Susinartut ja pikku immet

Sysäyksen tämän kirjan tekemiselle antoi Hämeenlinnan punavankileirillä 24. 5. 1918 päivätty runo Sotavangit NO 7, jossa ironisesti ja mustaakin huumoria käyttäen kuvaillaan noin 30:n naisen elämää vankilan huoneessa numero 7. Tuulikki Pekkalainen halusi ottaa selville keitä nämä naiset olivat, mitä he olivat tehneet ja mikä oli heidän kohtalonsa.

Sisällissodan päätyttyä kymmeniä tuhansia punaisia tai heiksi luettavia suljettiin vankileireille. Hämeenlinnaan keskitettiin eniten naisia, yli 2000. Tästä joukosta Pekkalainen alkoi etsiä runossa mainittuja henkilöitä tutkien Valtiorikosoikeuden akteja. Tehtävä oli melko haastava, monista naisista kun ei ollut mainittu kuin etunimi. Mainittuja naisia etsiessä Pekkalainen löysi myös paljon muita kiintoisia tapauksia, joita hän on kirjaansa ottanut mukaan. Näin myös kaikkien punavankeina olleiden naiskansanedustajien kuulustelupöytäkirjat ja kohtalot tulevat selvitetyiksi.

111-vuotiaana kuollut Aarne Arvonen, joka oli viimeinen 1800-luvulla elänyt suomalainen ja viimein sisällissodan veteraani, mainittiin olevan myös viimeinen punavanki. Näin ei kuitenkaan ole. Edelleen on elossa muutamia henkilöitä jotka ovat olleet lapsena vankileirillä huoltajansa kanssa. Tätä kirjaa varten Pekkalainen pääsi haastettelamaan alkuvuodesta 2011 nyt 102-vuotiasta Anna Mäkistä, joka oli 9-vuotiaana äitinsä kanssa Hämeenlinnassa pakkotyössä. Hänen että äitinsä nimiä ei kuitenkaan vankiluetteloista löytynyt mikä osaltaan kertoo kuinka vankiloihin laitettiin myös käytännöllisesti katsoen täysin syyttömiä. Muitakin vastaavanlaisia tapauksia tuli ilmi. Syyttömänä vangittujen oli myös turha edes haaveilla minkäänlaisista korvauksista aiheettoman useita kuukausia kestäneidenkään pidätysten johdosta. Vasta vuonna 1973 säädettiin laki jonka nojalla myös entiset punavangit saattoivat hakea korvauksia kärsimistään vääryyksistä.

Itse oikeudenkäynnit olivat varsinaisia irvikuvia. Syytteitä tehtailtiin liukuhihnalta ja jos syytetystä ei saatu riittävästi tietoja esitetiin arvailuja ja huhupuheita ja aina vastaajan haitaksi. Toimiminen työväenjärjestöissä, aviottomat lapset tai kiertelevä elämäntapa, joka tarkoitti käytännössä muuttamista työn perässä paikkakunnalta toiselle, katsottiin raskauttaviksi asioiksi tuomiota luettaessa. Pahin mahdollinen synti taas oli seurustelu "ryssien" kanssa. Myös se, että oli pukeutunut miesten vaatteisiin, eli käytti housupukua oli riittävä syy kuolemantuomioon.
Suurin osa syytetyistä oli toiminut punakaartin huoltojoukoissa keittäjinä, leipojina, tiskareina tai olleet sairaanhoitajina punaisen ristin palveluksessa. Näistä teoista annettiin automaattisesti syyte avunannosta valtiopetokseen.
Alaikäiset lapset tai vastaajan raskaus eivät lieventäneet tuomiota vähäisissäkään määrin. Raskaana olleita naisia myös teloitettiin, vaikka se oli silloisenkin lain vastaista.

Kirjassa käydään lävitse myös valkoisen puolen lehdistössä ja kirjallisuudessa esiintynyttä naisvihaa. Poliittisesti aktiiviset naiset katsottiin moraalia rappeuttaviksi epäihmisiksi joidenka teloittaminen oli nähtiin täysin oikeutetuksi. Tästä tunnetuimpana tapauksena on Ilmari Kiannon kirjoitus susinartuista, josta kirja on saanut nimensä. Pikku impi on taas luennehdinta eräästä naisvangista VRO:n kuulustelupöytäkirjassa.

