Karhulan aseman kadonnutta rakennuskantaa

Toissa edellistä juttua tehdessäni piti tapahtumapaikkaa varmentaessa etsiä enemmän tietoa sadan vuoden takaisesta Karhulan rautatieaseman seudusta. Samalla tuli vastaan kaikenlaisia "tätäpäs en ennen tiennytkään" löytöjä.

Tätä kuvaa hallitsee Karhulan ensimmäinen rautatieasema, joka tuhoutui heinäkuussa 1916 salaman sytyttämässä tulipalossa. Karhulan ensimmäisessä asemarakennuksessa toimi myös posti ja lennätin. Rautatie oli valmistunut 1897, mutta se avattiin virallisesti yleiselle liikenteelle vasta 3. toukokuuta 1900. Oikealla puolen näkyy 1880 valmistunut Toripytinki, jonka edessä oli Karhulan tori 1930-luvulle asti. Myöhemmin tori oli nykyisen Karhula-kodin paikalla, osoitteessa Sudenkatu 6. Karhulan keskusta on siis siirtynyt kilometrin verran pohjoiseen sadassa vuodessa. Aivan oikeassa laidassa näkyy veturitalli. Vasemmalla näkyvä maantie kulki Kolmikulmasta nykyisen Suulisniemen risteyksen seudulle ja se poistui käytöstä 1969. Kuva lienee otettu Tornipytingin yläkerrasta tai katolta.

Samaa suuntaa nyt. Kuva on otettu hieman kauempaa ja vähän matalammalta. Puut peittävät kaiken näkyvyyden, entisen pellon paikalla on nyt isoja varastohalleja ja varastokenttää.

Alkuperäisen kapearaiteisen rautatien veturitalli on yhä olemassa. Se on myöhemmin toiminut romuvarastona ja on nyt tyhjillään ja hoidon puutteessa tuhoutumassa. Katto on romahtanut osittain sisään.

Tässä hieno kuva Karhulan toisesta vuonna 1917 valmistuneesta rautatiesasemasta ja kapearaiteisesta rautatiestä, joka kulki vuoteen 1927 saakka nykyistä Aumakatua pitkin. Talon suunnittelivat arkkitehdit Verner ja Ivar Thomé ja sen yhteydessä toimi myös Ahlströmin virkailijakerho. Yläkerrasta löytyi kirjasto ja biljardisali. Alakerrassa oli aseman odotussali ja toimistotilat. Odotussalia käytettiin myös virkailijakerhon juhlasalina ja tanssisalina. Rakennus siirtyi kokonaan virkailijakerhon käyttöön uuden radan valmistuttua.

 

Tällöin kolmanneksi Karhulan asemaksi muutettiin 1890-luvulla valmistunut asuintalo. Tämä rakennus sijaitsi 1948 valmistuneen ja nyt autiona olevan Shanghain ja veturitallin välissä lähempänä rataa. Aseman se toimi vuodet 1927-1964 ja purettiin joskus 1980-luvulla.

Harvemmin nähty kuva, "lahtareita" Karhulan asemalla tiettävästi 4. toukokuuta 1918.

Tämän kuvan on sanottu olleen myös Karhulan valtauksesta 4. toukokuuta 1918. Ainakin minun silmiin kuvassa on ihan selkeästi lunta ja näyttäisi olevan rekikin, joten olen kyseenalaistanut yleisesti käytetyn kuvatekstin. Tiedäpä sitten, ehkä siinä on jotain ihan muuta. Aseman vieressä näkyy Toripytinki, jota myös Kanalaksi kutsuttiin. Talon purkuvuodesta ei kellään tunnu olevan luotettavaa muistikuvaa. Aina kun tästä kyselee, niin kaikki käyvät puhumaan Tornipytingistä, joka oli sitten ihan eri rakennus. Ei kaukana sekään asemalta.

Sama paikka kuin edellisessä kuvassa 100 vuotta ja 1 päivä myöhemmin.

Virkailijakerhon rakennus jäi autioksi 1980-luvun puolivälissä ja se purettiin pitkän väännön jälkeen vuonna 1996 tehdasalueen aiotun laajentumisen tieltä. Tämä laajentuminen ei sitten ole vieläkään toteutunut. Rakennuksen kellarin tiiliseinät löytyvät edelleen, joten aseman paikka on helppo löytää.

