Ollut vähän hiljaista tämä bloggailu viime kuukausina ja nytkin tulee vähän täytejuttua. Tuli siis nuo tekstit kirjoitetua toisaallekin, vaan kopioidaan nyt myös tänne. Alkaa vaa ikävän sotaisalta tämä blogi näyttämään, vaikka oikeesti oon hippi.
Kaarlo Koskelo oli ainoa punaisten riveissä kansalaissodassa taistellut olympiavoittaja. Koskelo, alkuperäiseltä nimeltään Karl Ääpälä syntyi kotkassa 1888. Tukholman olympialaisissa 1912 hän otti yllättäen kultaa kreikkalais-roomalaisen painin 60-kiloisten sarjassa. Koskelon urheilu-ura jäi kuitenkin lyhyeksi tähdenlennoksi ja sisällissodan aikana hän toimi Kotkan punakaartin johdossa. Hän esiintyi puhujana ainakin Kotkassa 10. helmikuuta 1918 järjetetyissä kaatuneiden punaisten hautajaisissa. Talven aikana hän kävi myös Mäntyharjun rintamalla, jota on muistellut Punaisen Ristin kenttäsairaalassa työskennellyt Mauno Vannas:
Näyttämölle ilmaantui lyhyeksi ajaksi uusi tulokas, terveen näköinen tilapäisen jalkavamman takia ontuva mies, Koskelo. Kuultuani nimen, muistin sen esiintyvän olympialaisten kisain painikilpailujen voittajien luettelossa. Mies kuulukin olevan sama. Mitä tietä hänen ansioitumisensa muuten oli tapahtunut, en tiedä, mutta minne hän tuli siellä hurrattiin. Soturina hän kaikesta päättäen oli punakaartilaisten parhaita, ihmisenä Savon rintamalla olevista aatetovereistaan paras. (...)
Koskelo piti lukuisia rintamakokouksia kiihottaen punakaartilaisia taisteluun, mutta aina hän voimakkaasti painotti inhimillisyyden vaatimuksia. Ilman tulosta ei hänen toimintansa ollut, se oli helposti huomattavissa. Muun muassa julkaistiin silloin keskisen rintaman esikunnan julistus, missä paikalla ampumisen uhalla kiellettiin haavoittuneiden rääkkäys ja ruumiiden ryöstö. Koskelo hävisi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Minne, ei ole tiedossani. Kerrottiin, että hänestä tehtiin joku Savitaipaleen rintaman päällikkö. Koskelo siirtyi Savitaipaleelle rintamäjärjestäjäksi.
Tappion häämöttäessä hän pakeni ilmeisesti viime hetkillä meriteitse Venäjälle saaden sieltä mukaansa venäjän kieltä taitaneen Paavo Väinö Domanderin, joka oli nuorena ollut töissä Pietarissa. Tämä oli osallistunut Helsingissä porvarien omistaman kirjapainon valtaukseen ja paennut ilmeisesti kansanvaltuuskunnan mukana ennen rautatieyhteyden katkeamista. Yhdessä miehet lähtivät matkaamaan Amerikkaan. Siperian Tomskissa he joutuivat koltsakkien, eli Venäjän valkoisten vangitsemiksi. He onnistuivat kuitenkin pakenemaan ja suuntasivat Kiinaan, ensin Harbinin kaupunkiin ja edelleen Shanghaihin, jossa miehet pestautuivat kirjapainoon töihin ansaitakseen rahaa Amerikan matkaa varten. Domander kuitenkin sairastui ja kuoli koleraan kesällä 1919 ja Koskelo matkusti yksin Amerikkaan, jonne hän sai pian myös perheensä.
Vuonna 1952 Kaarlo Koskelo kävi Suomessa olympialaisten kutsuvieraana. Kotkassa käydessään hän oli seuraamassa jalkapallo-ottelua, jonka väliajalla hänet esiteltiin yleisölle. Hän tapasi myös Adam Malmin, toisen mestaripainijan, joka myös oli ollut punakaartissa, sekä kotkalaisen "päälahtarin" Eino Havaksen, joka tuli hieromaan sovintoa ja kutsui painijat mökilleen Pyhtään Kärsäjärvelle. Malmin lesken muistaman mukaan Havas oli oikein mukava ja nauravainen entisten kapinallisten seurassa. Koskelo kuoli seuraavana vuonna Yhdysvalloissa liikemiehenä. Hän oli perustanut saunakylpylän Oregonin Asturiaan.
