Gutzeitin lankkutarhan palo v. 1946

Tällainen varsin dramaattinen kuva löytyy Toivo Laurikaiselle kuuluneesta albumista, joka sisältää lähinnä 1940-luvulla otettuja kuvia Kotkasta. Siinä on iso kokko. Lautatarha näyttää olevan tulessa. Takana näkyy pitkälle avointa vettä, ainut näkyvä saari on oikealla. Tästä voi päätellä kuvan olevan Enso-Gutzeitin lautatarhalta ja saaren olevan Kuusinen. Suunnasta päätellen kuva on otettu kaupungintalon yläkerroksista tai katolta.

Gutzeitin lankkutarhalla oli suurpalo 8. heinäkuuta 1946, jolloin paloi parissa tunnissa yli 5000 std. etupäässä sotakorvauksiin tarkoitettua lankkua. Samalla tuhoutuivat myös alueella sijainneet konttorirakennukset, pari sirkkelisuojaa sekä viisi täydessä lastissa olevaa proomua. Vahingoiksi arviotiin aluksi 110 miljoonaa markkaa, syksymmällä summa oli pudonnut 80 miljoonaan. Palon syttymisestä ei tainnut löytyä varmaa syytä. Aluksi sen epäiltiin saaneen alkunsa tupakoinnista, mutta hieman myöhemmin pidettiin lähes varmana, että kyseessä oli tuhopoltto. Hetkellä, jolloin palo syttyi, olivat kaikki työläiset ruokatunnilla. Tulen leviämisen kannalta oli paikka paras mahdollinen, aivan voimakkaan tuulen yläpuolella ja vieläpä sellaisessa paikassa, missä sammutustyö oli kaikkein hankalinta. Lähimpiin vesiposteihin oli matkaa 400-500 metriä, eikä sinne päässyt ajoneuvoilla, vaan letkut oli kannettava miesvoimin. Kaiken huipuksi useat kotkalaiset ruiskulaivat olivat sillä hetkellä muualla puolustusvoimien käytössä.

Matti Kanto arvioi tulipalon olleen suurin, joka Kotkan seudulla on koskaan ollut. Kirjassa Oli kerran Halla, hän kuvailee paloa seuraavasti: "Palo synnytti kovia tuulenpyörteitä, jotka liikkuivat meren yli Tiutisen puolelle nostaen veden patsaana ilmaan ja muutamia ihmisiä lotjan katolta alas. Hinaajat yrittivät hinata proomuja lautatarhan rannasta, mutta jättivät useat liian lähelle, jolloin ilmavirta veti ne takaisin liekkeihin. Muutamia proomuja ajelehti palavina Tiutisen ja Pirkköörin rantaan, jossa ne olivat palouhkana saarille. Tiutisen puolella syttyi parikymmentä palonalkua, jotka Tiutisen väestö sammutti."

Laitetaan vielä kuva Kotkan kaupungintalolta toiseenkin suuntaan, eli toria, Seponkulma ja 1938 valmistunut apteekkitalo. Tämäkin lienee 1940-lukua.

Sitten vielä kaupungintalo takaapäin. 1939 on kirjoitettu kuvan alareunaan ja Keskuskadun varrella oleva talo näyttää saaneen osuman venäläisten pommista, näin oletan.

Kaksi sanitääriä v. 1918

Mitähän mieltä susinartuista kirjoittanut Kianto olisi ollut Birgitta Gadolinista? "Miesten vaatteisiin" pukeutuneena ainakin rikottiin rohkeasti silloisia ahdasmielisiä sukupuolirooleja. Onhan kyseessä tietysti voinut olla myös ainutkertainen kuvausta varten sonnustauduttu hassuttelu. Kuva on otettu luultavammin aikaisintaan toukokuussa 1919, sillä rintataskun yläpuolella näyttäisi olevan Uudenkaupungin suojeluskunta - Turun pataljoona rintamerkki.