Vieressä olevassa nyt ränsistyneessä ja tyhjillään olevassa puutalossa sijaitsi lääkärin vastaanotto. Tämä on rakennettu vasta 1930-luvun lopulla.

Työväenkasarmi Port Arturista tai Port Arthurista, kumpaakin kirjoitustapaa näkyy käytettävän, ei oikein tunnu löytyvän kuvia, vaikka tämäkin on ollut olemassa johonkin 1960-70 luvulle saakka. Sijaitsi siis osoitteessa Kokkolankatu 9 ja tämän pohjoispäädyssähän tapahtui se kaksoissurma, josta huhtikuussa kirjoitin.
Tässä asui paljon muualta tulleita siirtötyöläisiä ja se muistetaan levottomana ongelmatalona, jossa poliisi usein vieraili. Toisten muistelijoiden mukaan elämä oli kuitenkin yleensä rauhallista ja talossa asui paljon lapsiperheitä, kuten näkemistäni kuvistakin ilmenee.

Perheen kova kohtalo

Tämän päivän Hesarissa Marko Tikka ja Tiina Lintunen arvioivat Marjo Liukkosen uutuuskirjaa Hennalan naismurhat 1918. Kritiikin kohteena on erityisesti Liukkosen tapa käyttää värittyneitä muistoja täytenä totuutena siitä mitä Hennalassa ja Lahdessa tapahtui toukokuussa 1918. Kirjan itse lukeneena voin yhtyä Tikan ja Lintusen arvosteluun.

Otetaan nyt yksi esimerkki. Marjo Liukkonen kirjoittaa Hennalan naismurhat kirjassaan, että Rauha Sinisalo ammuttiin Lahdessa 30.4.1918 yhdessä nelikuisen poikansa Hjalmar Julius Sinisalon kanssa. Ainoa lähde tälle on Armas Kiven 1960-luvulla kirjaama muistelma, jossa hän kertoo nähneensä Mustankallionmäellä 58 teloitettua naista, joista yhdellä oli ollut lapsi kainalossa. Vuosia myöhemmin Kivi oli kuullut, että Sinisalo oli vienyt lapsen mukanaan ja oletti näkemänsä naisen olleen Sinisalon, mikä voi tietysti pitää paikkansakin. Kirkonkirjoihin poika on kuitenkin merkitty nälkään kuolleeksi 25.5.1918. Liukkosen mielestä suojeluskuntalainen kirkkoherra Wikström oli merkinnyt kuolinsyyn väärin.

Oheinen Suomen Sosialidemokraatissa 5.6.1920 julkaistu kuolinilmoitus kertoo kuitenkin, että Jalmari Sinisalo kuoli nälkään, tosin jo huhtikuussa. Liukkosen väärillä tai tarkoitushakuisilla olettamuksilla on ikäviä seurauksia historiantutkimuksen kannalta. Nyttemmin ainakin Kansan Uutisten blogisti kirjoittaa Liukkoseen nojautuen nelikuisen lapsen tulleen ammutuksi äitinsä kanssa.

Mikä oli Rauha Sinisalon kohtalo? Kalmin pataljoonan tiedusteluosastoon kuulunut Joonas Seppälä kertoi löytäneensä Sinisalon ja kolme muuta naista kellarista ja vanginneensa heidät. Liukkonen olettaa pidätettyjen joukoissa olleen myös Lahden naispataljoonan päällikköjen Suoma Jäntin ja Ida Vikmanin, jotka Liukkosen mukaan katosivat Lahden valtauksen jälkeen. Kumpikaan naisista ei kuitenkaan kadonnut, koska heidät vangittiin Kotkassa ja Haminassa ja kumpikin päätyi Valtiorikosoikeuteen. Vikmanin paperit näyttävät kuitenkin kadonneen vankikorttia lukuunottamatta ja sekoittuneen erääseen toiseen Ida Vikmaniin.

Sinisalo oli vankina metallivalimolla Lahden taistelujen aikana, kun saksalaiset uhkasivat ampua kostoksi kolme tai neljä vankia jokaisesta punaisten kaupunkiin ampumasta tykinlaukauksesta. Valimolla vankina ollut Ilmari Leppänen kertoi yhden ammutuista olleen Sinisalon: "Metelinmäkeen näitä ammuttiin, hakijoilla oli nimet joista huusivat." Vankeja ei kuitenkaan ammuttu Metelinmäkeen vaan saksalaisten tulkkina olleen Huvi Vuorisen mukaan kaupungintalon seinää vasten. Vuorisen mukaan teloitettuja oli 16, joukossa miehiä ja naisia. Rauha Sinisalo on ainoa nainen, jonka voi kuolinpäivän perusteella uskoa olleen tässä ammuttujen joukossa.
Myös Kalle Saarnio on kertonut 1963 tehdyssä haastattelussa saksalaisten kostoksi ampumista vangeista. Saarnion mukaan näitä oli peräti 60, mikä on varmasti liioittelua ja paikka hiekkapenkkaa vasten nykyisellä Salininkadulla kaupungintalon ja meijerin välillä.

