Suomalaiset fasistit ja muita kevään kirjauutuuksia

Tuollainen kirjapaketti tuli alkuviikosta, Suomalaiset fasistit - Mustan sarastuksen airuet -kirjalla tuli aloitettua luku-urakka. Tämän ilmestymisestähän on jo toista kuukautta aikaa ja kirja on ollut aika paljon esillä mediassa. Piffillä kirjaa luonnehdittiin seuraavilla kategorioilla:

1) Lukematta paskaa. Kattaa persut, kommenttipalstojen anonyymit möykkääjät ja kaikenlaiset sekalaiset saivartelijat.

2) Lukematta mahtava merkkiteos. Kattaa mediatutkimuksen hipsteriprofessorit ja sekalaiset liberaalit elvistelijät.

3) Kontekstualisoiva teos, joka luo uuden kokonaiskuvan vanhastaan tunnetuista asioista, luo samalla uusia katsauksia esimerkiksi vapaussodan rintamamiesten liiton toimintaan ja sisältää myös historiografisen osuuden. Kattaa tutkijat ja fiksummat lukijat.

Itseni luin tuohon toiseen kategoriaan, ja kun tämä alkaa olla kohta paketissa, niin ei voi muuta sanoa kuin, että kyllä tämä on hyvä ja kiintoisa teos. Ainoastaan alkupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, kun käsiteltiin fasismin syntyä ja olemusta maailmanlaajuisesti. Itse asiaan pääsyn jälkeen on ollut hyvinkin koukuttavaa tekstiä. Aikajana käsittää lähinnä vuodet 1918-1945, uudemmat fasistiset järjestöt on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tässä olisi siis saumaa myös jatko-osalle, mutta ehkä se on enemmä joidenkin muiden kuin tämän itsenäisyytemme alkuvuosiin keskittyneen kolmikon heiniä.

Marko Paavilaisen Murhatut veljet on myös ollut paljon esillä ja muutaman jutun luettuani ja kirjaa hieman selailleenani voin jo sanoa tämän olevan hyvinkin kiintoisa populaari teos. Sisällissodan aikana murhattujen Thomen veljesten lisäksi tässä käsitellään hyvinkin laajasti punakaartien ja erityisesti tekoon syyllistyneiden Hyvinkään lentävien toimintaa ja myöhempiä kohtaloita.

Martti Backmanin Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 -kirjaa mainostettiin tietokirjana, mutta tämä on kuitenkin kirjoitettu romaanin muotoon. Kyse onkin ns. faktiosta - kaikki esitetyt tapahtumat ja faktaväitteet ovat historiallisia tosiasioita. Kirjassa mainitut kymmenet henkilöt ovat olleet todellisia eläneitä ihmisiä, joiden sanomiset ja tekemiset ovat todettavissa suoraan kirjallisista dokumenteista. Kaunokirjallinen fiktio tulee esiin kun väritetään miljöötä ja keskusteluja.
Aiheenahan on Viipurissa tapahtunut venäläisten siviilien raaka joukkomurha, jota Backmanin sukulainen asianajaja Fritz Wiik lähtee tutkimaan sekä tapahtumaan limittyvä Harriet Thesleffin ja jääkäri Olof Laguksen onnettomasti päätynyt rakkaustarina ja jälkimmäisen kuolema.

Olofia käsitellään myös Tuomas Hopun uudessa kirjassa Jääkärit Saksan tiellä, jota en kuitenkaa vielä ostanut. Näytti vaan olleen HS:ssa juttua tästä ja Tampereen Postimuseossa avautuneesta Jääkäri-aiheisesta näyttelystä. Itseäni ei tuo jääkäriliike niin oikein kiinnosta, mutta Hopun kirjat sitäkin enemmän, joten eiköhän tämäkin tule myös hankittua myöhemmin.