Aatelissukuun kuulunut Signe Birgitta Gadolin syntyi 10. toukokuuta 1895. Hänen isä oli Helsingin yliopistossa työskennellyt juristi Alexander Gadolin, joka toimi myös kansanedustajana vuosina 1914 ja 1917. Sisällissodan aikaan Birgitta oli Helsingissä voimistelunopettajana. Hän hankkiutui jollain keinoin Ruotsiin ja lyöttäytyi yhteen Ahvenanmaan kautta saapuneen Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa. Ikaalisissa Uudenkaupungin suojeluskunnan pohjalle perustettiin Turun rintamapataljoonaa, jonka sairaanhoitajaksi Gadolin alkoi. Turun pataljoonalla oli oma lääkintähuolto, josta käytettiin nimeä Turun pataljoonan ambulanssi. Sen johdossa oli ylilääkäri Kristian von Alfhtan. Kaksi muuta pataljoonaan kuulunutta naista, Laina Pitula ja Hanna Nevala toimivat huoltotehtävissä.

Turun rintamapataljoona osallistui Ikaalisten rintaman taisteluihin, oli piirittämässä Tamperetta Epilän suunnalla ja jatkoi sieltä Karkun rintamalle. Loppusota meni perääntyviä punaisia jahdatessa Hauholle asti. Ikaalisten Myllyojalla 15-16. maaliskuuta käydystä taistelusta Birgitta Gadolinille myönnettiin kunniamerkki, jonka saamisen perusteeksi mainittiin: "Ankarasta kuularuiskutulesta huolimatta meni eturiveihin ja otti huostaansa haavoittuneen".

Birgitta kihlautui kesällä 1918 jääkärikapteeni Gustaf Runar Renholmin kanssa. Avioliitto päättyi jo seuraavana vuonna eroon. Toisen avioliiton Birgitta solmi Ernst Julius Cronwallin kanssa. Tämä liitto pättyi leskeyteen Cronwallin haavoituttua kuolettavasti jatkosodassa.
1950-luvun lopulta asti Gadolin aktivoitui kirjailijana julkaisten muutamia kirjoja. Näistä on suomennettu matkakertomukset Ibiza - Lumimadonnan saari ja Salaperäinen Sardinia. Birgitta Gadolin kuoli 3. lokakuuta 1982.

Koiviston Kotterlahdelta kotoisin oleva 22. maaliskuuta 1899 syntynyt Gunilla Seppinen liittyi elokuuussa 1917 Koiviston työväenyhdistyksen nuoriso-osastoon. Kansalaissodan puhjettua talvella 1918 jäi Seppinen työttämäksi palvelijan toimestaan, jolloin hän liittyi Koiviston punakaartiin, ensin keittäjäksi kahdeksi viikoksi, sitten sanitääriksi, jossa tie vei Raudun rintamalle kuudeksi viikoksi. Tultuaan sieltä lomalle kotiin, eikä Rautuun enää päässyt, jatkoi hän Kuusan rintamalle Muolaan pitäjään, jossa ehti toimia myöskin sanitäärinä kaksi viikkoa, kunnes punaiset antautuivat Muolaan Lavolan kylässä. Terijoella hän oli vankina neljä viiikkoa ja Koivistolla suoritettujen tutkimusten jälkeen Seppinen vapautettiin. Näyttää siltä, että häntä pidettiin aluksi sen verran vaarattomana, ettei olisi tullut lainkaan kutsua valtiorikosoikeuteen. Ainakaan samassa kuvassa esiintyvältä Hilja Lappalaiselta ei löydy VRO-aktia, eikä kummaltakaan naiselta edes vankikorttia. Myös Hilja Lappalainen oli syntynyt 1899 ja kotoisin Koiviston Kotterlahdesta.