Mikä oli Jalmari Sinisalon kohtalo? Uskoisin tämän kuolleen aliravitsemukseen tai "yleiseen heikkouteen" Rauhan ollessa vangittuna. Kun Rauha ja muut vangit oli ammuttu, ruumiit vietiin hautausmaalle ja vähän aiemmin menehtynyt lapsi asetettiin äitinsä viereen. Tämän Armas Kivi oli sitten toverinsa kanssa nähnyt. Tämä on ainoastaan omaa arvailua. Kuolinilmoituksen lehteen toimittaneella henkilöllä lienee ollut asiasta täsmällisempää ja varmaa tietoa.

Sinisalon perheen potretti julkaistiin Itä ja länsi lehden numerossa 13-14 1928.
Perheestä menehtyivät Rauhan ja tämän poikansa lisäksi Rauhan isä David, joka SSD:n kuolinilmoituksen mukaan kaatui Lahden taistelussa. Sotasurmien mukaan tämä "mestattiin" päivää aiemmin. Myös Itä ja länsi lehden kuvateksti kertoo tämän tulleen ammutuksi. Pikkuveli Vihtori (Viktor), s.1900, kuoli Itä ja länsi lehden mukaan Hennalan vankileirillä, samaa kertoo myös kuolinilmoitus ja terroritilasto, jonka mukaan Viktor murhattiin 29.4. Hennalassa. Päivämäärän, kuten myös Rauhan kuolinpäivään 30.4. voi suhtautua varauksella. Vaikuttaa, etteivät ne ole ihan oikein. Sotasurmista löytyy lisäksi vielä Tammisaaren vankileirillä kuollut Wäinö Antero Davidinpoika Sinisalo ja Johan David Davidinpoika Sinisalo, joka murhattiin Lahdessa joulukuussa 1918. Kumpikin mainittu myös tuossa SSD:n ilmoituksessa. Pitää vielä yrittää tarkistaa ovatko nämä kaksi viimeistä saman perheen jäseniä. Harhaluotiin kuollut 6-vuotias Hugo ei ilmeisesti ollut perheen jäsen.

Karhula 17. huhtikuuta 1918

17. huhtikuuta 1918 vangittiin Karhulassa "yleiseltä tieltä" kaksi Karhula Oy:n virkailijaa, rakennusmestari Karl Bertil Forsius ja konttoristi Rolf Nassokin.  Kumpikin suojeluskuntaan kuuluneita miehiä. Forsius oli ollut talvella mukana Porvoon suojeluskunnan toiminnassa, mutta palannut helmikuun lopulla takaisin työpaikalleen Karhulaan, jolloin oli joutunut 10 vuorokaudeksi vangituksi ja ollut sen jälkeenkin valvonnan alaisena. Uuden pidätyksen syy on jäänyt epäselväksi, käsky tähän on saattanut tulla Kouvolasta.

Alarik Ahola ja Valdemar Velin kuulustelivat vankeja Kymin työväentalolla. Ahola, "toiskätinen-Aatu", lisänimi kertoo ammatin: sahatyömies, oli paikallisia punakaartin johtomiehiä, Velin kuului Kaipiaisten lentäviin. Kotoisin hänkin oli Kymistä.
Vangit aiottiin lähettää edelleen Kouvolaan kuulusteltaviksi. Saattajiksi määrättiin Mooses Pakkanen Inkeroisista ja Einari Pitkänen Kymin Kaarniemestä, heitä kun ei tunnettu Karhulassa. Pakkasta, Pitkästä ja Veliniä yhdisti Kaipiainen, jossa he kaikki olivat olleet töissä ennen sotaa. Vartijoita evästettiin vielä, että elleivät vangit hyvällä kulje, voidaan he ampua matkalla. Vangit ja vartijat lähtivät kävellen muutaman sadan metrin päässä olevaa rautatieasemaa kohti.

