Uusliberalismi lisääntyy.

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin päivän hesaria lukiessa, nimittäin uutinen kertoi ylivieskalaisen kauppaketjun J.Kärkkäisen alkaneen sakottamaan myymälävarkaita erilliselllä 500 euron lisämaksulla, jonka se lähettää varkaan maksettavaksi. Haluamatta tippaakaan puolustella myymälävarkaiden toimintaa, niin kyseinen maksu on täydellinen esimerkki kapitalistisen uusliberalismin mädännäisyydestä ja toimista jotka kertovat Thatcheriläisen/Reaganilaisen tasaveropolitiikan toteuttamisesta. Sama 500 euron maksu peritään siis sotaveteraanilta, joka varastaa nälkäänsä nakkipaketin kuin myös elektroniikkaan erikoistuneelta ulkomaalaiselta ammattivarasliigalaiselta. Hesarin asiakashaastattelut aiheesta olivat myös aika masentavaa luettavaa; neljästä haastatellusta 2 oli perinteisen oikeistopopulistisen rosvot kuriin -linjan kannattajia, yksi eläkeläinen myös samoilla vesillä pitäen kuitenkin summaa tosi suurena. Maksun suruus kertoo myös omalta osaltaan kuinka vieraantunut ökykauppias on tavallisten palkansaajien, eläkeläisten tai opiskelijoiden tuloista. Sensijaan yksi 44-vuotias naisopiskelija oli tajunnut asian laidan aivan oikein; Maksu tuntuu ihan kohtuuttomalta. Mieti, jos lapsi on näpistänyt vaikka karkkia. Päälle lisätään 500 euron maksu.
Oikeuden päätöksiä näiden yksityisten sakotusten laillisuudesta ei ole vielä tullut ja uskonkin, ettei näille tule lainvoimaa tai muuten usko progressiiviseen verotukseen perustuvaan pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen oikeuslaitokseen on kyllä taas aika mennyt.

Samaa yksityistä sakotusoikeutta ovat alkaneet käyttää myös nämä yksityiset pysäköinninvalvontafirmat. Vaikken olekkaan yksityisautoilun harrastaja tai edes kannattaja, niin silti näiden iilimatofirmojen joka paikkaan pystytetyt kieltotaulut herättävät allekirjoittaneessa usein suurempaa ärtymystä ja kiukkua kuin saastuttava yksityisautoilu. Aina löytyy näitä loiseläjiä, jotka haluavat kerätä maksimaalisia voittoja ilman, että tarvitsee tehdä mitään tuottavaa tai yhteiskuntaa hyödyttävää työtä.

This is England

Kuukauden (tai no tällä päivitystahdilla vuoden) klassikkoleffana esitellään Shane Meadowsin ohjaama ja käsikirjoittama This is England vuodelta 2006. Tämähän on sinänsä ajankohtainen, että FST5 esitti tämän joskus viimevuoden puolella (tässä taas näkyy tämän blogin vähemmän ajankohtaisuus). No niin, otin tän siis digipoksille ja oon kattonut pariin kertaan ja tykännyt ihan älyttömästi. En ole yleensäkään mikään älytön leffafriikki tai edes ollenkaan, mutta tää oli siis sellainen joka kolahti ihan tosissaan. Mitä vähän kattelin leffa-arviota tästä, niin aika komeita tähtimääriä tämä on saanut. Klassikkokamaa siis ihan oikeasti ja kyllä mä muistan kun tämä tuli teattereihin ja näkyi olleen silloin paljon ylistäviä lehtijuttuja.

Filmi sijoittuu vuoteen 1983. Shaun (Thomas Turgoose) on 12-vuotias kundi, jonka isä on kuollut Falklandin sodassa ja häntä kiusataan koulussa. Kotimatkalla skinhead-jengi ottaa rääpäleen suojelukseensa ja elämä alkaa hymyilemään. Draamaa syntyy kuitenkin pian kun muita jengiläisiä vanhempi Combo (Stephen Graham) pääsee vankilasta, jossa hänestä on tullut piinkova rasisti. Hänen mielipiteensä ja asenteensa hajoittaa heti monikulttuurisen jengin kaikkien reilujen tyyppien, etunenässä jengin johtaja Woodyn (Joseph Gilgun) jäädessä siihen vanhaan ja oikeaan porukkaan. Isänsä menettänyt Shaun joutuu Combon manipuloimana siihen sakkiin joka käy National Frontin tilaisuuksissa kuuntelemassa äärioikeistolaista kiihoitusta ja vihanlietsontaa.