Jukka Kekkosen Kun aseet puhuvat - Poliittinen väkivalta Suomen ja Espanjan sisällissodissa on ainakin kooltaan melkoinen järkäle ja vaikuttaa noin pikaisen selailun perusteella vähän turhan akateemiselta tutkimukselta omaan makuuni.
Suomen sisällissodan lisäksi myös Espanjan sisällissota kuuluu näihin suuriin kiinnostuksen kohteisiini. (Kun siellä oli anarkisteja.)
Kirjan kuvituksesta voisi vielä sanoa, että hohhoijaa... Ei ole oikein mielikuvitusta vastaavalle kuvatoimittajalle riittänyt. No joku voisi tietysti laskea kuinka monessa kirjassa on aiemmin julkaistu esimerkiksi kuvat Turun kasarmin raunioita tutkivista pikkupojista tai Matti Paasivuoresta edustamassa yksin koko vasemmistoa Heimolan talon salissa.
No parempi lukea ensin ja sitten vasta arvioida tarkemmin.

Suomalais-italialaisen Anton Montin Punaiset prikaatit - Italian väkivallan vuodet 1970-1988 ilmestyi jo viime vuonna, vaan ostin tämän vasta nyt. Italialainen vasemmistoterrorismi kun on myös kiinnostava aihe, vasemmistolainen terrori kun nyt on vaan niin paljon parempaa. (Tähän pitäisi laittaa myös hymiöita siltä varalta, ettei kaikki ymmärrä virkkeen alkuperää.)
Aika kompakti ja populaarilta vaikuttava kirja.

Talvisia fatbike kokemuksia

Ensimmäinen talvi fatbike-pyöräilyä alkaa lähestymään loppuaan. Ostin tuon siis viime lokakuun ensimmäisenä päivänä ja lokakuun aikana tuli ajettua reilut 400 kilometriä. Marras- ja joulukuut olikin sitten niin märkää ja pimeää kurakeliä, etten viitsinyt uutta pyörää turhaan sotkea ja kuluttaa. Uudelleen otin tämän käyttöön alkuvuodesta pakkasten ja lumen tultua ja nyt on mittarissa reilut 1500 kilometriä.
Pyörää ostaessani haaveilin hienoista aurinkoisista pakkaspäivistä, jolloin kiidän tämän kanssa kovaksi tamppautuneita moottorikelkkauria pitkin. Ihan tällaisia kelejä ei oikein tämä talvi ole suonut. Tammikuussahan olivat ne kireät pakkaset, jolloin pyörä oli käytössä lähinnä työmatka-ajossa ja työmatkat olenkin ajanut tällä lähes koko talven. Hyvin on Sramin X5 vaihteet ja Shimanon nestejarrut toimineet kireilläkin pakkasilla, ei mitään valitettavaa. Kuun loppupuolella ilmojen lauhtuessa pääsi maastoonkin ajelemaan, lunta oli metsässä vain parin sentin kerros, joten sinänsä ei juurikaan eroa normaaliin maastoajoon.
Helmikuu taas on ollut hyvinkin sateinen, vuoronperään vettä ja lunta, joten kunnollista polkuverkostoa ei ole oikein päässyt syntymään. Nyttenkin on ollut useita päiviä päivälämpötilat plussalla, joten kaikki polut on melko upottavia ja raskaita ajaa. On sitä kyllä joitain hyvänkin kelin päiviä osunut kohdalle. Ja kyllä ehdottomasti huomaa tämän paremman ajettavuuden vanhaan maastopyörään. Useita metsäkierroksia olen selvittänyt, jotka olisivat normaalilla maastopyörällä jääneet ajamatta.