Ylikäytävän kohdalla vangit tekivät lakon ja kieltäytyivät ampumisen uhallakaan jatkamasta matkaa. Miesten sanaillessa paikalle sattui myös kotimatkalla ollut punakaartin postinkuljettaja Arvid Eklund. Pakkasen kertoman mukaan päällikkönauhoja kantanut Eklund veti esiin revolverin ja käski ampumaan vangit mikäli nämä eivät tottele. Tämän oli kuullut myös eräs ohi mennyt tyttö. Eklundin itsensä mukaan hän oli vain varoittanut vankeja. Tuloksena oli kuitenkin, että Mooses Pakkanen ampui Bertil Forsiuksen ja Einari Pitkänen Rolf Nassokinin, sen "laihemman ja kivulloisen." Nassokin oli ilmeiseti ollut sairaana, toinenkin lähde kertoo, ettei hän ollut aivan terve. Paikalle ensimmäisenä rientänyt Waldemar Velin survaisi vielä maassa loikovaa Forsiusta pistimellä rintaan. Myöhemmin Kouvolaan lähetetyssä raportissa todettiin: "Vangit lähtivät karkuun, jolloin meidän vahti ampusi ne molemmat."

Lauantai-iltana kahdeksan jälkeen oli vielä runsaasti väkeä liikkeellä, kun radalta kuului 6-7 laukausta. Pian alkoi väkijoukosta kuulumaan puhetta, että siellä ovat punaiset ampuneet ihmisiä. Uteliaita riensi katsomaan mitä oli tapahtunut. "Ei saa mennä sinne, siellä on punakaartilaisia", joku varoitti.

Tähän työväenkasarmi Port Arturin pohjoispäätyyn kerääntyi joukko katselijoita, etupäässä naisväkeä. Vaikka oli jo hämärää, radalla nähtiin kävelemässä erittäin hermostuneina kaksi tai kolme aseistettua miestä. Kolmas apulaisen tapaiselta näyttävä lyhyenläntä mies oli ilman asetta. Paikalle tuli työväentalolta lisää kaartilaisia jotka kantoivat ruumiit sivuun ja peittivät laudoilla, kunnes ne yön turvin korjattiin pois. Jotain oli silti ehditty näkemään. Nassokinin kyljessä nähtiin pistinhaava ja päähän oli ammuttu kaksi luotia. Forsiuksen sanottiin olleen vieläkin pahemman näköinen. Kummaltakin toinen silmä pois. Näin huhuttiin.

Valkoiset saapuivat Karhulaan 4. toukokuuta. Seuraavana päivänä alkoivat teloitukset läheisellä halkotarhalla. Aatu Ahola oli yksi ensimmäisistä ammutuista. Kaipiaisten lentävät olivat onnekseen ehtineet saamaan siirron Viipurin rintamalle. Velin vangittiin Naulasaaressa, Pakkanen ja Pitkänen Tienhaarassa. Surmien selvittely venyi syksyyn asti, olihan yksi päätekijöistä ammuttu ilman kunnollisia kuulusteluja. Pakkanen oli jo kertaalleen ehditty tuomita ja laskea ehdonalaiseen vapauteen. Uudessa oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Saman tuomion sai myös Pitkänen. Jutun käsittelyn venyminen myöhäiseen syksyyn pelasti kuitenkin molempien henget, sillä kuolemaantuomioita ei enää laitettu täytäntöön, vaan ne muutettiin elinkautisiksi. Miehet vapautuivat viimeisten armahdusten myötä. Veliniä pidettiin sen verran tärkeänä tekijänä, että hänet lähetettiin Viipurista Kotkaan kuulusteluihin. Hän onnistui kuitenkin karkaamaan kaikkiaan kolmasti. Etsintäkuulutuksessa mainittiin tuntomerkiksi ison koon lisäksi musta silmä, mikä kertoo kaiken kuulustelumetodeista. Ilmeisesti Velin pääsi pakenemaan Ruotsiin ja vältti kaikki seuraamukset.
Arvid Eklund välttyi murhasyytteiltä, hänet tuomittiin vain valtiopetoksesta, tosin varsin kovaan kymmenen vuoden tuomioon. Valtiorikosylioikeus pudotti tuomion 8 vuoteen.