This is England on erittäin poliitinen ja kantaaottava (Oikein! Siksi tää onkin niin hyvä) elokuva kaikkine hienoine viittauksineen, esimerkiksi alikulkutunnelin Screwdriver teksti; luupäänatsit eivät edes osaa kirjoittaa oikein suosikkiyhtyeensä nimeä, joka on siis kirjoitettu tarkoituksella väärin Skrewdriver.
Elokuva myös selittelee upeasti rasismiin ja fasismiin johtavia syitä, älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma... Näin niinkuin Pelle Miljoonaa lainatakseni. Samaan johtopäätökseen on päätynyt Shane Meadows käsikirjoituksessaan.

Hienon ajankuvan lisäksi myös soudtrack on komiaa kuultavaa, musiikista vastaavat Toots & Maytals, Specials, Strawberry Switchblade, Dexys Midnight Runners, UK Subs ja monet muut.

Tässä vielä elokuvan traileri.

Sitä sun tätä

Eli ei mitään erityistä aihetta. No ensinnäkin pitää siis iloita kun olen saanut uuden lukijan!!! Piti viis sekuntia miettiä, että kukas toi nyt sitten on, mutta muistin kyllä nimen. Upeaa! Mahtavaa! Enkä ole kyllä vielä Anskuakaan toivottanut tervetulleeksi. Hauskaa kun uskaltauduit ilmoittautua ensimmäiseksi lukijaksi. Vähänkös ankeeta, kun ei ollut yhtään tai vain yksi lukija, kun kaikilla muilla on niitä jopa kymmenittäin. (En lue mitään kaupallisia paskablogeja siis joissa on satoja lukijoita.)

Viime viikon parhaasta jytkystä tai riemastuttavimmasta lööpistä vastasi tämä Fear-zinessä 1991 julkaistu Jussi Halla-ahon haastattelu. Jussihan oli nuorena Heavy-mies ja soitti Blashemia nimisessä yhtyeessä. Riemastuttavimpina kohtina mainittakoon Jussin kommentit Satanismi on uskonto, ei niittivyö. sekä Minä ainakin haluaisin piiskata ja komennella neekereitä. (tämä ei ollut huumori vastaus.Neekeri ei ole naurun asia minä olen arjalainen ja ylpeä siitä). (muuten tuo ekoissa suluissa oleva lisäys oli sitten jussi Halla-ahon tekemä,joka vastasi haastatukseen toim h.)
Halla-aho luonnollisesti kiistää tyystin koskaan moista sanoneensa, vaan ei kuitenkaan kiellä olleensa tätä mieltä.
Hommafoorumilla mestarin kannattajat yrittävät todistella koko juttua tökeröksi väärennökseksi; "Myös kirjoitusasusta tulee mieleen, että tässä on yritetty hakemalla hakea jotain liimaa haistelleen hevarin tyyliä. Kirjoitusvirheet ovat aivan idioottimaisia ("Kanadailainen") ja työni puolesta PALJON huonoa tekstiä lukeneena herättää epäilyksiä." Tässä kuitenkin hommamoderaattori haukkaa paskaa osoittaen täydellisen tietämättömyytensä jo liki kuolleesta zinekulttuurista. Nimittäin tuollaista käppäähän nämä pienlehdet pahimmillaan olivat. Erityisesti juuri kyseinen Fear-zine muistetaan totaalisen surkeana tekeleenä. Laaman pienlehtikatsauksessa Spurg toteaa, että "Huonoimpia koskaan lukemiani lehtiä. Pelkkiä alkeellisuuden ennätyksiä rikkovia haastatteluita ja arvioita joita kaikkia leimaa käsittämätön sanasokeus ja kirjoitusvirheiden suma." Tämähän oli punkin synnyttämää tee se itse kultturia parhaimmillaan. Kuka tahansa saattoi alkaa julkaisemaan omaa lehteä, viis kirjoitustaidosta tai mistään muustakaan. Tärkeintä oli tuoda omia hengentuotteitaan julki. Kannattaa myös muistaa ettei ollut ollenkaan epätavallista, että 12-13 vuotiaatkin nassikat julkaisivat omaa lehteä. Fearin Eskelisellä oli ikää v.1991 tiettävästi 15 vuotta. Itselläni ei valitettavasti tuota kyseistä numeroa löydy, mutta tästä innostuneen tuli pari päivää selailtua zinekokoelmaani vastavanlaisia aarteita etsien, mutta toistaiseksi tuloksettomasti.