Sain jo syksyllä vinkkiä, että nämä fatbiken nastarenkaat on maahantuojilta jo loppu, eikä tehtaaltakaan saada vähään aikaan lisää, joten pistin sitten heti tilaukseen kun XXL:ssä näitä oli myynnissä. Kuulemma jo loppuvuodesta oli sieltäkin kaikki menneet. Hintaa tuolla 45NRTH Dillingerillä oli 200 euroa kappale, mikä lienee melko paljon. Hinnat pudonnevat mahdollisesti tulevaisuudessa mikäli suuret rengasvalmistajat alkavat myös tekemään näihin sopivia nastarenkaita. Itse rengashan on loistava. Ei mitään huomattavaa eroa ajettavuudessa alkuperäisiin kesärenkaisiin. Kaikki nastatkin ovat yhä tallessa, vaikka on tullut ajettua kovaakin maastoajoa lumettomassa metsässä sekä paljasta asfalttia.
Ihan niillä kesärenkaillakin pärjäsi hyvin alkutalven, vaihdoin nuo nastat alle vasta tammikuun lopulla, kun oli ne erittäin liukkaat pääkallokelit.
Polkimina nyt kiinni nuo Shimanon avo-lukko yhdistelmät, koska töihin olen ajellut tavallisissa kengissä. Maastokäyttöön en noita oikein suosittele, kun se lukkopuoli tukkeutuu helposti lumesta ja avopuoli taas on piikittömänä sietämättömän liukas.

Spessulla on myös oma pumppu joka on tarkoitettu erityisesti näille suuren ilmatilan matalapainerenkaille. Pumppaaminen käy nopeasti, kunhan ei ole tarvetta saada korkeita ilmanpaineita.
Tuon tyylikkään ja kevyen niin ikään Specializedin pullotelineen ostin alunperin tempopyörääni, mutta se on niin tiukka, ettei oikein toimi maantiekäytössä. Maastoajossa se on sikäli parempi, koska ei tarvitse pelätä pullon katoamista kovassa rytyytyksessä.

Eurajoen kapinavuosi

Viime syksynä ilmestynyt Tapio Niemen ja Mika Tammisen tekemä Eurajoen kapinavuosi 1918 kirja pääsi ilmestymään niin huomaamatta, että meinasi mennä kokonaan ohi. Ihan sattumalta tähän törmäsin muuta tietoa etsiessäni ja onneksi tätä varsin pienipainoksista kirjaa, ainoastaan 400 kappaletta tehty, löytyi vielä kustantajalta(?) Vuojoen kartanosta. Hinta ei ollut niinkään halpa, vaan jos ois ostamatta jättänyt, niin tällaista olisi sitten saanut kissojen ja koirien kanssa etsiä vuosikaudet. Olisi nimittäin hakusessa muutama vuosituhannen alussa ilmestynyt paikallishistoriikki. Samoilta tekijöiltä tuli viime vuonna toinenkin kirja, Punakapina T.l. Lapissa 1918, mutta se oli jo valitettavasti ehditty myydä loppuun.

Eurajoki oli varsin pieni paikkakunta, eikä siellä tapahtunut mitään erityisen mullistavaa tai ratkaisevaa tapahtumaa. Kapina ei oikein edes meinannut päästä alkuunkaan, ennen kuin tamperelaiset saapuivat opastamaan vallankumouksen teossa. Taisteluja paikkakunnalla ei ollut, punaisten takavarikoinnit ja perääntymisvaiheen ryöstely ja tuhopoltot lienevät edellisen vuoden maatalouslakkojen lisäksi syyynä poikkeuksellisen kovaan valkoiseen terroriin. Kaikkiaan kuntalaisista menehtyi sodan seurauksena peräti 2% väestöstä. Espanjantauti ja muut influennssat täydensivät väestönmenetystä vielä roimasti. Poikkeuksellista on myös se, että työväestö sai jo vuonna 1929 pystyttää Irjanteen hautausmaalle muistomerkin jossa on myös surmattujen nimiä, ei kylläkään kaikkia. Mielenkiintoista on myös huomioida esimerkkinä mukaan otettu naapurikunta Luvian sotasurmat. Siellähän ei tapahtunut sitten juuri mitään. Luvialla maanomistajien ja alustalaisten välit olivat varsin hyvät, ei ollut edes tarvetta perustaa suojeluskuntia tai työväen järjestyskaarteja ennen kapinan alkua. Eurajoella taas kaksi suurta kartanoa omisti lähes koko kunnan, mikä oli syynä jyrkkään vastakkainasetteluun. Paikkakunta vastasikin varsin pitkälle Väinö Linnan luomaa kuvitteellista Pentinkulmaa. Eurajoella oli kyse torpparikapinasta kartanonherroja vastaan.