Mutta mikä oli runon naisten kohtalo? No lue itse. Erinomaisen hyvä ja kiintoisa kirja jota suosittelen varauksetta. Tätä tulee varmasti jatkossakin selailtua paljon.

Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko

Sakari Selin (s.1924) kertoo tässä kirjassaan kokemuksistaan jatkosodan aikaisessa vastarintaliikkeessä. Teos on myös erittäin hyvä tietolähde maanalaisen SKP:n toiminnasta lapualaisterrorin vuosina, joka on erittäin tärkeää tietoa, jotta pystyy paremmmin ymmärtämään syitä jotka ajoivat nuoret radikaaliin toimintaan. Samalla tämä on myös katsaus välirauhan aikana perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toimintaan sekä jatkosodan metsäkaartilaisiin ja desantteihin keskittyen Tampereen ja Pohjois-Hämeen seudun tapahtumiin ja henkilöihin.

22. kesäkuuta 1941 radiosta kuultiin Hitlerin puheesta, jossa kerrottiin Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja miten pohjoisella rintamalohkolla saksalaisten rinnalla taistelevat suomalaiset aseveljet. Tämä oli viimeinen sysäys radiota kuunteleville Tampereen sosdem. nuorisoseuran jäsenille alkamaan vastarintaan Hitleriä ja fasismia vastaan. Muita hieman vanhempi Pellervo Takatalo kokosi joukkonsa alta parikymppisistä nuorista miehistä ja naisista, joihin tuolloin 17-vuotias Sakari Selinkin kuului.

Toimintaan kuului propagandalentolehtisten lisäksi myös sabotaasi: nuoret onnistuivat menestyksellisesti tuhoamaan ja räjäyttämään armeijan kalustoa, sähkömuuntajia sekä rautateitä. Tätä jatkui aina vuoden 1942 lopulle, jolloin nuoret saatiin kiinni. Valpon sadistisissa kidutuksissa myös kaikki palaneet saatiin tunnustamaan tekonsa ja ilmiantamaan tovereitaan lukuunottamatta loukkaantuneena kiinni saatua Pellervo Takataloa, jonka psyyke kesti loppuun asti. Hän näytteli tajutonta, joten hänen kallonsa avattiin asian selvittämiseksi ilman minkäänlaista lääkitystä. Tämäkään ei saanut häntä puhumaan ohranalle.

Erittäin mielenkiintoinen teos ja taatusti yleisestä valtavirrasta poikkeavaa historiantulkintaa. Kuten kirjan nimikin kertoo, niin Selin tovereineen oli isänmaan asialla liittoutuneiden puolella Hitleriä ja fasismia vastaan. Jos Suomi olisi voittanut sodan Hitlerin rinnalla niin maamme olisi menettänyt itsenäisyytensä ja tullut liitetyksi osaksi fasistista kolmatta valtakuntaa. Näin siis Selinin näkemyksen mukaan.

Kirja on luettavissa myös PDF-tiedostona. Itse kuitenkin tilasin tämän ihan oikeana kirjana Kansan arkistosta, hintaa kertyi postikuluineen 28e ja erittän nopean toimituksenkin takia voin suositella ostamaan.

Autoton päivä

Autotonta päivää tuli vietettyä ihan omalla kriittisellä pyöräretkellä. Kävin kaupungilla ajelemassa sellaisia katuja joilla pyöräilijät ovat jätetty autoilijoiden varjoon. Paljon mukavampaahan tää ois tietenkin isolla porukalla, mutta ei täällä ole ketään muita joita kiinnostaisi sama asia. Tai en mää ainakaan tiedä. Yksi vuosi kävin Hellsingin autottoman päivän kriittisellä ja liki 300 kilometriä pyöräilyä syyskuun lopulla on tietysti aina melko haasteellistä. Paluumatkalla pimeä kun tulee jo ennen Porvoota. Tänä vuonna tällaista ei sitten kait edes järjestetty, eikä ois oikein usko omaan tämänhetkiseen kuntoon olisi riittänyt matkalle lähtemiseen, vaikkei sadekeliä ja edellisen ja seuraavan yön töitäkään olisi huomioinut .