Jo tavaksi muodostunut puolivuotinen uutuuskirjakatsaus jää tältä keväältä tekemättä. Nimittäin kevään kirjatarjonta näyttää todella laihalta. Ainoa itseäni kiinnostava opus on Joni Krekolan Helsingin nuorisofestivaali 1962. Helsinki kultuurisen kylmän sodan näyttämönä. (Like)
Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaalit syntyivät toisen maailmansodan jälkeen edistyksellisen maailman nuorison tahdosta taistella sotaa ja fasismia vastaan rauhan ja demokratian puolesta. Helsingin festivaalit jäivät parhaiten meillä suomessa mieleen lättähattu huligaanien mellakoinnin ja häirinnän takia. Itse festivaalin kulttuuritapahtumista lukisin itse mieluusti lisää. Ketähän kaikkia siellä oli esiintymässä? Ainakin Violeta Parra, tämä chileläinen runoilija, laulaja-lauluntekijä, Nueva Cancion liikkeen äiti, sekä tekstiili- ja kuvataiteilija, jonka elämä päätyi itsemurhaan 49 vuotiaana v. 1967.

Nyt kun taas musiikin pariin päästin, niin viimeisimpinä levyostoksina mainittakoon huutonetistä löytämäni Uusi Laulu 3 LP. Kyllä tätä olikin sitten jo monta vuotta tullut etsittyä. Uusi Laulu LP-sarja ilmestyi vuosina 1975-77 ja se esittelee laululiikkeen synnyttämiä toisen polven ohjelmaryhmiä, joista monille oli kertynyt satojen eiintymisten luomaa kokemusta. Tämän vaikeimmin löydettävän kolmannen ja viimeisen osan parhaimmistoa edustaa Arkiviisu-yhtye, jonka jäsenistä Mikko Perkoila ja Riitta Havukainen saavuttivat myöhemmin laajempaakin kansansuosiota. Muita levyllä esiintyviä yhtyeitä ovat Porin Agit Ryhmä (kas, Kari Levolakin oli bolshevikki), Kirjokansi, Oulun Toveriseura ja tamperelainen Peuhu. Erinomaisen hyvä levy, joka on soinut hyvinkin usein viime viikkoina. Olihan mulla tämä ennestään c-kasetille nauhoitettuna, muttei sitä ole tullut kuunneltua moneen vuoteen.
Ebayn kautta taas sain vihdoin jouluruuhkan (?) purkauduttua Philippines - Bangon! Arise! LP:n. Musiikkipuoli on aika easy listening kamaa, ihan miellyttävää hiljaisellakin volyymilla yön tunteina kuunneltuna ja tekstit, jotka löytyvät mukana tulevasta bookletista käännöksinä, tiukkoja USA:n imperialismin vastaisia hyökkäyksiä. Kuvia näistä ei nyt muistanut ottaa, lisään myöhemmin.

Parit Punk-levyt

Punk, punk, punk on typerää, levyt pyörii vaan ympyrää... Ostin Valtsulta parit uudet punk-levyt ja itse asiassa nämä ovat ainoat vuonna 2011 ilmestyneet äänitteet jotka itselleni hankin. Tämä kertoo kait, ettei vuosi 2011 ollut kovinkaan hedelmällinen musiikkivuosi. Myönnettäköön, että mielenkiintoni on kohdistunut viime aikoina etupäässä tuonne 1970-luvulle ja lähes kaikki levyt tulee nykyään hankittua käytettyinä. Maailma on täynnänsä hyvää ja erinomaista musiikkia menneiltä vuosilta. Itse näen hedelmällisempänä etsiä näitä unohdettuja klassikoita kuin ostaa uutta, joka ei yleensäkään tarjoa mitään, mitä ei olisi jo ennestään tehty.