Muistolaatta Irjanteen hautausmaan länsilaidalla olevalla teloituspaikalla. Varsinainen muistomerkki on hautausmaan toisella puolella.

Kirja oli varsin nopeasti luettu yhdessä illassa. Ihan kohtalaisen hyvä, ei mitään suuria tunteita herättänyt. Neutraalia tekstiä. Niemen mukaan aineistosta 75% on ennen julkaisematonta tietoa tai tietoa jonka löytämiseksi pitäisi kahlata hankalasti löydettäviä tietokirjoja.
Seuraavaksi on luvattu kirjaa Porin vuoden 1918 tapahtumista.

Harjun joukkosurman muisto

Viidestoista helmikuuta 1918 vangitsivat Voikkaan punaiset plutoonan päällikön Kaarlo Elon johdolla joukon vastavallankumouksellisia. Isännöitsijä Herman Norrman oli toiminut Voikkaan suojeluskunnan päällikkönä. Työnjohtaja Manfred Siven oli taasen suojeluskunnan komppanian päällikkö. Hänellä kuten myös toisella pidätetyllä työnjohtajalla Juho Poutiaisella oli ollut edellisen vuoden aikana pahoja riitoja palkoista ja pakkourakoista työväestön kanssa. Neljäs pidätetty, kovista otteista tunnettu poliisi Heikki Eloranta oli myös vihattu mies työväestön keskuudessa. Konttoristit Viktor Sandberg ja Waldemar Tengström olivat myös pidätettyinä, mutta nämä vapautettiin heidän allekirjoitettuaan lupauksen noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.

Vangittuja kuulusteltiin neljän päivän ajan Voikkaan miliisilaitoksella. Mitään ei kuitenkaan saatu irti. Plutoonanpäällikkö Elo kysyi ohjeita miesten käsittelyyn Kouvolan rintamaesikunnasta. Sieltä tuli kotkalaisen ylipäällikön Vihtori Hasun ja Kymintehtaan rykmentin kirjurin, voikkaalaisen Arvid Nåhlströmin määräys tuoda Norrman, Siven, Poutiainen ja Eloranta Kouvolaan. Määräykseen liittyi lisäys: "Salaiseen komiteaan kuuluvat eivät välitä vaikka jäisivät tielle."
Tämän perusteella Kaarlo Elo oletti, että vangit on matkalla ammuttava. Saattajiksi lähti seitsemän vapaaehtoista punakaartilaista. Juna pysäytettiin ennen Harjun asemaa, vangit komennettiin ratapenkalle ja murhattiin. Päähän ammutut ja alusvaatteisilleen riisutut ruumiit löytyivät muutaman päivän kuluttua. Tapus järkytti suuresti paikkakuntalaisia väriin katsomatta. Kosto tuli olemaan vielä kova, mutta se on toinen juttu se ja siitä olen joskus aiemmin kirjoittanutkin.

Lappakosken kyläyhdistys ja Vapaussodan ja Itsenäisyyden Kymenlaakson perinneyhdistys ovat pystyttäneet muistomerkin radan suuntaisesti kulkevan pienen metsäautotien varteen. Se on paljastettu 13. syyskuuta 2012.

Toisin kuin laatan tekstistä voisi päätellä on varsinainen surmapaikka liki sadan metrin etäisyydellä. Metsäautotien ja radan väli on ainakin kesäaikaan jokseenkin läpi pääsemätöntä ryteikköä ja itse luovuin yrityksestä päästä oletetulle surmapaikalle tätä kautta.
Lappakoskentien puolella sitä vastoin on hakkuuaukea ja sitä kautta pääsee helpommin radan varteen. Suurin piirtein muistomerkin kohdalta alkaa pitkä kallioleikkaus, joten surmapaikka on ehkä ollut leikkauksen läntisessä päädyssä, kuvassa radan toisella puolella, ellei muistomerkin paikka ole sitten vieläkin enemmän pielessä. Harjun asema on lähempänä pitkän kallioleikkauksen toista päätä.