Matkalla bongasin VINOn järjestämän parkkipaikan valtauksen. Eli rahaa pysäköintimittariin ja piknikille parkkiruutujen keskelle. Banderolleja "ei oltu ehditty" ottaa mukaan, jota kyllä pidän suurena puutteena. Ohikulkijoista tuskin kovinkaan moni edes huomasi koko tapahtumaa, varsinkaan kun porukkaa ei tosiaan ollut paljoakaan kuvassa näkyvää enempää. Tällaiset valtaukset vaatisivat onnistuakseen paremmin myös esimerkiksi täydellisen piknik-kaluston raahaamista paikalle pöytineen, tuoleineen ja sateen/päivänvarjoineen. Pelkkä vihreä pressu on kyllä aika ankeaa.

Surkuhupaisuutta tarjoaa Kymen Sanomissa julkaistussa jutussa haastateltu yksityisautoilija kommentteineen: Kyllä teidän opintolainanne ovat liian suuria, jos teillä on varaa tulla tänne piknikille. Mainittakoon, että tapahtuma alkoi joskus klo 16 iltapäivällä. Jo pelkästään tämän pyhän lehmän omistajan mielensäpahoittaminen tai itsensä idiootiksi paljastaminen riittävätkin mainiosti osoittamaan tämän tapahtuman onnistumisen.



Tämän näköisenä saavuin paikalle.

Parit taidenäyttelyt.

Parissa biblioteekissä oli varsin mielenkiintoisia näyttelyitä ja ensimmäisenä esiteltäköön Anna Reivilän akryylitöitä. Näiden suurikokoisten ja värikkäiden maalausten avulla hän haluaa kyseenalaistaa ihmisten ja luonnon, erityisesti eläinten suhdetta. Hän haluaa kirkkailla väreillä muistuttaa, että silloin ollaan liian pitkällä, kun kotieläinten söpöjä värejä sovitellaan kodin sisustukseen. Itse hän ei pidä taidettaan aktivismina vaan huolestuneena toivoo, että maapallo olisi kaksi kertaa isompi ja meillä olisi vielä enemmän löytymättömiä paikkoja maailmassa.

Reivilä kertoi lehtihaastettelussa toimivansa myös itse aktiivisesti Animalian riveissä, no eipä olla tavattu (???) Monilta katsojilta jää varmasti huomaamatta teosten kantaaottavuus, heille nämä ovat vain värikkäitä eläinkuvia, varsinkaan kun minkäänlaista selittelevää oheismateriaalia ei ollut tarjolla. Myös Reivilä itse vakuuttaa olevansa kuvataiteessa enemmän liikkeellä romanttisen kaipuun, ei aktivismin perässä. Tämä on mielestäni hieman sääli, sillä eläinoikeusliike tarvitsisi myös propagandistisia taiteilijoita asiansa ajamiseen ja mielestäni hänellä olisi hyvät edellytykset sellaiseen ryhtyä.

Itse kyllä tykkään hänen taiteestaan. Värit ovat erittäin iskeviä ja mielelläni tällaista arvotaidetta seinälleni ripustaisin, jos vaan olisi intoa ja varallisuutta aloittaa myös taiteenkeräily. Vaan kaikkea ei voi saada, joku raja tavaran ja materian hamstrauksellakin on oltava.

Seuraavan taidenäyttelyn tarkoitusperät taasen tuskin keneltäkään jäävät epäselviksi. Suunnittelija Anna-Mari Pahkalan ja valokuvataiteilija Heli Hirvelän Turkistarhaton Suomi 2025 kampanjaan tehty valokuvasarja "Niin kuin sinä ja minä" Nanna Grundfeldtistä ja Kettu-koirasta.

Tämän kuvasarjan, jossa on haettu ihmisen ja eläimen välistä emo-pentu suhdetta, näin jo viime keväänä Eläin! - Animalian suurtapahtumassa. Kaikkien aktiivien kannattaa tilata tämä omaan kirjastoonsa tai vastaavaan julkiseen tilaan Animalian toimistolta.


Kiinnostuneita katselijoitakin sattui paikalle samaan aikaan. Ei ole edes lavastettu tilanne, eikä tarvinnut odottaa hetkeäkään, että tulisipa joku jotta saisi myös taiteennauttijoita kuvaan.