Mutta siis näihin levyihin; Pertti Kurikan Nimipäivät on nykyään varsin muodikas ja suosittu yhtye joten pitihän tämä levy ostaa parahiksi ennen kuin myytiin loppuun. Oikeastaan tämä on kyllä tosi huono bändi. Tietty yhtye erottuu muista huonoista yhtyeistä omaperäisyydellään, mutta pelkät sympatiapisteet ei jaksa kyllä montaakaan levyä kantaa. Koko materiaalihan on sitä yhtä ja samaa kappaletta ja erityisesti tämän soittotaidottomuuden huomaa kun kuuntelee tätä Pelle Miljoonan kanssa tehtyä Mua valvotaan-liveä. PKN soittaa sitä omaa biisiään ja Pöllö yrittää pysyä perässä.
Levyn tsibaleista avausraita Puhevika on ehdottomasti se kaikkein toimivin, sanoituksessakin kunnon protestihenkeä. Levyn kansi on myös onnistunut ja erittäin PUNK, vaikka kaikki perinteiset punk-kliseet onnistuneesti sivuuttaakin. Mutta eiköhän tämä levyjen tekeminen ala kohta riittämään. Alkaa nimittäin aika äkkiä kyllästyttämään yhden ja saman vitsin toistaminen, minkäänlaista musiikillista kehitystäkään tuskin on tämän ryhmän kyseessä ollessa syytä odottaa . Nyt tästä on mahdollisuus tulla se legendaarinen bändi joka teki parit klassikot ja katosi. Lisää levyjä, niin alkaa haisemaan rahastukselta, vaikkei tällaiset marginaalinimet ja vieläpä vinyylijulkaisuina oikeasti mitään rahoja kelleen tuokkaan.

Toinen kotimainen vinyyli on Käpykaartin Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin 7" EP. Aiemmin on tullut ostettua jokseenkin kaikki levyt joissa Satru on mukana ja nehän on olleet kaikki aikalailla parhautta: M.C.D., Olotila, Pax Americana, "Alakulttuurin kusipäät", Mojakka ja oliks näitä vielä muitakin? Joten olin silloin kovasti innoissani kun yhtyeestä Toisen Vaihtoehdon sivuilta luin. Reilu vuosi sitten ilmestyneen depyytti LP:n ostin tietty ja nyt sitten tuli tämä 4:n biisin EP. Vaan kovasti yliarvostusta tälle yhtyeelle TV:n sivuilla annettiin. Musta kun tää on kuitenkin musiikillisesti kaikinpuolin erittäin tylsää ja kökköä junnaamista. Tietysti kantaaottaviin sanoituksiin on panostettu paljon, vaan kun ei ne oikein erotu sieltä tasapaksun möykän keskeltä. Myöskään Satrun raakkuminen ei oikein sovi tällaiseen musiikkiin siinä missä Mojakan esityksiin. Kansitaide on tässä kuten LP:ssäkin ihan omaa luokkaa. Onko noi sitten hienoja vai aivan persiistä onkin ihan oma kysymys, enkä tähän osaa vastata.

Puputytön juhlakirja

Tämähän ilmestyi jo lokakuussa, mutta sain tämän vasta nyt. Tää on varsin mieluinen ja odotettu kirja paristakin syystä. Ensinnäkin tietysti kun olen innokas Raisan eli Pinkkiksen blogin lukija, jos tällaista asiaa nyt edes kehtaa paljastaa. On välillä nimittäin aika himmeää juttua. No ehkä juuri sen takia siitä tykkäänkin.