Surmapaikka kartalla. Alkuperäinen kapearaiteinen rautatie kulki vuoteen 1927 asti nykyisen Aumakadun paikalla. Työväenkasarmi Port Artur, eli talo numero 310 B, sijaitsi osoitteessa Kokkolankatu 9. Se on purettu muistelijoiden mukaan 1970-luvulla. Kymin työväentalo tuhoutui tulipalossa helmikuussa 1955. Karhulan tuolloinen rautatieasema, myöhempi Ahlströmin virkailijakerho purettiin 1996. Paikalla ei ole mitään mikä muistuttaisi tästä tapahtumasta.

Lähteet:
Valtiorikosylioikeuden aktit 5670, 25357 ja 27285
Etelä-Suomi 23.11. 1918
Rakennustaito 15.6. 1918
Olli Korjus: Hamina 1918

Tie vapauteen näyttely

Kotkan työväentalolla eli sirppiliiterissä on ollut esillä 3. maaliskuuta lähtien Työväen sivistysliiton Kotkan seudun opintojärjestön tuottama Tie Vapauteen - elämää punaisessa Kotkassa 1918 -näyttely. Näyttely on avoinna vielä 4. toukokuuta 2018 asti ja siihen voi tutustua tiistaisin ja torstaisin klo. 14.00-17.00 välisenä aikana. Löytyy kolmannesta kerroksesta, kun siitä Keskuskadun puoleisesta ovesta menee sisään.
Pienen näyttelyn perusrunko perustuu tällaisiin infotauluihin, joista kuvassa on puolet. Lisäksi näytteillä on hieman esineistöä, jota on saatu lainaksi Työväenmuseo Werstaalta, Kymenlaakson museolta, etelä-kymenlaaksolaisilta sos. dem. puolueosastoilta sekä yksityishenkilöiltä.

Esillä on muutamia punalippuja, tässä Munsaaren Työväenyhdistyksen ja Kymin TY:n naisosaston liput.

Ikkunalaudalla Kotkan Riennon palkintoja. Rientohan perustettiin vuoden 1905 suurlakon aikaan Kotkan punaisen kaartin voimistelu ja urheiluseuraksi. Kuvassa seuran menestynein urheilija, olympiavoittaja Kaarlo Koskelo.
Vieressä Työväenyhdistyksen soittokunnassa musisoineen Jere Laineen (1884-1947) klarinetti.

Vitriinissä on kaikkea kiinnostavaa pikkuesineistöä, vanhoja rahoja, leipäkortteja ja em. Jere Laineen Hennalan vankileirillä 16.6. 1918 tekemä tuohinen rasia.

Hevos- ja kivityömies Iisakki Hintikan (1865-1946) työkaluja, joita tämä on käyttänyt luultavasti venäläisten patteritöissä sekä Metsäkulman hautausmaan kiviaidan teossa 1920-luvulla. Myös Hintikka oli Hennalan vankileirillä, josta palasi syksyllä nälkäkuoleman partaalla. Ida-vaimo oli nähnyt kuinka aiemmin vankileiriltä palannut naapurin mies oli kuollut "kunnon ruokaa" liikaa syötyään, joten Ida syötti miehelleen ensimmäisen viikon vain "kauralimaa".

Pöydällä oli kopio Tiutisen työväentalon vahtimestarin vaimon Elin Ihalan muistelmista vuodelta 1918. Tässä pieni näyte. Kuvasin nämä kaikki sivut. Näitä ei ole tietääkseni julkaistu koskaan missään. Aihetta olisi, kuten myös toisen tiutislaisen Urho Javanaisen hyvinkin laajojen muistelmien kokonaan julkaisulle. 

Tässä muistotaulu menehtyneistä Tiutisen työväenyhdistyksen jäsenistä. Tämä on ollut ainakin joskus esillä Tiutisen työväentalon juttutuvan seinällä. En ollut tätä ennen nähnyt. Lisäksi näytteillä oli myös vastaava muistotaulu Popinniemen TY:stä. En saanut siitä oikein hyvää kuvaa.

Kolmas muistotaulu esittää "vakaumuksensa puolesta henkensä antaneita pyhtääläisiä".

Tämä kuva löytyy näyttelyn infotaulusta ja sama kuva vilahti myös talvella TV:stä tulleessa Käy eespäin -dokumentissa. Tunnistin paikan heti Tampsankankaaksi. Teksti kertoo, että "Muisto veljeshaudalta 10.6.1928". Eteenpäin -lehdessä olleen ilmoituksen mukaan muistojuhla alkoi puoli kahdelta iltapäivällä ja ohjelmassa oli KTy:n soittokunnan soittoa, Eero Vänskän pitämä tervehdyspuhe, KTy:n sekakuoron esitys, toimittaja Hämäläisen puhe, Onni Paukkosen lausuntaa, Hjalmar Hännikäisen "kipinä" puhe sekä lisää kuoro- ja yhteislaulua.