Syksyn kirjasatoa

Taas on tullut puolivuosittainen aika luoda katsaus loppuvuoden kirjauutuuksiin. Aloitetaanpa vaikkapa 1970-luvun laululiikkeen veteraanien muistelmilla. Arja Saijonmaalta ilmestyy kirja nimeltä Nuori alaston nainen jossa hän muistelee vuotta 1972, jolloin tapasi Mikis Theodorakiksen ja lähti tämän kanssa maailmankietueelle. Yhteisiä levyjäkin tehtiin, näitä en tosin ole vielä hankkinut, kun epäilen etten ihan hirveästi diggaile. Samana vuonnahan ilmestyi myös Laula kansani toveri LP, joka on ihan mukiinmenevää kuultavaa. Toinen laululiikkeeseen liittyvä muistelma on Pirkko Vekkelin toimittama Kristiina Halkola - Jos rakastat. Tätä pidän kyllä edellistä selvästi mielenkiintoisenpana ja saatan ostaakkin.
Katsauksen kolmas muusikkokirja on kuplettien taitajan, työväenmiehen ja ameriikan-matkaajan elämänkerta, eli Hiski Salomaa - Värssyjä sieltä ja täältä. Toimittajina Silja Pitkänen ja Ville Sutinen. Hiskihän kuuluui tiettävästi syndikalistiseen I.W.W. ammattiyhdistykseen, joten tästä aasinsiltana Staughton Lyndin ja Andrej Grubacicin kirjaan Zapatistit ja tuplajuulaiset.
Nuori anarkisti ja vanha marxilainen keskustelevat historian suurista vallankumouksista, zapatistien osuuskunnista, intiaanien demokraattisista yhteisöistä, vankilakapinoista sekä sodanvastaisista liikkeistä. Yeah yeah!!! Asiaa!
Mainitaan tässä sitten vielä samalla kotimaisen (ex) anarkistiveteraanin Reko Ravelan kirja Afganistanin loputon sota.
Sisällissotahistoriaa taasen tarjoaa Tuulikki Pekkalainen uutuuskirjassaan Susinartut ja pikku immet. Tässä hän selvittelee vangittujen punaisten naisten kohtaloita v. 1918. Ilmestyy syyskuussa ja kuuluu ostoslistani kärkipäähän.
Sitten kulttuurin pariin. Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen Roskaelokuvat ilmestyi alunperin 1990 Hiljaisen kulttuuriyhdistyksen kustantamana ja siitä on vuosien myötä tullut tiettävästi himoittu harvinaisuus. Huutonetissä näytti olleen toukokuussa hintapyyntönä 95e, muttei kylläkään mennyt kaupaksi. Itsellänihän tämä tietysti jo on silloin ihan painotuoreena hankittuna. Nyt tästä on siis tulossa korjattu, päivitetty ja kolmanneksella laajennettu uusintapainos.
Myös uusintapainoksena näyttää olevan Liken julkaisuohjelmassa Legs McNeilin ja Gillian McCainin Please kill me, eli punkin sensuroimaton esihistoria. Minä kysyn vaan, että miksi? Siis tätähän näkyy löytyvän joka ainoasta divarista muutamalla eurolla!!! Itse kirja on kyllä varsin mainio, että sinänsä tämä maininta on aivan aiheellinen.
Viimeisenä pitää vielä mainita Pinkkiksen eli Raisa Kettusen Puputytön juhlakirja. Tämähän on siis jatkoa Puputyttö ja vohvelisankari kirjalle, josta on myös tulossa uusintapainos. Teille jotka ette tiedä mistä on kyse kerrottakoon, että tämä on opas eläinystävälliseen juhlimiseen ja sisältää siis vegaaniruokaa kuvina ja resepteinä tai jotain sellaista. Siksi haluan mainita tämän sen lisäksi, että olen tietysti myös Pinkkiksen blogin lukija (!?!), niin mulla on myös ihan erityisiä syitä odottaa saavani tämän teoksen luettavakseni ilman, että pitää kirjakauppaan asti raahautua.