No niin, itse kirjaan. Tämä ei ole yhtään himmeä tai outo vaan vegaaninen ruokakirja. Raisan edellistä Puputyttö ja vohvelisankari -kirjaa en ole nähnyt, joten siihen en voi tätä verrata, mutta nytten on hankittu ihan oikea ammattilainen valokuvaajaksi, joten kuvien laatu on upealla tasolla ja ylittävät jopa Elina Innasen Viiden tähden vegaanin laadullaan ja se ei ole pikkujuttu se. Suurin puute on vain se että Raisan kokkaukset ovat melko harmaata mössöä, joten edes huippukuvaaja ei ole onnistunut luomaan niihin sitä värikkyyttä jota ehtaan Pinkkis-tyyliin vaadittaisiin. Kontrasti muuten värikkääseen ulkoasuun on hienoinen. Ehkäpä olisi pitänyt käyttää reippaasti elintarvikeväriä leivonnassa ja värikkäitä vihanneksia muiden ruokien yhteydessä. Toisaalta keinotekoisten elintarvikevärien käyttö olisi ollut ehkä liiaksi manipulointia. Joten tietyllä tapaa pitää kuitenkin antaa tunnustusta luonnonmukaisuudesta reseptien suhteen.
Myös kirjan taittajalle pitää antaa paljon tunnustusta lopputuloksesta. Sisäpiirin tietona kerrottakoon, että ilman hänen ammattitaitoaan lopputulos olisi näyttänyt aivan toiselta.

Kirjassahan esitellään ruokavinkkejä eri juhliin alkaen ystävänpäivästä ja päättyen uuteenvuoteen. Etukäteen kuvittelin tämän koostuvan etupäässä leivonnaisista, niistä kun pinkkis-blogissa on kait eniten kirjoitettu, mutta varsin monipuolisesti löytyy eritasoisia, pääasiassa melko helppoja reseptejä jokaiselle aterialle ja kelpaa niitä valmistella muulloinkin kuin juhlapyhinä. Lisäksi löytyy mös parit askarteluvinkit. Itseasiassa olisi ollut mukavaa jos näitä olisi ollut enemmänkin. Raisa kun on myös varsinainen kädentaitaja askartelunkin suhteen. No kolmanteen osaan sitten, kait tällainenkin tulee. Kuvan pöllin ilman lupaa Pinkkis-blogista kun tykkään tosta kuvasta.

Rauhan puolesta 4/11

+ Lätkäasiaa

Uusi Rauhan Puolesta -lehti löytyi perjantai-aamuna eteisen lattialta ja tämän numeron mielenkiintoisin artikkeli on ehdottomasti jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen haastattelu.

Syksyllä Suhonen oli ottanut kantaa jääkiekon Karjala-turnauksen mainontaan, jossa jääkiekko yhdistettiin talvisotaan. "Suurta kaupallista potaskaa, ihmisten kärsimysten tänään ja eilen yhdistäminen jääkiekkoon on epäinhimillistä ja vastuutonta. Kun ei ole enää mitään arvoja, yritetään myydä nationalismia", kirjoitti Suhonen Facebook-sivullaan. Samaa tarinaa jatketaan tässä haastatelussa. Vihapuheet ja rasismi ovat tulleet kuvaan mukaan. Eriarvoisuus ja väkivaltainen käyttäytyminen ovat lisääntyneet. Tämä näkyy myös jääkiekkokatsomoissa. Sieltä löytyy hyvin erilaisia yhteiskuntaluokkia; sponsoriloosheissaan istuvasta yläluokasta fanikatsomon työttömiin skinheadeihin. Kontrastit ovat suuria.

Harvinaisen asiallista tekstiä varsinkin jääkiekkopiireistä kuultuna. Jääkiekon oikeistolaistuttua 1980-luvulta lähtien kiekkoilijoiden yhteiskunnallinen statushan on noussut ylä- ja keskiluokkaan. "Varakkaimmista perheistä tulevat lapset pelaavat lätkää koska se on kallis laji" Suhonen jyrähtää ja ottaa tiukasti myös kantaa viime aikoina kovasti otsikoissa olleeseen jääkiekkoväkivaltaan; Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kaksi juniorijoukkuetta tappeli pelin jälkeen keskenään. Tästä kirjoitettiin lehdistössäkin. Kaiken annetaan kuitenkin tapahtua. Jääkiekkoliitto, valmentajat, joukkueenjohtajat ja jopa vanhemmat väittävät sen olevan normaalia, tai että väkivalta kuuluu jääkiekkoon. Vallitsee tällainen kummallinen äijäkulttuuri, joka on hikeä, verta ja poikkinaisia luita. Arvokkuudesta on tehty irvokkuutta.
Tästä jääkiekkoväkivallasta voisin kirjoittaa pitkänkin jutun, mutta kun kiinnostus kyseistä lajia kohtaan nyt kuitenkin on aika nolla niin antaa olla. Noin niin kuin vertailun vuoksi kuvitelkaapa millainen meteli tulisi jos vaikkapa Snookerissa Ronnie the Rocket löisi kepillä vaikkapa Higginsiltä hampaat sisään. Hänellä ei olisi sen jälkeen enää koskaan mitään asiaa pelikentille. Lätkässä tulee muutaman minuutin jäähy tai korkeintaan jonkun ottelun ajaksi pelikieltoa. Tämä kaikki katsotaan vain ansioiksi ja näistä väkivallan käyttäjistä tehdään suuria sankareita ja kansallisia idoleita. Myös katsomokäyttäytymisen ero paljastaa mikä on sivistynyttä urheilua. "Quiet please" tuomarin suusta riittää hiljentämään snookerkatsomon täysin, lätkärunkkujen ala-arvoiset mölinät kaikkine homofobioineen ovat... sanotaan nyt vaan että, säälittävää kuultavaa.