Kunnes sitten kesällä 1918 alkoi kuulua huhuja, että Gunilla Seppinen kiihoittaa väkeä uudelleen perustettavaan punakaartiin aikomuksena aloittaa syksyllä uusi rytinä, jotta pääsee kostamaan valkoisille. Hänet vangittiin uudelleen 13. heinäkuuta. Todistajana esiintynyt Hilda Savolainen kertoi Seppisen puhuneen kuinka hän oli ollut Raudun ja Kuusan rintamilla miehen puvussa ottaen osaa taisteluihin ja olleensa paikalla kun punaiset polttivat Raudun aseman. Myös Tyyne Sassi kertoi Seppisen kertoneen, kuinka hän oli ollut aseissa ja miehen puvussa rintamalla. Seppinen oli ollut myös Sassin keroman mukaan vakuutettu, että uusi kapina alkaa syksyllä kun ulkomailta tulee apua ja nyt vangittuja punaisia pääsee vapauteen. Seppinen itse kiisti tällaiset puheet. Vaikuttaa siltä, että hän on vähän liioitellut omia kokemuksiaan ja puhunut vähän sellaisia, mitä ei olisi ääneen kannattanut sanoa. Siivon ja rehellisen näköinen nuori nainen, kuului tutkintalautakuntaan kuluneen Matti Piipposen lausunto Seppisestä ja koska ollut vain sanitäärinä ehdotettiin laskettavaksi vapaalle. Viipurissa toiminut valtiorikosoikeuden osasto 65 tuomitsikin Seppisen 16. syyskuuta avunannosta valtiopetokseen kahden vuoden ehdolliseen rangaistukseen.

Koivistolle Seppinen ei näytä jääneen, sillä pian Gunilla avioitui helsinkiläisen Yrjö Stenvallin kanssa. Tämä oli Aleksis Kiven Albert-veljen pojanpoika, myös entinen punakaartilainen. Heidän poikansa Kaarlo Stenvall (1924-2001) kirjoitti vuosikausia suurromaania Stenvallit Stadissa, joka julkaistiin postuumisti 2012. Se kertoo heidän perheensä vaiheista työläiskaupunginosissa 1930-40 luvuilla. Gunilla eli pitkään ja kuoli 14. huhtikuta 1985. Hänet on haudattu Vantaalle Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle.

Seppiseltä takavarikoitiin myös kesällä 1918 vihko, jossa tutun laulun sanat.

Kuvat: Uudenkaupungin museo, Valtiorikosoikeuksien arkisto.
Tärkeimmät lähteet:
Vihaa, verta ja kyyneliä - Punavalkoinen Uusikaupunki 1918
Valtiorikosoikeuden akti 65/471

Kyminkartanon myllyn rauniot

Vesi on vähissä Kymijoessa vaikka keväisten tulvien pitäisi olla suurimmillaan. Nyt pääsee kuivin jaloin Hovinsaarelta Kolkansaarelle ainakin tästä Kyminkartanon kohdalta ja Kantin rautatiesillan alta myös kiveltä kivelle siirtyen. 

Ei ole Kyminkartanon myllyn uomassakaan montaa kymmentä senttiä vettä. Vedenpinta liki metrin alempana kuin useimpina keväinä. Jokunen vuosi sitten, olisiko vuosituhannen alkupuolta ollut, kaksi tai kolme nuorukaista eksyi kumiveneellä tähän uomaan.

Silloin tuossa oli melkoinen pyörre, joka imaisi kumiveneen ja miehet alas. Ei ole mikään iso aukko. Nyt sinne on kertynyt niin paljon rojua, ettei se näy.

Tuolta muurin alta he tulivat läpi. Uskokoot ken tahtoo. Tällaista ainakin kertoivat lehdille varoituksena muille. Kymen Sanomissa oli ainakin juttua ja saattoi jossain iltapäivälehdessäkin olla. Ei kyllä tee mieli kokeilla kertomuksen paikkaansapitävyyttä. Ei ollut silloinkaan vettä ihan niin paljoa kuin parhaimmillaan.

En ole löytänyt ainuttakaan kuvaa myllystä tai myllärin asunnosta. Rakennusvuosikin hukassa. Jostain 1800-luvun puolelta. Asunto käsitti kyökin ja kolme huonetta. Se vaurioitui pahoin 1908 sattuneessa tulipalossa, joka sai alkunsa kotona yksin olevien lasten varomattomasta tulenkäsittelystä. Vakuutukset olivat onneksi kunnossa.

