Kymin valkoiset

Maanantaina 13. toukokuuta 1918 kello kahdelta iltapäivällä vietettiin Kymin kirkolla sankarihautajaisia. Maan mustaan multaan laskettiin punaisten surmaamat kaupanhoitajat Kustaa Niemistö, J. A. (Hannes) Heino, mylläri Kalle Sandholm, hänen poikansa Lahja ja kauppaopiston oppilas Gustav Forss. Kun ruumiissaattueet olivat saapuneet kantoivat vainajien omaiset ja ystävät arkut sotilaiden muodostamaa kunniakujaa pitkin vanhan hautausmaan eteläiseen nurkkaukseen veljeshautaan. Tilapäinen sekakuoro lauloi kanttori J. Merisalon johdolla "Mä kuljen kohti kuolemaa" ja arkkuja hautaan laskettaessa "Tiet kaikki yhtyy täällä portilla kalmiston". Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti A.O. Wuorimaa puhuen samalla niistä kovista koettelemusten hetkistä, joita kansamme on saanut viime kuukausien aikana kestää ja huomauttaen, että tällaisia uhreja, joita nyt viimeiseen lepoon saatetaan, on seurakunnassamme kaikkiaan 19. Seppeleitä laskettaessa puhuivat insinööri Collin Juurikorven tehtaan puolesta osuustoimintamiehille Niemistölle ja Heinolle, H. Kottonen Sandholmeille ja opettaja Kontula Kymin seurakunnan puolesta kaikille uhreille yhteisesti. Kotkan suojeluskunnan edustaja, tohtori R. Engelberg laskiessaan seppeleen Sandholmeille lausui kiitollisuuden sanoja vainajille siitä suuresta näkymättömästä avusta, minkä kunnon vainajat olivat kotkalaisille antaneet. Sekakuoro lauloi välillä "Vaivuos, vaivu synnyinmaasi helmaan" ja "Sotarukouksen". Tilaisuuden päätteeksi laulettiin yhteisesti "Maamme" -laulu, joka valtavana kaikui sadoista rinnoista. Näin Etelä-Suomi -lehdessä kuvailtiin tapahtumaa.

Seuraavana sunnuntaina 19. toukokuuta tähän haudattiin myös valumestari Theodor Kindt. Punaista graniittia olevan marmorimaisine ympäryslaitteineen varustetun hautapatsaan kustansivat Kymin kunta ja seurakunta. Se paljastettiin elokuussa 1919 taas suurin juhlallisuuksin. "Ole uskollinen kuolemaasi asti", kertoo muistomerkin teksti.

Kalle Sandholmin kuva julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 13.7. 1918.

Voimistelunopettaja Eino Havas alkoi pian Loviisan taistelun jälkeen suunnittelemaan salaista etappitietä Kotkasta Mikkeliin. Hanketta rahoitti kotkalainen Edvard Heiliö, joka yhdessä vaimonsa Fannyn kanssa avusti pakolaisia reitille. Reitin nimeksi annettiin P.E. Svinhufvudin mukaan Sianpää. Päivisin reitillä kulki postia, öisin ihmisiä ja aseita. Toinen etappi oli Kuutsalon saaressa Oskari Huovilan talossa, sieltä reitti kulki Pitkäsaaren itäpuolitse Kaarniemenlahdelle, jossa Lahja Sandholm oli vastassa. Kohdatessaan tulijoita kysyi hän: "Ovatko herrat löytäneet sianpäätä, jonka äsken reestäni pudotin?" Tulijoiden vastatessa iloisesti "juu, juu", vei nuori mies heidät kotiinsa Tavastilaan, jossa talon emäntä kahvitti ja ruokki heidät, jonka jälkeen isäntä kuljetti matkalaiset seuraavaan etappiin Kannusjärvelle Lautalan taloon. "Heidän kotinsa oli kuin kestikievari", kuvailtiin myllärin kotia myöhemmin. Sandholmien tytär Valma oli saanut hankittua jostakin punakaartin sinetin ja kirjoitteli lähtijöille aina jäsenkortin ja lupalapun. Perheelle saatiin toimitettua jopa pieni käsikäyttöinen painokone.

Punaisilla oli vihiä Sandholmien vastavallankumouksellisuudesta. Saksalan punakaarti kävi useasti Sandholmeille penkomassa paikkoja ja varsinkin naapurissa asunut Emil Rikka [Rokka?] pyrki ottamaan selvää kaikista talon tapahtumista, "Yöllä hän valvoi, päivällä vei tietoja esikuntaan", muisteli Valma Sandholm pelon päiviä.
Metsäkylässä jäi kiinni joitain kotkalaisia herroja ja ilmeisesti nämä ilmiantoivat Sandholmit, jotka vangittiin maaliskuun alussa. Valma onnistui pakenemaan ja hänet järjestettiin turvaan Suursaareen. Isä ja poika vietiin ensin Haminaan, sitten Kotkaan ja lopulta Kouvolaan, jossa heidät surmattiin niin kuuluisalla Tommolan veripellolla 28. maaliskuuta.

Kuva veripellosta löytyy Kaarlo Castrenin kirjasta Punaisten hirmutyöt vapaussodassa.

Sama paikka nyt tai sitten ei ihan.