Myynnissä oli tätä Kotkan sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön 110-vuotis juhlakirjaa, jonka ostin. Ilmestynyt jo pari vuotta sitten, mutta ei ole edes paikallisissa kirjastoissa tätä tai ei ollut ainakaan viime syksynä, kun tästä vähemmällä huomiolla ilmestyneestä kirjasta kuulin. Kuvia on paljon. En ole ehtinyt vielä lukemaan.

Alahovin luutarha

1970-luvun alkupuolella, 1973 tai 1974 Karhulassa aloitettiin rakentamaan nykyistä Alahovin kerrostalolähiötä. Turku-Viipuri maantie eli Kuninkaantie on aikoinaan mennyt nykyisen Alahovin läpi. 1970-luvun alussa peltojen keskellä oli ainoastaan pitkä suora Korkeakoskelta Otsolaan johtavaa paikallistietä. Paikalle sattumalta pyöräilleet pojat näkivät suoran alussa tien oikella puolella metsän reunassa tapahtuvan jotain erityistä. Ensimmäisen talon perustuksia kaivettaessa melko läheltä maanpintaa oli löytynyt suuret määrät luurankoja. Näky on piirtynyt ikuisesti paikalla olleiden muistiin. Kymmeniä pääkalloja sikin sokin, nahkasaappaita, joissa vielä luut sisällä ja vaatteiden jätteitä. Jotkut muutkin lähiseudulla asuneet muistavat käyneensä katsomassa luutarhaa. Itse asuin Aittakorvessa, enkä edes olisi osannut lukea Eteenpäin-lehdessä ollutta juttua tästä löydöstä. Meille tosin tuli Etelä-Suomi, kait siinäkin asiasta kirjoitettiin. Pitäis se varmaan käydä kirjastosta etsimässä.

Paikka on täsmälleen tässä kalliojyrkänteen edessä. Taloa ei lopulta rakennettu hautausmaan päälle, vaan vähän sivuun. Nyt haudan päällä on mm. lasten hiekkalaatikko, eikä mikään kerro paikan historiasta. Useat Alahovissa ikänsä asuneetkaan eivät ole edes kuulleet koko luutarhasta.

Hauta tunnetaan "Kustaan sotilaiden hautana", eli saatiin selvitettyä tämän olleen Kustaa III:n sodan aikainen kalmisto. Ruotsinsalmen meritaisteluja seudulla käytiin kaksi vuosina 1789-90. Näistä jälkimmäinen, 9.-10. heinäkuuta 1790 käyty toinen taistelu päätyi ruotsalaisten voittoon.

Tässä vielä ote Kustaan aikaisesta venäläisestä kartasta. Alkuperäinen kartta on piirretty länsi-itä suunnassa ja oikaisin tämän pystyyn hahmottamisen helpottamiseksi. Kyminlinnaa ei ollut vielä rakennettu, sen paikalla lukee Kymenkartano. Keskellä oleva tumma alue on Äijänvuori, jonka oikella puolen Kalliokoski ja Hortola. Oikella ylhäällä lukee Högfors, eli Korkekoski. Korkeakosken haaran oikella puolella Helilä ja Eskola. Kymin entinen kirkko on merkitty ristillä ja sen pohjoispuolelta ennen maantietä löytyy siis tämä hautausmaa. Nykykartta näyttää tältä.

Kotkan kaupungin osoitekalenterit 1903-1929

Kansallisarkiston digitoitujen lehtien joukosta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Kuten nämä Kotkan kaupungin nimi-, osoite-, ammatti-, ja liikekalenterit vuosilta 1903, 1915, 1919, 1923 ja 1929.
Oman aikansa "puhelinluetteloita" keltaisine sivuineen, eli yksinkertaisesti kotkalaiset saivat toimittaa nimi-, ammatti- ja osoitetietonsa julkaisijalle ja nämä tiedot sitten julkaistiin vuosittain. Mitenkään täydellisiä nämä eivät tunnu olevan. Varsinkin työväestöä taitaa puuttua paljon varsinkin noista vanhemmista luetteloista. Nuo kaksi viimeistä tuntuu olevan paljon täydellisempiä. Noissa kahdessa viimeisessä on myös hyvä osoitekartta, josta pystyy katsomaan täsmällisesti missä kukakin on asunut. Vanhemmista osoitteista löytyy toisaalta myös Kotkan matkailukartta vuodelta 1910.