Myllärin talossa lapsena asuneen nyt 85 vuotiaan miehen muistin mukaan mylly oli toiminnassa aina vuoteen 1953 asti ja toimineen loppuaikoina sähköllä.

Myllärin asunnon kivijalka ja portaat löytyvät myös Huumankiventien varrelta. Autiot rakennukset keräsivät puoleensa laitapuolen kulkijoita ja siksi ne purettiin pois. Itse en näitä muista. Vuoden 1967 kartassa rakennukset vielä näkyvät, joten joskus sen jälkeen hävitetty. Väkinäisten tanssilavan rauniot muistan. Käytiin siellä Veskun kanssa ehkä joskus 1977. Silloin tanssilava oli enää läjä palaneita laudanpätkiä. Jonkinlainen esiintymislava on jäänyt mieleen ja ehkä vähän kattoa myös. Muistan myös Väksyn sillalla kyltin "käyttö omalla vastuulla", oli vähän huonossa kunnossa rakenteet silloin. Täällä saakka ei silloin käyty.

Jorma Veijola: Me elämme yhä

Jorma Veijolan uutuuskirja Me elämme yhä - Työläiselämää Etelä-Kymenlaaksossa 1917-1919 pääsi ilmestymään aika yllättäen. Tuli vastaan uutuuskirjoja selatessa, enkä edes tiennyt tällaisesta hankkeesta mitään. Raimo Parikka on myös tekemässä tutkimusta samasta aiheesta, saa nähdä onko tällä mitään vaikutusta siihen projektiin. Jorma Veijola on entinen historian ja yhteiskuntaopin opettajani Katariinan yläasteelta, eikä hänestä ole kuin hauskoja muistoja.

Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään kansalaissotaan johtavia syitä vuosisadan alusta lukien, sodan ajan tapahtumia Kotkan ja Kymin sekä hieman myös Haminan ja Pyhtäänkin seudulla, sekä työväenliikkeen uutta nousua. Yleisiä valtakunnallisia tapahtumia on mukaan otettu sen verran, että aiheeseen vähemmänkin tutustuneet saavat riittävästi taustatietoa. Sosialidemokraattina Veijolan kiinnostus on ollut lähinnä työväenliikkeen näkökulmassa. Minään tasapuolisena sisällissotakirjana tätä ei voi pitää. Taustoituksen vuoksi kirjassa toki käsitellään myös valkoisten ja suojeluskuntalaisten toimintaa ja myös punaista terroria, melko pintapuolisesti tosin. Varsinkin valkoisten maanalaisesta toiminnasta olisi mukava lukea enemmänkin 2000-luvulle päivitettyä tietoa.

Lähdeaineistona tälle kirjalle ovat olleet uusin tutkimuskirjallisuus, jotkin "klassikot", joista merkittävimpänä mainittakoon Väinö Meltin Kotkan Työväenyhdistyksen 50-vuotis historia, Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet sekä Valtiorikosoikeuksien arkisto. Varsinkin sanomalehdistä on poimittu pitkiä lainauksia, jotka kasvattavat tehokkaasti sivumäärää. Venäläissurmat Suomessa kirjoista löytyvään artikkeliin Kotkan teloituksista olisi myös kannattanut tutustua, sillä nyt toistetaan kirjasta toiseen periytyvää väärää muistitietoa Kotkan valtauksen jälkeen saapuneiden venäläisten merimiesten kohtaloista. Myös tämä vaatimaton plokini on ollut lähdeaineistona, viitteisiin vaan lipsahtanut pieni kirjoitusvirhe.