Koskelon lesken kuoltua heidän poikansa toi vanhoja palkintoja Suomeen. Olympialaisten kultamitali, Tukholman kisoissa se oli viimeistä kertaa oikeastikin täyttä kultaa, lahjoitettiin Kotkan sos. dem. työväenyhdistykselle. Samalla tuli myös kuitattua vanhat velat. Koskelon kerrotaan ottaneensa Venäjälle paetessaan mukaansa punakaartin miehistön palkkarahat.
Myös Jonni Myyrä osallistui Tukholman olympialaisiin, keihäänheittäjänä, tosin tuolloin ei vielä menestystä herunut. Sisällissodan syttyessä hän kuului edellisenä suksynä perustettuun Savitaipaleen suojeluskuntaan. Talven ja alkukevään tapahtumista ei suuremmin löydy tietoa, mutta huhtikuun lopulla alkaneessa Savitaipaleen valtauksessa hän oli mukana opastamassa toispaikkakuntalaisia.
Myyrä toimi Kallion komppanian oppaana näiden lähestyessä kirkonkylää Rikosillan suunnasta. Kallion komppania koostui reserviläisistä, joista useimmat olivat ensimmäistä kertaa taistelussa. Hermostuneet miehet kyselivät kuinka kaukana vihollinen on. Myyrä arveli etäisyydeksi 150 metriä, joista ensimmäiset kymmenet metrit olivat aivan aukeaa kangasta, mutta vastasi kuitenkin 300 metriä.
Myyrän antamiin tietoihin luottaen Kallion komppanian miehet laskeutuivat Mustanlammin ourun pohjalle saaden heti vastaansa edestä 50-70 metrin päästä, että sivultapäin murhaavan kuularuisku- ja kivääritulen. Eteen ei päässyt, yritys päätyi täydelliseen teurastukseen. Yli kaksikymmentä vapaussoturia poistui riveistä kaatuneina ja haavoittuneina, myös komppanianpäällikkö Kallio.
Saman iltapäivänä Myyrä toimi taas oppaana, tällä kertaa Kyminlaakson 1. komppanialle. Omissa muistelmissaan Myyrä antaa itsestään kuvan urheana sankarina, joka punaisten kuulasadetta halveksuen antoi tiukkoja ohjeita ja käskyjä opastettaville sotilailleen, jotka hänen esimerkistään huolimatta jättivät taisteluasemansa. Komppaniaan kuuluneen sotilaan Pentti Vesanderin kertomus antaa Myyrän toiminnasta aivan toisenlaisen tiedon: "Meidän joukkomme siirrettiin äärimmäiseksi vasemmalle siivelle, vaikkakaan emme sinne ensiyritämällä päässeetkään. Sillä oppaanamme toiminut Jonni Myyrä Savitaipaleelta sai jonkinlaisen kohtauksen tahi säikähti lähellemme osunutta granaattia ja lähti juoksemaan vinosti vasemmalle suunnastamme viitaten meitä tulemaan perässään. Huusimme ja kiljuimme häntä pysähtymään, mutta hän vain painui eteenpäin kuin riivattu - ja me perässä. Lopulta tapasimme itsemme taistelukuormaston luota, missä myös esikunta majaili. Kapt Förberg, saatuaan selville äkillisen ilmestymisemme syyn, lähetti meidät samaa kyytiä takaisin, mutta uuden oppaan kera. Se juoksu kaiveli meitä hieman ja takaisin lompsiessamme tuli juoksusta ja oppaastamme lausuttua yhtä ja toistakin..."
Jonni Myyrä oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana heittänyt ensimmäisen kerran maailmanennätyksen ja Antwerpenin olympialaisissa hän oli ehdoton ennakkosuosikki, johtaenkin Suomen komeaan neloisvoittoon. Seuraavissa Pariisin kisoissa 1924 tuli jälleen kultaa.
Koskelon tavoin myös Myyrä päätyi maanpakolaiseksi Amerikkaan. Myyrän bisnekset eivät oikein sujuneet ja hän päätyi kavaltamaan suuret summat rahaa kunnan kassasta. Nämä rahat hän kyllä sai maksettua ottamalla pankkilainaa, mutta velkaantunut mies matkusti Pariisin kisoista ensin Japaniin ja sieltä Yhdysvaltoihin, jossa menestyksekäs ura keihään ja kiekonheittäjänä jatkui.
Kirjalliset lähteet:
Hannu Eklund: Kotkan urheilun historia
Lauri Honkanen: Kotkan rykmentti
Mauno Vannas: Silmä silmästä
Pentti Pylkkö: Vaiettu vuosi
Demokraatti 21.10. 1919