Omaa sukuani ei ole asunut tuolloin Kotkassa muita kuin isoäitini perhe vuodesta 1905 lähtien ja he löysinkin noista kahdesta viimeisestä luettelosta. Asuivat Hovinsaarella osoitteessa Runeberginkatu 4 ainakin vuodesta 1923 lähtien elämänsä loppuun asti. Tai isoäiti ja hänen sisarensa kyllä muuttivat muualle ja isoäidin veljen vaimo ehti vielä muuttamaan Kotkansaarelle, kun talo purettiin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Sittemmin tämä tontti oli rakentamatta vuosikymmeniä. Viime kesänä kun siitä pitkästä aikaa menin ohi, niin yllätyin kun siihen oli valmistumassa iso kerrostalo. Olin useasti pysähtynyt tuohon tontille verestämään muistoja. Aukku oli niin mukava ja Topikin oli melko aikaansaava mies. Esiintyy kirjastonhoitajana Toivo Pekkasen Lapsuuteni -kirjan filmatisoinnissa. On muuten hieno kirja ja tuo siitä tehty TV-sarja.

Kaarlo Valli: Liekeissä

Löytyipä Kaarlo Vallin "klassikkoromaani" Liekeissä vuodelta 1922. Onko kulttikirja? No ihan sellaiseksi tätä ei kait voi kutsua. Lähinnä oman aikansa kuriositeetti. Tästä on kuitenkin ollut mainintoja useammassakin lähteessä, mikä on herättänyt mielenkiintoni.
Yhteiskunnallinen romaani, joka on myös kertomus luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja toveruudesta. Luokkatietoinen työläinen Hannes Valtimo pelastaa pikkupojan auton alle jäämiseltä loukkaantuen itse. Auton kyydissä ollut Ester Ståhl saapuu sairaalaan tapaamaan urheaa Hannesta ja alkaa rakkaus.  Romaanina tämä ei ole kummoinen, eikä tarjoa historiantutkijallekaan mitään tietoa, vaikka Valli itsekin onkin ollut osallisena kirjan kuvaamissa tapahtumissa. Ihan sujuva pokkari kuitenkin. Ei aiheuta myötähäpeää lukijassa. Ehkä ainesta kulttikirjaksi.

Kauhun aika -kirjassaan Jukka Rislakki mainitsee Hannes Valtimon esikuvana olleen Ali Aaltosen, mikä on varsin käsittämätön väite ja selvästi virheellinen, sillä Juri Nummelinin mukaan esikuvana oli Verner Lehtimäki, joka sopii selvästi paremmin Valtimon rooliin.

Kaarlo Valli syntyi Vehmaalla 4. syyskuuta 1895. Perhe muutti pian Uuteenkaupunkiin, jossa Valli kävi kansakoulun ja oli isänsä räätälinopissa. Sai 1918 avunannosta valtiopetokseen 7 vuoden vankeustuomion.  Vapautui tammikuussa 1921, jolloin oli syntynyt syvempi harrastus kirjallisuutta kohtaan. Tämä esikoisteos Liekeissä ilmestyi omakustanteena ja sen jatkona sodanjälkeisellä ajalla liikkuva kuvaus Vannoutuneet, kertomuksia ja katkelmia v:lta 1918 Koston kourissa, runokokoelma Taistelun varrelta, nämä kaikki v. 1922, sekä Venäjän vallankumouksesta kirjoitettuja kertomuksia ja kuvauksia Sytykkeitä 1923. Valli avusti myös kirjein ja runoin useita vasemmistolaisia aikakauslehtiä, sekä kirjoitti Työväennäyttämölle näytelmiä, joista julkaisematta jäänyt Sovittamattomat johti 2 kk:n vankeustuomioon 1926. Vasemmistolaisen poliittisensa toimintansa johdosta sai lapualaisaikana 2 1/2 vuoden tuomion, jonka kärsi 1930-33. Viimeiset vuotensa eli räätälintyönä. Kuoli Turussa 19. joulukuuta 1936. Tiedot kirjasta Käy eespäin (1957).