Itse olen myös lukenut suurimman osan lähdeaineistosta ja myös kaikki kevään 1918 Eteenpäin-lehdet ja Etelä-Suomet toukokuulta kesäkuulle, joten mitään yllättäviä uusia tietoja ei ole aiheesta löytynyt. Minua ilahdutti eniten Veijolan löytämä Otto Poikolaisen VRYO-akti, sillä se sisältää paljon oleellista lisätietoa Karhulassa tapahtuneeseen Nassokinin ja Forsiuksen surmaan liittyen. Tästä tapahtumasta kirjoitin itsekin vuosi sitten ja nyt harmittaa ettei Poikolaisen paperit olleet tuolloin käytettävissäni. Muistitietokokoelmia hyödynnettäessä saattaisi löytyä vielä paljonkin lisää kiinnostavia tarinoita. Toivottavasti tulevien tutkimusten tekijät käyttävät myös tätä aineistoa enemmän hyväksi. Parikan tutkimuksen lisäksi myös Pyhtään vuoden 1918 tapahtumista on tekeillä tutkimus, joka toivottavasti myös jalostuu kirjaksi. Tulevien kirjojen tekijät voisivat sitten myös käyttää kuva-arkistoja hyväkseen, sillä tässä ei ole kuvan kuvaa muualla kuin kannessa. Arkistoista kun löytyy varsin runsaasti julkaisemattomia erittäin hienoja ateljee- ja muitakin kuvia aiheesta.
Sivuja kirjassa on 360. Kustantajana Mediapinta.

Talvisia fatbike kokemuksia osa 3

Neljäs talvi paksupyöräisellä alkaa olemaan takana. Alkutalvi meni entiseen malliin maastossa ajellessa. Tammikuussa sitten alkoivat erittäin runsaat lumisateet, eikä polkuja ehtinyt syntyä ennen seuraavaa lumimyrskyä. Helmikuun puolivälissä sateet vaihtuivat vedeksi ja sitten kun lämpötila putosi reilusti pakkaselle syntyi aivan mahtava betoninen hankikanto. Pyöräily onnistui ihan missä vain. Suolla, pelloilla, hakkuaukeilla ja ihan umpimetsässäkin silloin kun puusto ei ollut aivan liian tiheää.

Ei näistä keleistä lopulta montaa päivää ehtinyt nauttia, mutta tulipa koettua aivan uusia reittejä. Kävin muutamana päivänä Valkmusan kansallispuistossa ja sitä ympäröivissä metsissä ajelemassa. Varsinkin tuo Moronvuoren päältä kulkevan sähkölinjan alunen oli upea kokemus. Kesällähän siellä ei ole minkäänlaista pidempää ajokelpoista polkua.

Kerran aiemmin joskus 15 vuotta sitten olen pyöräillyt Moronvuorelta suon yli Simonsaareen. Silloin oli alkutalvi ja suon pinta liki lumeton ja jäässä. Nyt meni komeasti hankia pitkin.

Aikoinaan tuli etsittyä reittiä Pernoon kautta Valkmusaan, mutten koskaan sellaista löytänyt. Nyt on sitten sekin pätkä ajettu ja olikin aivan mahtavan hieno reitti. Suon pohjoispäässä Kymijoki muodostaa kaksi pientä järveä, joista Tarkjärvi on joen eteläpuolella. Rantatöyräät olivat kaikki erinomaisia ajettavia ja joissain kohdin missä tiheämpi metsä ulottui aivan rantaan siirryin jäälle.

Virta näyttää olevan paikoitellen voimakkaampi, joten ihan jokea pitkin ei oikein uskaltanut ajella muuten kuin mahdollisimman lähellä rantaa. Mökkejä tai muita rakennuksia ei täällä juurikaan ollut, joten ei tarvinnut ahdistua toisten pihoilla ajelusta. Tästä syystä oli aikamoinen erämaa tunnelma. Kaitsuontien päässä Kaitniemen länsipuolella oli yksi vähän suurempi tilus, mutta senkin sai kierrettyä jäitä pitkin riittävältä etäisyydeltä. Lähempänä Pernoota Torminvirran koskien kohdalla on sitten suurempi tilus aivan rannassa ja sitä ennen tulikin sitten maastouduttua, koska epäilytti jäiden kestävyys kosken reunalla. Torminvirrantie löytyi helposti pienen metsikön takaa, ei tarvinnut kuin yksi oja ylittää pyörää kantaen.

