön keskuudessa. Konttoristit Viktor Sandberg ja Waldemar Tengström olivat myös pidätettyinä, mutta nämä vapautettiin heidän allekirjoitettuaan lupauksen noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.

Vangittuja kuulusteltiin neljän päivän ajan Voikkaan miliisilaitoksella. Mitään ei kuitenkaan saatu irti. Plutoonanpäällikkö Elo kysyi ohjeita miesten käsittelyyn Kouvolan rintamaesikunnasta. Sieltä tuli kotkalaisen ylipäällikön Vihtori Hasun ja Kymintehtaan rykmentin kirjurin, voikkaalaisen Arvid Nåhlströmin määräys tuoda Norrman, Siven, Poutiainen ja Eloranta Kouvolaan. Määräykseen liittyi lisäys: "Salaiseen komiteaan kuuluvat eivät välitä vaikka jäisivät tielle."
Tämän perusteella Kaarlo Elo oletti, että vangit on matkalla ammuttava. Saattajiksi lähti seitsemän vapaaehtoista punakaartilaista. Juna pysäytettiin ennen Harjun asemaa, vangit komennettiin ratapenkalle ja murhattiin. Päähän ammutut ja alusvaatteisilleen riisutut ruumiit löytyivät muutaman päivän kuluttua. Tapus järkytti suuresti paikkakuntalaisia väriin katsomatta. Kosto tuli olemaan vielä kova, mutta se on toinen juttu se ja siitä olen joskus aiemmin kirjoittanutkin.

Lappakosken kyläyhdistys ja Vapaussodan ja Itsenäisyyden Kymenlaakson perinneyhdistys ovat pystyttäneet muistomerkin radan suuntaisesti kulkevan pienen metsäautotien varteen. Se on paljastettu 13. syyskuuta 2012.

Toisin kuin laatan tekstistä voisi päätellä on varsinainen surmapaikka liki sadan metrin etäisyydellä. Metsäautotien ja radan väli on ainakin kesäaikaan jokseenkin läpi pääsemätöntä ryteikköä ja itse luovuin yrityksestä päästä oletetulle surmapaikalle tätä kautta.
Lappakoskentien puolella sitä vastoin on hakkuuaukea ja sitä kautta pääsee helpommin radan varteen. Suurin piirtein muistomerkin kohdalta alkaa pitkä kallioleikkaus, joten surmapaikka on ehkä ollut leikkauksen läntisessä päädyssä, kuvassa radan toisella puolella, ellei muistomerkin paikka ole sitten vieläkin enemmän pielessä. Harjun asema on lähempänä pitkän kallioleikkauksen toista päätä.