Alpo Suhonen on myös aseistakieltäytyjä ja sivari 1960-luvun lopulta, jolloin se oli todellakin sissitouhua. Olin jo ennen kutsuntoja päätynyt pasifistiksi. Myös kulttuuri kuuluu urheilun lisäksi vahvasti hänen elämäänsä; hän on ehtinyt toimia myös Turun kaupunginteatterin johtajana, Pori Jazzin toiminnanjohtajana, kirjailijana sekä teatteriohjaajana. Kaiken lisäksi hän on naimisissa suuren rakkauteni eli Sinikka Sokan kanssa. Hieno haastattelu.

Onhan tässä lehdessä tietysti paljon muutakin, mielenkiintoisimpina vaikkapa ensivuonna 100 vuotta täyttävän ANC:n historiikki. Totutusti taas paljon poimintoja uusista Rauhanpuolustajien julkaisemista kirjoista. Liity Rauhanpuolustajien jäseneksi.

Fur Free Friday

TURKIS ON MURHA, SADISTINEN MURHA!
TURKIS ON MURHA, SADISTINEN MURHA!

Tänään vietetään sekä Fur Free Fridayta, että Buy Nothing Daytä. Niinpä en aio käyttää tänään turkiksia tai ostaa yhtään mitään.

No asiaan, Saarisen Vesku kehoitti Animalian alueet-listalla kaikkia bloggareita kirjoittamaan aiheesta ja kertoi vinkkejä eläineettiseen pukeutumiseen löytyvän Vapauta valinnoillasi sekä
Turkittomat liikkeet sivustoilta. No nämä asiathan me kaikki jo tiedämmekin.

TURKISTARHAAJA HÄPEÄ, KÄTESI OVAT VERESSÄ!
TURKISTARHAAJA HÄPEÄ, KÄTESI OVAT VERESSÄ!

Tämän kunniaksi Sekalaista propagandaa muotipalsta tekee paluun, vaikka lupasinkin edellisen kerran olleen ehdottomasti viimeinen. Tänään luomme katsauksen lämpimään, tyylikkääseen, ajattomaan ja eläinvapaaseen talvipukeutumiseen meneville miehille tai naisille jotka kulkevat omin voimin valitsemillaan teillä.


Alusasuksi sopivat laadukkaat Animal Liberation Racing henkselihousut sekä kosteutta siirtävä keinokuituinen aluspaita jossa tuulenpitävä etuosa. Välikerroksena olen käyttänyt lämpimämmillä keleillä ihan normaalia ajopaitaa. Pakkasen kiristyessä sitten lisätään välikerrosta tarpeen mukaan suosien fleece- tai keinokuituvillapaitoja.


Kuorikerroksena tuulen ja vedenpitävää Gore-Tex tyylistä pukua. Thermotrikoot joissa tuulenpitävä ja vettä hylkivä etuosa Berg Cycles ja takki Cannondale. Olen tuon takin ostanut jo vuonna 2000 ja joka talvisesta käytöstä huolimatta se on edelleen erinomaisen hyvässä kunnossa. Ainoastaan uuden vetoketjun olen siihen joutunut vaihtamaan. Näin ollen myös tuota Älä osta mitään päivää on ollut helppo viettää. Erittäin lämmin fleece-huppu ja keinonahkaiset kengät Shimanolta. Vedenpitävät hanskat Prolta.