Valkmusaan tuli ajeltua usein Suurrahkan laavulta Vanhalaan kulkevaa latupohjaa pitkin. Noin yleensä ottaen latuja pitkin ei pitäisi pyöräillä koskaan hiihtokaudella. Nyt latupohja oli kuitenkin niin umpijäässä, ettei siihen jäänyt suuremmin edes renkaan jälkiä, eikä siis syntynyt mitään vahinkoa muutenkin roskaiselle ja ei niin hyvin hiihtoon soveltuvalle ladulle. Pari hiihtäjää tuli kyllä yhtenä päivänä vastaan. Tämä on myös pyöräilyyn upea maastoreitti.

Tällainen peli tuli sitten taloon tässä viikolla. Lisää pyörästä joskus myöhemmin kun on enemmän kokemuksia.

Runeberginkatu 4, Hovinsaari

Digitoin isoäitini veljen Toivo Laurikaisen jäämistöstä peräisin olevia valokuvia. Topi asui Hovinsaarella osoitteessa Runeberginkatu 4. Ammatiltaan hän oli Hovinsaaren kirjastonhoitaja ja innokas valo- ja elokuvauksen harrastaja. Jäämistöstä löytyi myös vanha lehtileike, joka valottaa osoitteen talojen historiaa.

Tämän Runeberginkadun puoleisen talon rakensivat Topin isä Antti Laurikainen, Eino Gröndahl, Julle Nykänen ja Oskar Hallunen. He ostivat Norskan sahan viilakamarin 1920-luvun alussa, purkivat sen, lastasivat proomuun ja kuljettivat Hovinsaarelle, jossa tarpeista koottiin asuintalo neljälle perheelle. Talossa asui vuokralla lisäksi viideskin henkilö tai perhe. Ahdasta on ollut tuohon aikaan. Hirvensalmelta kotoisin ollut Antti Laurikainen oli muuttanut vaimonsa Ida Laurikaisen kanssa Kotkaan 1905. Ida os. Siitari oli kotoisin Kangasniemeltä.

Muutaman vuoden päästä Gröndahl ja Laurikainen ostivat taas vanhan rakennuksen, tällä kertaa Hietasen keilahuoneen, joka pistettiin talkoilla puiksi ja uitetiin taas Hovinsaarelle. Siellä sen pystyttivät uudelleen Siivosen ja Sukasen kirvesmiesporukka, piipun ja uunin muurasi Hiironen. Vanhasta keilahuoneesta tuli näin kaksi kahden huoneen asuntoa, joihin Eino Gröndahl ja Antti Laurikainen muuttivat perheineen asumaan v.1927. Myös tämän talon osoitteena oli Runeberginkatu 4, vaikka se sijaitseekin Miilukadun varrella. Myöhemmin Toivo Laurikainen muutti takaisin siihen aiemmin rakennettuun taloon, joka oli elintason noustua muutettu myöskin kahdeksi kahden huoneen asunnoksi. Lisäksi molempien asuntojen vintillä oli kolmas huone. Leskeksi 1957 jäänyt Antti asui tässä kuolemaansa 1972 asti. Muistan kerran käyneeni "isän papan luona", en ole kyllä yhtään varma oliko Antti enää tuolloin elossa vai asuiko siellä joku muu jolla vierailimme. Topin ja tämän vaimon Aukun luona vierailuista on taasen paljon lämpimiä muistoja.

Näkymää Runeberginkadun alkupäästä, viemäriä taidetaan kaivaa. Kaupunki lunasti talot 1980-luvun alkupuolella aiotun uudisrakennuksen tieltä. Yli 30 vuotta sitä sitten saatiinkin odottaa. Topi oli kuollut jo 1978 ja hänen leskensä Aukku muutti Kotkansaarelle, jossa ehti asua jonkin aikaa ennen tuonilmaisiin siirtymistä. 

Näkymää pihapiiristä 1970-luvun alkupuolelta. Vasemmalla oleva punainen rakennus valmistui alkuaan hevostalliksi. Eino Gröndahl oli ammatiltaan ajuri. Rakennusten jäätyä tyhjiksi ehti pyromaani vielä iskemään siihen Miilukadun puoleiseen taloon v.1985.  Loput rakenukset purettiin hieman myöhemmin. Kerrostaloa lukuunottamatta ovat muutkin tämän kuvan taloista hävitetty aikaa sitten.