Johnny Rotten go-go

John Lydonin tai Johnny Rottenin ensimmäiset muistelmat, englanniksi Rotten, ilmestyivät vuonna 1994. Suomeksi se kääntyi vasta 11 vuottta myöhemmin nimellä Johnny Rotten. Pari vuotta sitten Lydon julkaisi uudemman sensuroimattomaksi mainitun teoksen "Anger is my life", joka ilmestyi viime syksynä Juha Ahokkaan suomennoksena nimellä "Raivoa ja voimaa!".
Siinä missä Rotten on enemmänkin Pistols -kirja, vaikkakin Lydonin lapsuuutta ja nuoruutta siinä käsitelläänkin laajasti, voi  vasta tätä uudempaa kirjaa pitää varsinaisena elämänkertana. Suuri ero kirjojen välillä on myös, että Rottenissa pääsevät ääneen myös parikymmentä Lydonin lähipiiriin kuuluvaa, mutta Raivoa ja voimaa on puhtaasti Lydonin itsensä sanelemaa tekstiä.
Pistolsin taru käydään melko nopeasti läpi, ja musiikin saralta kerrataan enemmän Public Image Limitedin vaiheita, unohtamatta muita Lydonin tekemisiä esimerkiksi elokuvien, teatterin ja tosi-TV tähteyden parissa.
Ainoastaan Pistolsista kiinnostuneille riittänee aiemmin ilmestynyt Rotten oikein hyvin, ellei sitten ole myös palavaa halua lukea 90-luvun paluu kiertueesta ja myöhemmistäkin re-union keikoista.
Raivoa ja Voimaa! on taasen vetävä ja kiinnostava 500 sivuinen nautinto joka tuli ahmittua läpi alle viikossa. Eli tykkäsin.

Nuorena poikana en ollut kovin kiinnostunut Pistolsista. Se oli vähän sellainen bändi, josta kaikki kylän idiootit tuntuivat tykkäävän, niin kuin Exploited myöhemmin.
Ensimmäinen ostamani levy oli v.1986 ilmestynyt "Originals Pistols Live", joka tuli hankittua jokseenkin tuoreeltaan. Sehän on näitä melko turhia rahastuslevyjä, tai no Pistols-liveksi kyllä huomattavan hyvä laatuinen, mutta vasta hieman myöhemmin kasetille äänittämäni "Never mind the Bollocks" olikin sitten se selvästikin kovempaa potkinut platta. Hyvä rokkilevy edelleen tänäkin päivänä.
Ärsyttävän tarttuva PiL:n (This is not a) Love song tuli kuultua telkkarista joskus hyvin kauan sitten, olisiko ollut silloin kun Lydon ja PiL oli ensi kertaa Suomessa, vaiko jo aikaisemmin, ei muista. Toistaiseksi ainoa hyllyyni päätynyt PiL albumi on "Live in Tokyo" tupla vuodelta 1983. Tämän ostin käytettynä Karhulan osto- ja myyntiliikkeestä noin kymmentä vuotta myöhemmin.

Pielisjärven työläisten Golgata

Tällainen ilmeinen kirjaharvinaisuus tuli löydettyä. Juho Nykäsen toimittama Pielisjärven työläisten Golgata - Muistelmia vuodelta 1918 omakustannekirja, tai pitäisi kyllä mielummin sanoa vihko, sivuja on vain 40, ilmestyi alunperin 1958. 20 vuotta myöhemmin tekijä otti tästä vielä tämän uusintapainoksen.

Kyseessä on siis Nykäsen toimittama kokoelma muistelmia "luokkasodan" ajoilta. Esipuheessa harmitellaan kun useat mukana olleet henkilöt, jotka olisivat voineet asiosta kertoa olivat jo kuolleet ensimmäisen painoksen tekovaiheessa. Tämän toisen painoksen ilmestyessä ei heistä ollut enää ketään jäljellä. Muistelmia saatiin kerättyä kuitenkin  kaikkiaan kymmenkunnalta Lieksan seudun veteraanilta.