Rauhan äiti / Avaruuslintu

Nyt kun KOM-Teatteri on aiheena, voisin luoda katsauksen tähän Rauhan äiti / Avaruuslintu levyyn. Tämähän on siis legendaarisen Agit-Prop kvartetin LP, vaikkei tätä aina lasketakkaan yhtyeen omaksi levyksi, tässä kun on näitä muitakin esiintyjiä mukana. Kaikki levyn laulut ovat Kaj Chydeniuksen säveltämiä ja Aulikki Oksasen sanoittamia.
A-puoli sisältää neliosaisen kantaatin jonka ensiesitys oli KTL:n liittokokouksessa 30.5.1974. Esittäjinä Kaisa Korhonen äitinä, Jukka Koskinen poikana sekä Agit-Prop kvartetti legendaarisimmassa kokoonpanossaan (Kamu, Sokka, Aarnio, Launis)
B-puolella taasen musiikkia KOM-Teatterin näytelmästä Avaruuslintu, joka on tehty YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlallisuuksiin 1973. Esittäjänä tässäkin Agit-Prop (Sinikka Sokan tilalla Liisa Tavi) vahvistettuna KOM-Teatterin Erkki Saarelalla ja Sulevi Peltolalla. Tamperelaisella Avaruuslintu-yhtyeellä ei siis ole mitään tekemistä tämän levyn kanssa vaikka Wikipedia muuta väittääkin.
Levy ilmestyi lokakuussa 1977, jolloin poliittinen laululiike alkoi jo olla menneen talven lumia. Tämä yhdessä Love Recordsin taloudellisten vaikeuksien kanssa lienee syynä siihen, ettei levyä liene tehty kovinkaan suuria määriä - tai ainakin tämä on nykyään erittäin vaikeasti löydettävä. Viime keväänä tämä sitten vihdoin sattui kohdalleni ja vieläpä varsin kohtuulliseen hintaan. Siis siihen verrattuna mitä olisin tästä ollut valmis maksamaan. CD-aikaakaan tätä ei ole vielä saatettu, mitä pidin aika suurena puutteena. Toisaalta ei tämä nyt kuitenkaan mikään klassikkolevy ole, ainakaan jos vertaa niihin kahteen varsinaiseen Agit-Propin omaan levyyn. Kyllä tätä on silti varsin runsaasti tullut kuunneltua. Levy siis jakaantuu kahteen osaan, joista varsinkin tuo B-puoli on aikamoista camp-huumorin riemuvoittoa. Ei voi kuin ihmetellä sitä Neuvostoliittoa kohtaan ollutta rähmälläänolon määrää. Piikkinä russofobikoiden perseessä tämä levy on kyllä hyvin syvällä aina upeaa kansikuvaa myöten, josta vastaa KOM-Teatterin lavastaja Måns Hedström. Hänhän on kuvittanut paljon muitakin Loven poliittisia levyjä, joista ehkä onnistuneimpina Porvari nukkuu huonosti ja Poliittisten laulujen parhaat levyjen kannet.
Mitenkään vakavasti tämän levyn tekstejä ei siis pidä ottaa ja tuskin Aulikkikaan on niitä aivan tosissaan kirjoittanut, ajan henki nyt oli silloin mitä oli. Kokonaisuutena kuitenkin vallan mainio platta, joka kannattaa ostaa mikäli kohdalle sattuu.

KOM-Teatteri: Suomen kuningas

Kulttuuriteko!!! Kylläpä tuli eilen YLE-teemalta hieno ohjelma. Olin jo etukäteen tosi innoissani tästä proggiksesta, eikä tarvinnut pettyä. Kysessä siis KOM-teatterin kabaree Suomen kuningas vuodelta 1971. Luonnollisesti videot oli nauhoittamassa tai kovalevyllehän nää nykyään menee.

Tämähän on näitä kommunistien ja partaradikaalien legendaarisia rienausnäytelmiä. No itse aihekin on tietysti aika farssinomainen: 1918 Suomen porvarit halusivat tehdä maastamme monarkian ja miten siinä sitten kävikään. Mannerheimia, Svinhufvudia ynnä muita laitetaan halvalla. Näin 40 vuotta myöhemminkin edelleen hurjan hauskaa ja purevaa satiiria.

Lavalla nähtiin legendaariset näyttelijät Kaisa Korhonen, Pekka Milonoff, Juha Muje, Erkki Saarela, Eriikka Magnusson, Sulevi Peltola ja Tom Wentzel, jotka vetivät läpi kaikki näytelmän noin 50 roolia. Måns Hedströmin lavastus on myös Brectiläiseen tyyliin varsin pelkistettyä ja Kaj Chydeniuksen säveltämä musiikki edelleen hienoa kuultava. Ohjauksesta vastasi Tytti Oittinen ja käsikirjoitushan oli Lauri Siparin.