Nämäkin talot ovat olleet historiaa jo vuosikymmeniä sitten. Hovinsaarella ollaan edelleen ja entisen Lemminkäisenkadun eli nykyisen Merenkulkijankadun varrella. Talojen muistellaan olleen Lohja-Kotkan omistuksessa.

Hienoa ajankuvaa tässä. Simca 1000e jolla ei mitään tee. Keskellä oleva kerrostalo valmistui 1971. Kymenlaaksonkatua linja-autoaseman / Meritornin kohdalta kuvattuna.

Toinen kuva liki samasta paikasta. Maksitakit olivat 70-luvun alun muotia. Taitaa olla Martikaisten ja Mäkisten kaksostytöt siinä kävelyllä. Vasemmalla oleva Pipsa kun tunnisti itsensä kuvasta, kun näitä julkaisin "Oli kerran Kotka" -ryhmässä. Kotkankadun puutalotkin ovat olleet historiaa ties kuinka pitkään.

Konsta Endenin hurjat pakomatkat

Toimittaja Mikko Eränen haastatteli v. 1958 heinolalaista Konsta (Konstantin) Endeniä (s.1884) tämän hurjista pakomatkoista. "Kolme kertaa veivät minut ammuttavaksi ja kolme kertaa karkasin", kertoi Enden Eräselle. "Olin sisällä mökissä, kun yhdeksän kiväärimiestä tuli noutamaan. Ajan tavan mukaan mökin lattian alla oli perunakuoppa ja sinne hyppäsin piiloon. Sen verran lienen myöhästynyt lähdössä, kun heti vetivät luukun auki ja aikoivat ampua minut sinne kuoppaan.

- Sanoin kiväärimiehille, että ammoisista ajoista alkaen on ollut tapana suostua mestattavan viimeiseen toivomukseen, mutta teillä lienee kiireitä toimissanne, vai miten. Kun kysyivät, mikä  on viimeinen toivomukseni, valitin nälkääni ja toivoin mökistä viimeistä ateriaa. Siihen ne suostuivat, mutta ilmoitivat samalla, että pöydän päästä ei saanut liikkua muualle.

- Söin muodon vuoksi, mutta tosiasiassa mietin, mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä. Viisi kiväärimiestä oli mökin ympärillä vartiossa ja neljä sisällä. Yksi sisällä olijoista istui ikkunan kohdalla ja se piti tavalla tai toisella saada siirtymään. Näin tupakkalaatikon mökin uunin korvalla. Sanoin, että kun saisin muutaman henkisauhun, olisin valmis astumaan taivaaseen. Samalla viittasin muurin korvalla olevaan tupakka-askiin. Se ikkunan kohdalla istunut murharyhmän johtaja sanoi, että helvettiin me sinut passitamme, mutta nousi kuitenkin ottamaan sitä tupakka-askia. Nyt en myöhästynyt lähdössä. Samalla hetkellä syöksyin tiikerihypyllä ikkunaa kohti ja läpi samalla vauhdilla. Ikkunan pokat ja karmit karistin kaulastani pihamaalle ja sitten alkoi pellon ylitys, josta elokuvamiehet olisivat saaneet silloista Suomen demokratiaa aidosti kuvaavan pätkän. Yhdeksän kiväärin jyskeen ja luotisuihkujen säestyksellä tein pellolla epärytmikkäitä sik-sak-syöksyjä kohti metsän reunaa. Myöhemmin arvioin, että ne olivat elämäni nopeimpia liikkeitä. Pellon takalaidalla kuulin syöksyjeni lomassa karjaisun "tähdätkää aidalle". Viimeisen syöksyni tein sivulle ja saman tien tiikerihypyllä aidan yli. Aidan takana alkoi metsä. Siellä tunsin olevani jo turvassa, sillä juoksemalla ei minua silloin kiinni saatu."