Tekstit, jotka tuntuvat olevan kaikki Nykäsen muokkaamia, sen verran saman tasoisia ne ovat keskenään, käsittelevät lähinnä Pielisjärven alueen valkoista terroria. Taistelujahan ei Pohjois-Karjalassa käyty. Minkäänlaista taustatietoa tapahtumille ei ole esitetty, joten juttujen sävy on jokseenkin täysin yksipuolista tilitystä. Nykäsen mukaan murhan syyksi riitti se, että kuului työväenjärjestöön, tai naapurin kademielinen ilmianto. Hyvässä tietokirjallisuudessa tutkittaisiin tai edes yritettäisiin arvailla myös niitä syitä jotka tähän terroriin johtivat. Minään tietokirjana tätä ei voi siis pitää. Ainoastaan hyvänä aineistona kotiseutututkijoille. Minä en ainakaan ole vielä nähnyt yhtään tietokirjaa Suomen sisällissodan tapahtumista Pohjois-Karjalassa. Joskos joku sellaisen vielä tekisi.

Paikallisten tapahtumien lisäksi mukana on myös yksi muistelma Tammisaaren vankileiriltä. Tämä tuntuu kyllä uudempaankin tutkimustietoon nojautuen melko rehelliseltä tekstiltä. Kaikki tiedot on todennettavissa myös muista lähteistä jokseenkin oikean suuntaisiksi. Allan Honkanen kertoo kuinka sanoivat juhannuspäivänä olleen kaikkein suurimman kuolleisuuden, kaikkiaan 64 henkeä. Pekka Railon muistelmistahan asian voi hyvin tarkastaa. Railo kun piti tarkkaa kirjaa Tammisaaressa kuolleista. Luku on aivan oikea, ainoastaan päivämäärä on väärä, suurin päiväkohtainen kuolleisuus saavutetiin vasta kuukautta myöhemmin 20. heinäkuuta.

Joe Hill ei kuole koskaan

19. marraskuuta 1915, tasan sata vuotta sitten, teloitettiin Utahissa Yhdysvalloissa IWW-ammattiyhdistysliikkeen tunnetuin agitaattori ja lauluntekijä Joe Hill, oikealta nimeltään Joseph Hillström, alunperin Joel Emanuel Häggström. Hänen kohtalokseen koitui siirtyminen ääritaantumuksellisten mormonien hallitsemaan Salt Lake Cityyn auttamaan paikallisen IWW:n organisaation perustamisessa.
Industrial Workers of the World syntyi vuonna 1913 sosialistien, anarkistien ja radikaalien kaivostyöläisten yhteenliittymänä. IWW oli luultavasti ensimmäinen työväenjärjestö, joka käytti musiikkia järjestelmällisesti propagandassaan, ja sen punaiset laulukirjat levisivät jättiläispainoksina yli koko Amerikan. Kuuluisimmaksi IWW:n lauluntekijäksi kohosi amerikanruotsalainen siirtolainen Joe Hill, joka liittyi San Pedron osastoon vuonna 1910. Ensimmäinen Pieneen punaiseen laulukirjaan hyväksytty Joe Hillin laulu oli The Preacher and the Slave, Pappi ja orja, vuodelta 1911. Se on parodia Pelastusarmeijan laulusta In the Sweet Bye and Bye.

Tammikuussa 1914 hänet pidätettiin syytettynä kaupungin entisen poliisimestarin Morrisonin murhasta ja tuomittiin kuolemaan paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin jälkeen. Edes presidentti Wilsonin vetoomus Utahin kuvernöörille William Spry`lle tuomion tarkistamiseksi ei tuottanut tulosta. Joe Hill ammuttiin 19. marraskuuta 1915. Kyseessä oli todennäköisesti puhdas oikeusmurha, joskin jotkut hänen elämänkertansa kirjoittajat pitävätkin mahdollisena, että Hill ehkä tiesi jotain tapahtuneesta.