Uudemman kerran Konsta löydettiin huhtikuun lopulla ja vietiin Heinolaan vankileirille. Parin viikon vankeuden jälkeen häntä ja kolmea muuta miestä lähdettiin kuljettamaan ammuttaviksi Rainion suuntaan. Teloitusryhmää johti järjestyspäällikkö Arno Niska ja teloittajina oli pitäjän suojeluskuntalaisia. Matkalla vastaan tuli piikkilanka-aita ja silminnäkijänä olleen Johan Veitosen kertoman mukaan ensimmäisenä kulkenut Konsta piikkilangan alitettuaan ampaisi äkkiä juoksuun. Luotisateessa tämäkin pakomatka suoritettiin. "Silloin ajoivat minua metsissä takaa suurella joukolla yhteen menoon monta päivää ja yötä. Itsetunto siinä vaan kohosi, sillä minä tunsin olevani todella arvokasta suurriistaa", Enden kertoi haastattelussaan.

Konsta onnistui pakoilemaan yli kuukauden päivät ennen kuin tuli yllätetyksi nukkumasta. Hänet vietiin tällä kertaa Hennalan vankileirille, jossa tapahtui kolmas karkaaminen. "Kun kokosivat ammuttavaksi vietävää ryhmää, niin siinä vaiheessa karkasin kolmannen kerran", kertoi Konsta Eräselle. Tässä hän kuitenkin laskettelee omiaan, sillä tämä kolmas pakomatka tapahtui vasta syksyllä Konstan jo saatua valtiorikosoikeudessa 12 vuoden kuritushuonerangaistuksen, eikä silloin viety enää ammuttavaksi muita kuin valtiorikosoikeudessa kuolemantuomion saaneita. Tämä laittaakin epäilemään, että nämä muutkin tarinat voivat olla hieman väritettyjä, mutta annetaan kuitenkin Konstan jatkaa kertomustaan: "Pakomatkalla törmäsin etsintäpartioon eräällä sillalla. Tein pää edellä uimahypyn veteen ja vetelin pitkän sukelluksen rantakaislikkoa kohti. Veden alla otin kaisloista kiinni ja silloin tällöin pistin nenäni pinnan yläpuolelle että sain ilmaa. Partio ampui muutaman kerran veteen ja vartoili minun pintaan nousemistani. Kaislikkoon oli niin pitkä matka, että sinne sukeltamisen partio jätti pois päätelmistään. Kun aikansa vartoilivat, totesi päällikkö, että nyt se perkele tappoi itsensä. Partio jatkoi matkaansa ja runsaan varttitunnin kuluttua minä tein samoin."

Kolmas pakomatka jatkui aina joulukuulle 1918 asti, jolloin Konsta ja toinen Hennalasta karannut vanki Lauri Heiniö (Helen) löydettiin Heinolasta Konniselän rannalta tiheään metsikköön kaivetusta maanalaisesta luolasta. Lehtitiedon mukaan siellä oli tilat vaikka kymmenelle miehelle ja täydellinen varustus talvea varten.

Konsta oli tunnettu Sysmän-Heinolan seudulla kovana agitaattorina, joka uhosi punakaartin olevan kovasti niskan päällä. Konsta agiteerasi jokaista miestä liittymään punakaartiin "niin että lahtarit lopulta hävitetään". Sitten alkaisivat auvoisat ajat: "Meillä on kaikki, lahtareilta saamme kaikki eikä meiltä puutu kuin Jumalan armo", Konsta nauratti yleisöä pitämässään puheessa.

Loppurangaistuksen Enden istui Riihimäen pakkotyölaitoksessa. Sieltä hän vapautui 30. tammikuuta 1920 annetun armahduksen nojalla. Sittemmin Konsta tuli tunnetuksi taitavana seppänä, jolle Heinolan konepajan herratkin sanoivat, että oli se hyvä kun et antanut ampua itseäsi, koska sinä taot niin hiton hyviä resoreja.

Kuvassa Konsta Enden paljon myöhemmin kun vuosi 1918 oli vain hurjia muistoja.

Lähteet:
Mikko Eränen: Punaisen esiliinan tarinat
Jukka Kulomaa: Kapinan aika - Heinola 1918
Valtiorikosoikeuksien arkisto
Digitoidut sanomalehdet