Näin vuosipäivänä voisimme luoda pienen katsauksen muutamaan kokoelmaani tarttuneeseen Joe Hill aiheiseen äänilevyyn.

Katsauksen vanhin on "työväen trubaduurin" Joe Glazerin "Songs of Joe Hill" (Folkways) vuodelta 1954. Tämä 10" vinyyli sisältää ne kaikki tunnetuimmat Hillin laulut eli Preacher and the Slave, Mr. Block, The Tramp, Casey Jones, Rebel Girl ja muutaman muun, sekä Alfred Heyesin ja Earl Robinsonin Joe Hillin, josta on tehnyt oman versionsa lukemattomat artistit aina Joan Beazia ja Bruce Springstiniä myöten. Joe Glazer esittää laulut askeettiseen tyyliin pelkän akustisen kitaran säestyksellä, joten tätä levyä ei kyllä tule kovin usein kuunneltua.

Myös ruotsalainen Mats Paulson luottaa pelkkään akustiseen kitaraan esittäessään näitä samoja lauluja alkuperäiskielellä, eli englanniksi, sekä lukien Hillin kirjeitä ja tekstejä ruotsiksi albumilla Songs and Letters of Joe Hill (Sonet). LP on ilmestynyt vuonna 1968. Tämäkin jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle.

Ensimmäisenä Joe Hilliä esitti suomeksi Hannes Saari jo 20-luvulla, levyttäessään Workers of the World Awaken nimellä Proletaarit nouskaa. Kappale on siitä harvinainen, ettei sitä ole mukana millään muulla omistamallani levyllä. Kyseessä on yksi neljästä Joe Hillin itse säveltämästä laulusta. "Tuplajuulaisten" tyyli näkyi myös vahvasti monen muunkin amerikansuomalaisen kuplettilaulajan kuten Arthur Kylanderin ja Hiski Salomaan tuotannossa.
Turun Ylioppilasteatterin lauluryhmä levytti kokonaisen albumin Hillin tuotantoa Olli J. Pellikan suomennoksina. Lauluryhmän jäsenia oli aiemmin ollut mukana Punainen Neilikka yhtyeessä, jonka ohjelmistoon kuului Hillin lauluja. Tämä LP ilmestyi vuonna 1975 Loven Eteenpäin! alamerkillä ja se jäi ilmestyessään melko vähälle huomiolle, vaikkakin Casey Jones suomennos Antti Mäntti, lakkorikkuri saikin soittoaikaa radiossa. Mukana tälläkin levyllä on kaikki keskeiset laulut, sekä tietysti Heyesin ja Robinsonin Joe Hill Elvi Sinervon suomennoksena. Tietystä amatöörimaisuudesta huolimatta levyn yleisilme on tuore ja kestää melko hyvin kuuntelua.

Katsauksen helmi on vuonna 1990 ilmestynyt kokoelma Don´t Mourn - Organize! (Folkways/Sonet), johon on koottu parhaita vuosikymmenten aikana levytettyjä Joe Hill aiheisia lauluja ja puheita. Billy Bragg aloittaa Phil Ochsin laululla Joe Hill, jossa käydään miehen elämä lävitse reilussa kahdeksassa minuutissa. Alkuperäinen Ochsin versio löytyy levyltä Tape from California ja toki senkin omistan.
Tämä on kyllä albumi jota jaksaa kuunnella hyvinkin usein. On nimittäin muutamia niin hienoja versioita. Mainittakoon vaikka Hazel Dickensin bluegrassiin tahtiin soljuva Rebel Girl.
Mukana on paljon Folkwaysille levytäneitä tunnettuja artistejä kuten Pete Seeger, Paul Robeson ja Cisco Houston, mutta myös todellisia harvinaisuuksia. Varsinkin tuo Hazel Dickensin oma LP pitäisi joskus saada hankituksi.